Eikä kukaan näe

Run, run away, originally uploaded by zqb.

En malta kävellä. Lähden punaisen kassin kanssa, punaisessa takissa, juoksen huurretun puiston halki. Juoksen balettihameessa kolmanteen kerrokseen, koulu tuoksuu pölyltä, kiviportaat ovat kylmät paljaalle jalkapohjalle. Juoksen veteen ja vedestä ylös, nostelen bikineitä käsillä, nauran vesimelonisuulla. Juoksen kaislikossa auringon laskiessa, muta maiskuttaa nilkoissa, mukanani on keltainen koira.

Kukaan ei näe. Olen liian nopea, kevyt, täsmällinen ja muuttuva näkyäkseni muuna kuin punaisena ilona, joka liikkuu tahdikkaasti ja joustaen, eleiden pysähtymättä.

Juoksen, juoksen katua alas. Miehet kääntävät katseensa, naiset vaihtavat puolta. Maailma tanssii ja kimpauttaa kannat ylemmäs. Juoksen ylämäkeenkin, ostokset kassissa.

Mitä tämä on, ettei osaa kävellä.

Ei ennen kuin aurinko leikkaa tien ruusupenkin luona. Siinä seisahtuu, antaa valon tulvehtia kasvojen uria pitkin, riistää mukaansa surun kerrallaan, laskee ostokset, levittää kätensä sivuille, nostaa kasvojaan taivaan suudelmille, kallistuu taaksepäin ja pyörii. Keskellä puistoa, ruusupenkin luona. Seisahtuu, katsoo ruusuja.

Näen ruusut ensimmäistä kertaa. Ne ovat tehneet nuppuja talveen. Pakkasessa seisovat huurretut kukat. Varsien piikit repivät sukkahousut kahlatessani penkin keskelle.

Mutta ei, ne eivät tuoksu miltään. Aurinko sulaa, linnut pyrähtelevät, naakatkin, observatorio siristelee ikkunoitaan. Syreenit ovat muuttuneet valkeaksi tsehovpitsiksi, lehmukset mallorneiksi.

Otan punaiset ostokseni, suoristan selkäni, matka on taas minussa, saappaassa hieman lunta. Jos kukaan muu ei teekään tästä kadotettua valtakuntaa, minä teen. Nukun talossa hevoskultin ylärinteessä, ovessani on puhkijuostu kenkä. Matkani on kevyt, aurinko suopea.

Silitys silitykseltä, tanssiaskel tanssiaskeleelta kuluu terä kunnes veitsellä voi vaaratta nukkua, poski pehmeää vasten, juoksemisesta kevyenä ja valppaana. Käsi nyrkissä, nyrkin sisäpintaan piikitettynä pieniä kirjaimia.

Unessa eläimet tulevat

Best Friends Forever, originally uploaded by The Fifth Element.

Unessa eläimet tulevat luo, asettuvat viereen. Kamelin kyttyröiden väliin on ujutettu padallinen hummusta, lehmän sarviin työnnetty juustokiekot. Tulee musta koira, suussaan päivän lehti, pudottaa lehden parven alle, loikkaa viereeni, huokaisee kerälle. Kello on varmasti jo viisi, uusi päivä. Viimeiseksi tulevat valkoinen tamma ja harmaa kissa saunanavain kaulassa. Tammalla on jo ahdasta, koti tuoksuu huoneelta vasta tammalla.

Herään, harmaa makaa luonani, tassu rinnallani. Ettet menisi. Ettet unohtaisi, mitä on hengittää samaa ilmaa, juoda samasta astiasta, ajaa takaa samaa varjoa - sitä jonka viirikukko heitti vuosia sitten tallotulle kuivuneelle mudalle, laihtuen ja haalistuen aina iltaa kohti, sinne päin minne tamma katsoi.

Näitkö mustan koiran, kysyn harmaalta. Se katsoo ja tartuttaa haukotuksen. Ulkona on ensimmäinen aamu. Harmaa on keriytynyt pihoilta tähän viereeni, tiivistynyt mattoja kiiltävämmäksi lentäväksi silkiksi.

Viivyttelemme tovin lakanoissa. Päivävieraita varten täällä on jokin tavaton tuoksu. Niin, se on tuo jasmiini. Se rakastaa minua ja tekee siksi itsestään numeron. Vaan kuka sen täällä pölyttäisi. Ilma korkeintaan, harmaan tomulla. Kukka putoaa ennen yötä, kadotan sen hiusteni punaisiin taskuihin.

Harmaa katsoo lattian poikki, laulaa ja antautuu hyväilyille. Se odottaa yötä. Silloin se hajoaa kaikiksi noiksi kavioiksi ja sorkiksi, on manner jonne ei tehdä matkoja, valoton peilisali, yön kertautuva hiljaisuus.

Hiljaisuuden käpälä lepää sydämelläni. Se lepää siinä kun nukun ja se lepää siinä kun herään. Nämä ovat sanoja, jotka unohdetaan. Ulkona on ensimmäinen aamu. Sisällä seisovat eläimet niin hiljaa että ne kuvitellaan pianoksi, pyykkitelineeksi, samettikoltuksi ja hiussoljeksi. Käpälä sydämelläni lepää. Joskus sanojen on kimmastuttava, ajettava unet tuulettumaan pakkaseen.

Mutta toistaiseksi on vasta ensimmäinen aamu, ja ulkona on sees, ei ollenkaan unia.

Jos tapaisimme penkin luona

Bird Bench, originally uploaded by Spunfunkster.

On mentävä kamelioiden luokse, pitsiseen arkkitehtuuriin, kuljettava yhdeltä toiselle, laulettava äänenavausta. Annettava auringon kutittaa sanoitta vihreää.

Tiedän kuka oli luonasi unessa, kirjoittaa vuokraemäntä. Tunsi jalanjäljet lumessa. Muttei tiennyt mitä se merkitsee, että kyyhkyset seuraavat minua ja että kotiin tullessani naakat tulevat mustana parvena koivuihin toisesta suunnasta. Haihdu ilmaan, huutavat, ala yhdeksi meistä mustista.

En ole varma, satoiko lumi nukkuessani vai jo ennen kuin nukahdin. Ja miksi lumi satoi katon ja kerrosten läpi ja kinostui kellariin. Ehkä siksi, että eteisessä on niin kylmä. Ehkä siksi, että silmissäni on tila sille.

On kuviteltava kevät jos ei muuten.

Riisun punaisen takkini. Nostelen hitaasti koirista tykötarpeet kaappiin. Isoäiti, en tullut tänäänkään. En ehtinyt mustaa metsästä etsiessäni. Työnnän sormia hiuksiini, tapailen ilmelihaksia. On pysyttävä valmiina pakenemaan.

Penkit ja kyyhkyset ovat toisille. Jos tapaisimmekin penkin luona, kyyhkyset hyppäisivät ilmaan ja säikähtäisin varjoja ja siipien ääntä ja juoksisin jo, revähtäisin välimeren huoneen halki, lummepuun alitse ja karppilammikon ohi.

Hyvästi, huutaisin karpeille. Jokin päivä tekin vielä karkaatte!

Vielä on yö, en mene. Kaivan lattian lävitse toistakin kuoppaa jos musta koira tulisi luo. Kavioni ovat käyneet kuopimisesta pyöreiksi, pystyssä pysyminen on hankalaa ellei etene kitkaa nopeammin. Käteni eivät ulotu kintereisiin, sieltä kutiaa.

Näethän nyt - vaikka tulisinkin penkin luokse, kuinka sille istuisin? Olen juossut liian monien maneesien hämärää ja metsien puunpilkkuja, jotta voisin leikata kavioni irti ja nyrhiä jalantynkiin kynsisaksin varpaantapaiset.

Ja vaikka saapuisin, olisin kuusijalkainen ja selkäni olisi laukkaa-aaltoava ja kyyhkyset istahtaisivat selkääni ja laulaisivat ja kuhertelisivat siellä koko päivän vuodenajoille kuuroina. Kirjoisin tarinoita äitien sanoista ja teoista kyyhkysinä peltikatoilla ja sisäpihoilla, pyykkinaruilla ja monumenteilla. Kai itkisin. Olisin onneton. Maalaisin vaivihkaa korjauslakalla järjestyssäännöistä kiellon lintujen ruokkimisesta.

Niistä asioista en tiedä enää mitään. Ne ovat toisten lakien alisten eläinten. Minä puhun suoraan kuulle. Silmäilen lasit kaappiin, liinan takaisin laskoksille, kiellän linnut unistani.

Kutsun mustaa koiraa villityin sanoin ja vihellyksin. Miksi ne mainittiin, jos niitä ei saisi lausua. Ne kolme sanaa, kielletyt, kurkkua pakottavat sanat. Sanon ne uudestaan ja uudestaan. Unessa käyn niiden kanssa penkille ja huomaan penkin kasvaessa kulkevani pystysuoraan ja ääneti ja lintujen pelkäävän.

Rakas Jeanie, anteeksi pitkä kirje

DSC_0855.jpg, originally uploaded by Fett.

Jeanie Jeanie, olen tänään ollut pulkkamäessä. Pulkkamäki ja keinu ovat aivan liian vähän aikuisten mielessä. Sitä mieltä minä olen, vaikkei kysytäkään. Jossain vaiheessa aikuiset kadottavat nousemisen, laskemisen, kierimisen ja hyppimisen ilon ja keskittyvät sukuelimiinsä. Kyllähän sen arvaa mitä siitä seuraa! Onneksi me tiedämme paremmin.

Yksikin päivä löysin kadulta hylätyn sinisen pulkan jonka kyljessä oli reikä. Kun kuljin samaa katua takaisin muutama tunti myöhemmin, pulkka oli kadonnut.

Tuli mieleen yksi kertomus, tiedät kyllä mikä niistä rei'itetyistä feenikslinnuista. Ettei usko, ellei saa työntää sormiaan haavasta sisään. Pystyisikö siihen oikeasti? Mitä luulet, palaisivatko sormet, sehän on juuri temmattu tulesta?

Vaikka toisaalta, jos se kytisi, sen veri olisi varmaan koaguloitunut. Mutta ei maailma ole sillä tavalla looginen silloin kun tulee emergenssi ja näkee jotakin ihmeellistä. Esimerkiksi kun lukee jonkun runon josta on nähnyt unta jo vuosikaudet.

Käykö sinulle ikinä sillä tavalla?

Tänään mietin ylämäkeen tampatessani, kuinka erilaisia ihmiset ovat. Se, mikä on toiselle itsestäänselvyys, on toiselle se runo unesta. Mietin kanssa sitä, että minulle se on usein uni runosta ja että sen unen jälkeen kirjoitan sinulle mutten runoa vaan kirjeen. Että äkkiä tajuaa kuka ja mikä on ja tahtoisi päästää pulkannarusta ja pysähtyä ja. Että lumella olisi kaikkea mitä sillä ei voi olla. Tähtisumua ja valkeus.

Jeanie, nyt minä viheltelen.

Jos alan selittää laivoista, jotka välillä katoavat silmän välttäessä, ne vain teeskentelevät hidasliikkeisiä ja väijyvät katoamisaikeissaan oikeasti koko ajan hetkeä, jolloin Connie-parkasi räpäyttää silmiään, en ole uskaltanut enää viikkokausiin ja siltä kyllä tuntuukin, jos alan selittää laivoista, tiedät kyllä mistä on kyse.

Minä tahtoisin tanssia mutta se on vähäsen vaikeaa kun sinun jaloissasi on luistimet ja samoin omissani ja sijaitsemme niin etäällä, enkä ole ikinä oppinut sirklaamaan taaksepäin ja ylämäkeen on turkasen vaikeaa liukua sulokkaasti toinen jalka pään yläpuolella, selkä kaarella. Ehkä laivalla pääsisin luoksesi, en ole kysynyt, tuossahan se seisoisi portaiden juurella, mutta en ole tullut kysyneeksi. Tahtoisin tanssia, koska on tanssittava. Ehkä sommittelen tanssin, jossa ei sirklata taaksepäin.

Kun tulee keväämpi, pulkkamäki katoaa ja putoan jään läpi joka tapauksessa ellen sitten ole juuri sillä hetkellä lounastauolla. Jos niin sattuu niin voin ihan yhtä hyvin riisua luistimet ja mennä ulos paljain jaloin ja pian onkin jo kesä. Kesällä tämä on ihan toinen kaupunki.

Jeanie. Muistatko sen tunteen kun on pakko mennä koska äiti muuten huolestuu? Sen vetkuttelun kadunsyrjässä, jutun jatkamisen ja sitten maleksimisen kotiin, tunteen että elämä haaskaantuu tylsiin kuuden päivällisiin ja sohvalla istumiseen. Kun oikeasti voisi laskea mäkeä aamuun saakka ja puhua ja kikattaa ja kirkua ja ehkä uskaltaisi mennä siitä jäämäestäkin vaikka tietää että päätyisi vatsalleen koirankusemiin valleihin. Että tahtoisi kääntyä takaisin ja jättää nilkkoja kolhivan pulkan ja karata pois sanasta pitää.

Mutta ei ole paikkaa karata. Luistimet jalassa on hidas juosta. Kadut olisivat jäässä luistella mutta joku ääliö on hiekoittanut ne. Jeanie, minun on sinua ikävä. Äiti sanoo kyllä että voimme leikkiä joku toinen päivä mutta sinä tiedät ettei se ole yhtään sama asia.

Sinun, Connie

ps. Hauskinta pulkkamäessä on kun hyppyristä töyssähtäessä kuulee korvarenkaisiin kiinnitettyjen pienten tiukujen helähtävän. Ei maahan iskeytyessä, vaan kaaren korkeimmalla kohdalla, kun painovoima äkkiä kiskaisee vatsanpohjaa kohti hankea.

Kirje rannalta

dunwich-boat-portrait, originally uploaded by lyrical.

Ne briljeeraavat kahden aikaan iltapäivällä. Että Jeanien aivot painavat puolisentoista kiloa, jos ne laitetaan vaa'alle täällä kuivalla maalla, mutta että pitää muistaa, että ne kelluvat nesteessä. Sinunkin Connie päässäsi ne kelluvat, siksi voit pyörittää ja ravistaa päätäsi aladobin menemättä mäsäksi, sanovat. Arvaahan paljonko ne vedessä painavat.

Jeanie, minun on ihan pakko kertoa sinulle tämä. Minulla on viidenkymmenen gramman vesiaivot. En selviä irtokarkkikaupastakaan niin kevyin ostoksin.

Jotkut aivot ovat syvänmeren kaloja: niiden sisällä on niin kova paine vesimassoja vastaan, että jos ne nostetaan tuosta syvänteestä joista osia kutsutaan haudoiksi, ne saattavat poksahtaa hajalle. Sepä olisi sotku. Joten unohda kallopora tullessasi minua tapaamaan.

Aivot tuntuvat kyllä toimivan paremmin kuin irtokarkkipussi. Menemme tänään äidin kanssa katsomaan asuntoja ja emmeköhän taas ole niistä eri mieltä.

Äiti kuvittelee talon huone kerrallaan, minä huoneet talo kerrallaan. Kuinka sinä, Jeanie? Vähitellen olen kartoittanut koko kaupungin. Tiedän, missä lepakot nukkuvat ja kuka onnistuu talvettamaan neidonhiuspuun ulkosalla.

Olen juoksuttanut kaiken veden alamäkeen tutkiakseni pohjamudankin koska yhden meidän talossa joskus käyvän rakastajan kynttelikön tuli hukkui kanaaliin. Ylämäkeen se olisikin vaikeampaa, pitäisi tehdä samanlaiset sulkuportit kuin laskimoissa. Satamassa veneet ovat epämukavasti. Vedelle tehdyt pohjamuodot toimivat pyörökivillä huonommin. Tulta en ole vielä löytänyt vaikka aika huolellisesti etsinkin. Luulisi sen näkyvän kauas, ilmaisevan itsensä savulla tai jotain. Mutta ehkä meri vei sen mennessään.

Olen pettynyt, kun mudan sijasta täällä kohtaan pelkkää kiveä ja tomua. Kun vesikin on tiessään, sillä kaikella kivirunsaudella ei voi edes heittää leipää. Lokit menivät meren perässä.

Jeanie, terveisiä rannalta josta en ole enää ihan varma voiko sitä rannaksi sanoa nyt kun juoksutin vedet tiehensä.

Toivottaa kevytaivoinen Conniesi, sinun enemmän kuin itsensä

Etenemme

Wendy Playing with Aurora & Akela II, originally uploaded by Compassionate.

Kaikkialla liikkuvat eläimet, onko niitä? Ei taida olla, enpä usko. Aina on liian kevyt tai raskas, maa murtuu alta tai tuuli pyyhkäisee mukaansa, ja sinkoutuu libellulensinistä paitaa vasten ja etsii siitä epätoivoisesti mesikehiä feromonituiskeessa. Mutta ne ovat kuvia vain, kukkien ääriviivoja. Eikä niitäkään näe, jos on liian pieni tai suuri tai värinäkö on jotakin muuta.

Melko pian oppii, mitkä esteet ja millaiset maastot ovat läpikuljettavissa. Esimerkiksi, nelinkontin on helppo mennä hevoshaan alimman puomin ali, mutta verkkoaidan läpi ei. Ellei ole kimalainen tai kukkakärpänen. Onko se heillekään helppoa?

Tuuli voi olla luja, saattaa sataa.

Aurora ja Akela oppivat nopeasti, että aidan yli, ali eikä läpi pääse. Sen läpi on hyvä uhota, antaa leikin kasvaa ilkeydeksi. Epäselvästi tuoksuvakaan ei pääse aidasta.

Mutta jos te kohtaisitte ilman aitaa, sanoo kuraattori, tulokset voisivat olla hirvittävät. Pudistan päätäni. Ensin nuolisin huuliani, näin, kääntäisin selän ja katselisin taivaita. En juoksisi pakoon. Istahtaisin maahan, nuoleksisin huulia näyttävästi. Pois kaikki puna, vereslihalle saakka.

Ja jos uho ei loppuisi siihen, menisin selinmakuulle, paljastaisin kaulani. He kävisivät haistelemassa sen, perääntyisivät. Kun nousisin, tulisivat luo hellinä.

Mutta vasta ollessani yksi heistä. Ensin pitäisi olla kuin ei olisi ollenkaan.

Sinä unohdat, sanoo kuraattori, niiden purukaluston. Niiden leikki voi olla vaarallinen.

Eivätkö meidän leikkimme ole? Koetamme kiertää painovoiman, siivettömyyden, kiduksettomuuden, turkittomuuden. Otamme mitä haluamme ja sanomme että näin on tarkoitettu.

Jos kirkaisen ja painun kasaan, he ymmärtävät. Siinä meillä on yhteinen kieli. Ja sinulla ja minulla. Jos vain sanoisin, et ymmärtäisi. Mutta jos huudan, väistyt seinän viereen. Kuraattori, et olisi kuunnellut äitiäsi, kun hän sanoi, ettei siihen satu, ja itkit että siihen sattuu. Heille ei kukaan sano niin. He muistavat.

Jospa lakkaisit personoimasta ne, sanoo kuraattori.

Jospa lakkaisin personoimasta sinut, vastaan. Oikeastaan minun pitäisi itkeä, sitten hän ymmärtäisi. Ellei ajattelisi, että olen nainen ja siksi itken. En tottele nimeäni. Taskussani on pihdit ja rautalangan pätkiä. Aion käydä tänään sisään ja sulkea aukon perääni.

Jotkut alueet aavikosta esimerkiksi ovat sellaisia, että meidän jaloillamme sinne uppoaisi tuosta noin vain. Ja jotkin alueet merellä myös. Vesi olisi liian kylmää, kohta alkaisi nukuttaa. Viimeinen, mitä selällään meren sylissä näkisi, olisivat tähdet mustassa.

Ajattelisi, mitkä niistä ovat luhistuneet jo. Kylmyys on vakio. Muut muuttujia.

Tuuli voi olla luja, saattaa sataa. Tähdet saattavatkin olla tanssivia valkoisia pilkkuja. Ne saattavat olla pelkkä ele.

Mantereenlaajuisessa verkossa

railway station, originally uploaded by mirjam*.

Puut meitä kannattelevat. Palaan junalla. Rautatieasema on pönkitetty puin, samoin tori, kiskot, jopa takkisi on kiinnitetty puunpalasin. Duffelitakki.

Jottemme uppoaisi, niin kai se menee. Meissä on liikaa vettä ja liian vähän ilmaa.

On omituista saapua laiturille ja kävellä kohti asemarakennusta tietäen, että laattojen kivi on pelkkä metafora. Alla on veden jättämän merenpohjan muta ja puiset tuet.

Tunnen sinut sormenpäiden varmuudella, vaikka edellisestä kerrasta on aikaa. Ensin en näe takinnappeja, ainoastaan vaitonaisen selän lehtikioskin luona. Takkisi ei ole muotoonleikattu. Olet monumentaalinen. Käännyt. Ovatko kaikki nuo uurteet aikaa?

Kunpa jokin kerta, jolloin näemme, ilmeesi olisi luokiteltavissa iloksi tai suruksi. Hiki tulvahtaa kämmenpohjista lapasiin. Lumi narskuu. En kävele. Se joka kävelee on hengitykseni. Se työntää hiilidioksidia ilmakehään ja polttaa hapen.

Kosteus huurtaa pakkasen kuivattamaa ihoa, pitää kädestä enemmän kuin laukun turvallinen sanka. Kuka oikein olinkaan ja miksi, rahat taskussa kilahtavat askelmittaan, takki on jo liikaa, nyhdän sitä päältäni. Katoan ilmeeseesi enkä enää välitä mitä muut ajattelevat. Ajatelkoot rahaa tai levottomia metsiä ennen kuin niistä tehtiin mädäntyviä paaluja.

Kierrän unessasi. Muutama muukin on löytänyt sen oven ja käynyt vaunuista mädäntyvin puin pönkitetylle laiturille. Silmämme eivät kohtaa. Tiedän heistä vain yhden seikan. He eivät puhu, kuinka mikään ei toistu ja kuinka palaaminen on mahdotonta. Että puuta on jatkuvasti työnnettävä enemmän torin alle kuin laituri palaisi.

Ja tässä silti olen, kello on yhdeksän kaksikymmentäkaksi, univormupukuiset odottavat jo kulmalla sinua. Annahan kun suutelen sinua. Sitten he tietävät, kuka olet.

Kynttilöistä

Pies colgando en Venecia, originally uploaded by odei.

Olen pahoillani, olen pahoillani, sanoo. On myöhä, tulee tuskin varoittamatta. Sanoo tuovansa kirousta. Se on likomärässä olkalaukussa. Voi olla, että sanon nyt aivan mitä tahansa, että puhun levottomia, en voi enää taata itseäni, sanoo. Sanoo ettei tiedä mitä on tapahtumassa. Käy sisään, sanon. Sinähän vilustut, tuolla tavalla.

Hänen jälkeensä jää haisevia lätäköitä, housut ovat ikävässä lietteessä, takissa kemiallisen pesun lätkä. Tästä et selviäkään niin helposti, ajattelen.

Otahan vaatteesi pois, sanon. Katsotaan, löydänkö kylpysuolaa vai saatko kylpeä käsinmurskatuissa tuoksupelargonini lehdissä. Katsohan nyt tätäkin helmaa. Olisit ottanut veneen. Pohjaa myöten tuleminen on tuollaista. Tai olisit mennyt kiertotietä, sillan kautta. Olisit soittanut ovikelloani siistimmin. Ei tästä tule mitään, vetät koko eteisen.

Olipa kerran, sanoo, rakastaja joka oli niin kiireinen, ettei ehtinyt hankkia venettä eikä kenkiä kävelläkseen sillan kautta. Pötypuhetta, totean. Mutta käyhän sisään sieltä ja ojenna vaattesi tähän, noin. Äläkä arastele, ei täällä ole muita. Jos minä nauran sinun kananlihallesi, kestät kyllä sen kuin mies, kuolematta mutta hivenen kauhistuen. Jälkeenpäin saat leipää. Mutta vielä et.

Mitä moinen ajattelemattomuus saakaan aikaan. Kynttiläsikin ovat sammuneet. Oletpa hupaisa näky, pimein kynttilöin liikkuva rakastaja alasti ja kananlihalla. Tule, kiedotaan sinut tähän vilttiin. Täällä on aina vähän vetoisaa eikä tulitikkujakaan taida olla. Minkä valossa nyt luemme pahasti vettyneen Platonin kappaleen 218 eestä 219 aahan?

Ottaisin öljyssä, kiitos

The rule of thirds, originally uploaded by Tampen.

Ne eivät siteeraa feminististä teoriaa, jos ne yltyy objektivoimaan eivätkä mahdu normaalikokoiseen säilyketölkkiin muuten kuin hiutaleina tai paloina vedessä tai öljyssä. Ottaisin öljyssä, kiitos. Vettähän on kokonainen allas.

Marmorimies kuvastuu veteen, vesi on ympärilläni, leikin delfiiniä, kujeilen ajatukselle ovien auki heittymisestä talvipäivään, jää rusisi rikki altaan reunat, marmorimies ei välittäisi. Kun liikun, marmorimies katoaa. Jos olen värähtämättä, piirtyy se päälleni. Te vedenyliset, miksi puhutte todellisemmasta? Eivätkö sanannekin ole kuvajaisia? Miksi puhuisitte, jos pitäisitte vedenylisestä marmorimiehestä enemmän kuin tästä, joka aaltoilee ja venyttelee huokauksissani.

Pyörähtelen vedessä notkeasti. Enkö harjoitellutkin tätä kaikki vuodet? Pidätän hengitystä viikkotolkulla, menen kaakeleille huuhtoutuneen ystävän viereen kuolemaan. Joku viheltää pilliin, sardiinia, takaisin.

Sanoitteko jotakin hymystä?

On eläimiä, jotka hymyilevät kaikkina hetkinä. Sardiinit eivät kuulu noihin eläimiin, siksi te syötte ne mieluummin kuin minut. Syö tai tule syödyksi, siinä mottoni. Hymyile tai tule syödyksi. Ei kiitos, nyt ei ole nälkä.

Enkä voi sille mitään, ei tee mieli. Olisi vale naksua ja viheltää, että olen valinnut osani, valinnut altaan ja marmorimiehen, rypäleet naisen kädessä, kuvajaisten katoamisen liikkeeseen, punaiset lyhdyt altaan vierellä, mosaiikin. Että olisin valinnut esitysajat tai katsojat, hymyni, hyppyni. Että vesi olisi elinehtoni, että kuivalla maalla öljyäisin itseni heti suihkusta astuttuani.

Niin teen, minun on pakko. Kun sinä epäilet, minä uskon.

Altaani pohjalla on reki. Jos haluat, voit käydä siihen istumaan. Mutta en minä sinua kuljeta pintaan siinä enkä muutenkaan. Kunhan telmin ympärilläsi. Tunnen altaan jokaisen kolkan, lohjenneen laatan, kuvajaisen värähdyksen hiljaa liukuessani. Marmorimies vastaa eleisiini tanssien samaa ailahdusten nestettä.

Olet oikeassa, en minä täällä asu. Ilta illalta nousen vedestä, puristan hiukseni kuiviksi, ajan toiselle puolen kaupunkia puristuen pahanhajuisten miesten välissä, työntelen purkkiruokaa pannulla. Öljyän itseni suihkun jälkeen ja aamulla käyn jälleen altaaseen kuin kuka hyvänsä meistä. Ja olen leikin. Se muu on unta, marmorimiehen olkapäät vispaavat.

Ilmakehä väistyy jäseniltäni.

Spektri

EARTH STAIN..., originally uploaded by CARNIVAL OF LIGHT.

Riskit
nesteytetyn maakaasun käsittelylaitoksissa
uusissa energiatalouksissa
öljyteollisuudessa
vaikeasti hyödynnettävässä öljyssä
tuulienergiassa
pizzerian oven löytämisessä
Opecin ulkopuolisen öljyn loppumisessa
IGCC-teknologiassa
vetytankkausaseman räjähtämisessä naapurikorttelissa
rakastumisessa
raa'an karhunlihan syömisessä
malarialääkkeiden syömisessä
valkaisuainetta sisältävän pyykkijauheen syömisessä
pikkusormustinkukan siementen syömisessä
voimakkaiden D-vitamiinilisien syömisessä

Tutustumisessa
kättelemisessä

me emme muuten kätelleet, kätellessä useimmat taudit tarttuvat

me vain istuimme ja ristikuulustelimme. Silti jokin virhe tapahtui, jokin hirvittävä epidemia sikisi tyhjässä fraasissa yli olkapään, vai jo aiemminkin. Ja me tiesimme, me tiesimme. Emmekä tehneet mitään. Olisinko kävellyt karanteeniin, pyytänyt sulkemaan sisään? Ei, jatkoin matkaani punaisen sohvan luokse, pidin huolta käyntini ryhdistä, selän aaltoilun tulee olla katsottavaa, hiukset solmulla niskassa, näin. Naisten tehtävä on virittää tunteita muissa, kuvastaa ne takaisin kevyesti abstrahoiden. Pian koko maailma yskii, vanhan musiikin seassa, uima-altaissa, kahviloissa, mantelimassatehtaissa. Kukaan ei muista jakaa työläistytöille hengityssuojaimia. Sylkipisarat keräävät ympärilleen sitkeän mantelijauhon jo ennen kuin sekoittuvat glukoosisiirapin tahmeaan kaikkivoipaisuuteen. Yskitään, kolitaan tuolinjalkoja uskaltamatta nousta seisomaan kuumeensyömille jaloille. Käyhän se istualtaankin.

Riskit
kaatua tuolilla suorin selin taaksepäin
ovat reaaliset
mitä kovemmin koettaa keinahtaa
poispäin
mistä ei voi olla näkemättä.

Riskit siitä että jokin olennainen jäisi kirjaamatta ovat tässä tilassa olemattomat. Tiedetään, ettei näin voi jatkua. Hiilivedyillä emme voi jäädyttää sitä sydäntä, joka on asetettu styrokslaatikkoon ja pitäisi saada hidastumaan. Antakaa palasina mannerjäätikköä, sanoo lääkäri, päät pudistuvat. Sitä ei enää ole, on unohdettava, että oli, ei saa tulla katkeraksi, ei saa lakata uskomasta, että jokin päivä jumala herää ja tulee kiskotellen esittämään painokkaan puheenvuoron. Kadut ovat veden vallassa, kesäisin liikutaan kauppaan vesijuoksuvyö kireällä, stykslaatikkoinen kantoteline pään päällä, talvisin kaulaan ulottuvin kahluusaappain. Merenlahdesta pistävät betoniset pylväät. Tätä sydäntä eivät jääkaappijäät lohduta. Se pysähtyy ajallaan, koska sitä ei osaa kukaan pysäyttää. Sitä ei voida lennättää enää kenenkään rintakehään kumistamaan tablaansa. Taivas on tyhjäksi pyyhitty. Ne jotka eivät saaneet ennen näyttää siltä kuin olisivat nähneet, tähyilevät sitä. Mutta lentokoneita ei tule, linnuille on syötetty myrkytettyä kauraa, jottei epidemia leviäisi enemmän. Sydän näyttää veltolta hyytymältä.

Kun se pysähtyy, se ei enää ääntele.

Laskin sormilla neljään ja itkin. Kaikkein tärkeimmän hinta heilahtelee. Suostuako kiristykseen vai ryhtyäkö metsästäjä-keräilijäksi, hyväksyä riskit kasvien tunnistamisessa, pyydetyn hinnan maksamisessa, inflaatiossa, jokin päivä heitän pienen kiven kohti jumalaksi kuvittelemaani ja se rasahtaa rikki, niin umpiruosteessa, työnnän sormeni läpi viemäriputken ja tajuan, etten voi vetää sitä enää pois nesteen suihkuamatta huoneeseen, puhelimen akku on loppu, en ehtisi talonmiehen luokse juosten, talonmies on perverssi, en varmasti mene, kynäni kelluisivat, mustanlimaista nestettä olisi ikkunankarmeihin saakka. Seison sormi putken sisällä ja tuijotan sisäänpäin.

Riskit
tunnistaa oikein jokin tunnetila
sanallistaa se
tehdä siitä objektiivisesti todellinen
samalla tavoin kuin todellisia ovat
malaria
unettomuus
tytärten sängyt kiireesti kyhätyissä pakolaisleireissä
illallispöydän lasku tuskin samalla kielellä kaikille luettava
veden kierto minusta sinuun sukupolvi kerrallaan
kunpa se kantaisi ajatuksia onnellisuudesta
ja epätoivosta
sataessaan saviseen maaliskuun loppuun

vielä päivä, sano, tai kaksi
tai vuoteen kaksituhattakaksikymmentäkaksi saakka

ei kannata haalia omaisuutta, kohta on jo mentävä, mitä minä näillä tarinoilla,

sanot että jotakin varmasti tapahtuu, onhan jonkun keksittävä kuinka tästä päästään livohkaan, ei tämä niin paha maailma ole. On oltava aukkoja, entäpä jos tuo aukko onkin umpeutumaton haava, stykslaatikon suuaukko, kansi on kadoksissa, liha veltostuu. Entäpä jos tuo aukko onkin tuo umpeenkuivunut aortta – eikä ulotu sydämeen, ja sormeni on putkessa ja pelkään kynieni vettyvän ja mattojen haisevan ihmisen oikealta hajulta kaiken myskin, mimoosan ja tammisammalen jälkeen

Minä tunsin joskus tuon sydämen
tanssin sen tahtiin
se minun tahtiini

Hyvää totta kaunista se rummutti
Ras Tanurassa Sand Islandilla
Ghawarin tyhjenneissä taskuissa
paikoissa jotka ovat vain nimiä
sille joka ei halua vahingoittaa
tunnetiloja
ne litistävät
ilman sulkapeitteestä tehden
taivaisiinnousemisista mahdottoman
kokonaisille parville kerrallaan

Ja jos joku ponnistaisikin ilmaan, huutaisimme sille riskit, muista riskit, sinun on laskeuduttava päivän tullen, silloin et voi ottaa suuntaa tähdistä, mentävä pellolle, syötävä myrkytettyä viljaa, ihan sama nousetko vai etkö,

riskit

syömisessä
rakastamisessa
nukahtamisessa

Mutta se olisi jo kauempana kuin tähdet, liukuisi öljyn pinnalla ihaillen sen spektriä, riikinkukon pyrstön silmiä ilman pyrstöä ja riikinkukkoa.

Kirsikkalihaa

Kirsche, originally uploaded by apreussler.

Viistät kirsikoita partakoneenterällä hyvin ohuiksi siivuiksi kaakeloidun pöydän päällä. Kasaat kiviä turkoosinsiniseen kulhoon. Muutama erehtyy lattialle, sydänkivet, punaiset tahrat. Liha on pelkkä kiven koriste, kaunis hahmo. Lattialla kivet halkeavat, kukkivat ja monistuvat huomaamatta. Huoneesi on pyöreä, neljännen kerroksen porrastasanteen oikealla syrjällä, ovessa tunnistamaton hahmo vieraan kulttuurin kirjoitusta.

Seinät on joku telonut päärynänvihreällä. Somistat suljetuin jalopuuovin, joissa ei lue mitään. Opeta minut lukemaan, sitten löydän yksin kevään. Kirsikkapuuta kenties, ajattelen kulkiessani.

Luen kuljen kirsikkapuuta kiviä kavioin murskaten. Rikon hiljaisuuden äänet, liikun, tuoksun hevoshieltä. Viistät surullista märkää kirsikkalihaa kulhoon. Jotain on uhrattava, ihmiset eivät siedä vääryyksiä viilloitta. Et ajattelisi ihmisiä, minä tässä. Osaisinpa tulkita ilmeesi. Ehkä keskityt.
Kerrohan, keneltä tuon korillisen sait. Ehkä kevään tullen laidunnan tuossa tarhassa, kiiltävän päältä putoaa takkuinen kylmänkyhmy, poimin kukkia, työnnän yhden oksan korvani taakse, avaan haat ja kaarnat, nousen syihin, verimahlaan koko ympyrän, lennätän sinne mustarastaat.

Tiedäthän, mitä hevoset tekevät hedelmäpuille.

Kerrohan, keneltä tuon korillisen sait. Sopikaamme hänen kanssaan tapaaminen kolmannentoista kuun ensimmäisenä päivänä. Lupaan ottaa linnut mukaan, jos tulette ilman järjellisiä motiiveita. Lupaan että silloin sataa ja jaloistani pääsee yksinomaan moiskahtavia maan ääniä.

Kuulette minut kaukaa, puut ovat sateentummia, linnut hiljaa. Pölyttäjät ovat pesissään. Vain kasvot pilkistävät sadehupuista. Kirsikoita vasta suunnitellaan. Kyse on toisesta vuodesta, ehkä ei koskaan toteutuvasta. Tai ehkä tulet yksin, kori käsivarrellasi, poimit kukkivan oksan korvani takaa, saat nimeni kirjaimet kuin melodian.

Toteat, ettet muista, osasitko lukea vai et.

Käytännöllisistä syistä

Into The Mystic, originally uploaded by elhawk.

Tavoitteena tulisi olla jokaisena päivänä, se on sama minä hyvänsä, kieriä alarinteeseen selkäranka pehmeäksi keinuttuna eikä lainkaan töyssähtää matkalla puutunnelin polkua laaksoon. Mutta mihin laitan jalkani? Aina ne sojottavat jonnekin hölmösti.

Pyöristäpä sääriluu.

Serafino, läski katti, on jälleen puussa ja katselee keinumistani kellarinlattialla. Nauttii siitä, että on ylempänä. Kynnet piilossa, kynnet piilossa. Et sinä minua hämää. Lakkaisit kyntesi jos osaisit, Serafino.

Olen käytännöllisistä syistä päättänyt harjoittaa kulttuuria siten, että vierin alarinteeseen, en ylös parvekkeille seinää tai kuusamaa pitkin. Osaan kyllä kiivetä. Siinä raajat ovat paikallaan, kun kehoa pitää liikuttaa korkeussuunnassa.

Mutta alaviistoon niistä on pelkkää haittaa.

Olkihimmelimuseossa

3 buckeyes jut out, originally uploaded by CCCvrcak.

Mitä tapahtuu, jos jonkin piikikkään ja vallittautuneen, vyöttäytyneen ja varustautuneen sisältä arvelee löytyvän jotain kaunista? Sitä tietenkin takertuu tuohon kauniiseen ja uskoo sen raapeumia, märkiä vaatteita, kohmeisia sormia ja itkua todellisemmaksi. Tarvitaan vain joku, joka osaa avata koodin.

Oli se syksy, oli se kesä. Joku puhkaisee koodin ja murtaa näkyviin sisuskalut. Leikkien se käy nopeimmin.

Kaikki leikki on leikkiä tulella olkihimmelimuseossa. Olkihimmelimuseo, kuten yleisesti tiedetään, sijaitsee vallihaudan sisällä. On vähän kahlattava. Kannamme tulentekovehkeet pään päällä. Tikkuja on kaksi hopeanväristä muovikassillista, yksi kullekin, kaksi molemmille. Kuljemme vihellämme pönäköiden univormullisten ohi sisään, luovimme suurimpaan saliin, avaamme kassin, raapaiset.

Himmelit liikahtelevat vedossa. Putken rakenne on vahvempi kuin umpipiikin. Näin myös ihmisissä. Lämpö tikussasi rätisee. Ulkona on liian kylmä olla, sanot. Raavitaan mieluummin sisällä. Vanhoja luitasi kolottaa. No selvä on, pistetään palamaan. Kas tässä, ihanille luillesi. Miten tätä kohotetaan, nesteelle voisi sanoa kippis.

Miksi Jeanie ajattelet vanhuutta kun et osaa edes jitterbugia. Hiukset syttyvät himmelinhelposti. Ihon saavuttaessaan tuli pysähtyy, yleensä tukehdutaan savukaasuihin, niin se menee. No älä nyt hyvä ihminen mene sitä ikkunaa avaamaan, se vain lisää vetoa.

Mitään takaisinkelausnappia ei sitten muuten ole olemassakaan. Ei ennen kuin tuli hyppii himmeliä. Ja sen jälkeen, tuskinpa. Koko roska kytee. Jos nappi siihen ilmestyisi, olisi se hetkessä sulanut muoviknölliksi. Eikä meidän pitänyt uskoa ihmeisiin. Jeanie! Unohdat ihmeellisen paljon asioita leikkiäksesi vanhaa.

Meidän olisi pitänyt raapia niitä tikkuja siellä vallihaudan pohjassa karppien kanssa. Ihan totta, eivät olisi syttyneet. Totta kai sinua palelisi vielä enemmän. Ei se vallihauta mikään kylpylä ole. Funktiot, Jeanie, funktiot.

Mutta Jeanie, älä keskeytä minua, muovikassi kelluu vedessä komeammin kuin tulessa. Vedessä juoksisit hitaammin, ei olisi ikkunaa josta katsella vallihaudan rengasta. Miten niin pelastusrengas? Miten niin sprinklerit? Älä nyt unohda, millä vuosituhannella tämä rakennus suunniteltiin.

Ei silloin mitään sprinklereitä ollut.

Ilon variaatioin

Frozen Fountain, originally uploaded by musicmuse_ca.

Kaiva kaapistasi luistimia koko laatikollinen. Jaa ne sullemullesullemullesullemullesullemulle. Sinulla on kaksi vasenta jalkaa, minulla kaksi oikeaa. Kaikenkokoisia luistimia, yhdet käsille, yhdet korville.

Naurakaamme luistinkasojen luona, eteisessä. Siinä on vetoista, olkoon. Toiste emme istu tässä, istukaamme nyt. Toiste emme naura näin. Miksi olet surullinen? Älä ole. Naura!

Toiste et kallista kasvojasi. Korvasi asettuvat vinosti. Käskisinkö sinua jotenkin? Selvähän se. Ole sinä Jeanie, minä olen Connie.

Täytä minut ilon variaatioin. Opettele ulkoa surrurkumlastikum, laskutikku, sukuaatelitaulukko. Naksauta kieltäsi laulun loputtua kuvitteelliselle kolmannelle tahdille.

Älä väännä silmiäsi kieroon, ne voivat jäädä noin.

Vaikka ihanaltahan se näyttää, että joku sillä tavalla, että ihan turhaan, että joku iloiseksi tehdäkseen.

Älkäämme surko, jos luistimen piikikäs kärki viiltää housuun haavan. Kaikessa kauniissa on vaaransa. Kaikki kuluu. Muistotkin. Keksitään vielä jokin variaatio.

Ole sinä Jeanie, minä olen Connie. Leikitään vielä luistinleikki. Mennään tällä kertaa merelle, katsotaan kumpi menee jään läpi ensin.

Maalaisit ihollesi valkeaa

cloud light, originally uploaded by formica.

Et kuulosta tänään itseltäsi. Liikkeesi ovat lintua, kävelet huoneesta toiseen, vertaamme vyötäröitämme, laskemme ne lantioille, huokaisemme, katoamme kylmään. Leikkisit kanssani hetken. Antaisit matkata rauhassa kuin en olisi tässä. Tekisit askareitasi. Minäkin tekisin, halaisimme kaakeliuunin luona, tanssisimme sahalla rungoille soitetun valssin. En unohtaisi.

Maalaisit ihollesi valkeaa, kirkastuisit, laulaisit unista. Nukkuisimme sormet vastakkain, hengittäisimme yhteisiä salaisuuksia, maalaisin iholleni sinisiä sanoja, elohopeasanoja kiirehtimään sinua.

Katsot surullisena. Ei elohopeaa saisi iholle laittaa, ei lyijyvalkeaa. Ei saisi nukkua vieressä, laulaa toisen sanoja. Ei saisi saapua perille koskaan, pitäisi olla aina matkalla, sormi matkalla niskan levadalla, huulet kuiskauksen ympärillä, öljy huulilla, kädessä öljyä, öljyllä pesisit pois elohopean, lyijyn, öljyllä pesisit rikottujen kuumemittarien jäljet. Öljyllä pesisit tyhjät putket, merkityksettömät asteikot.

Öljyllä pesisit pois mitä ei voi enää pelastaa. Tahratun maan, meren, ilman, sadut.

Matkaisin sinun pinnallasi, unohtaisin pelätä, laskea sekunnit loppuun saakka. Tauoista syntyisin kohinassasi. Ääneni olisi hetki jolloin ihmettelet oletko yksin.

Väärä osoite

Mary Poppins, originally uploaded by What What.

Olisinpa kuten sinä. Jättäisin maailmaan jäljen. Raastaisin lehdet mäkien päältä elehtien suurta tunnetta. Eikä minua voisi sitoa millään, hymyillä eikä kengännauhoilla. Pujottautuisin kaltereista ulos, tiiviistä säiliöstä katoaisin tyystin sinetin nielaisemana.

Vaikket äännäkään selkeästi olisin silti sinä. Koska tahansa, vaihdetaanko. Se on kiellettyä. Ojentaisin lavat, sipaisisin huurut ohimennen jonoon, venyttäisin niistä sukkahousut. Pukeutuisin valkoiseen, minulla ei olisi kumuloituvia vikoja.

Sanominen on erehdys. Sano, ja menetät kaiken. Kaiken paitsi ne jotka eivät jätä yölläkään, pitäisi nukkua, ne hihittävät nurkissa. Etkö voisi vihellellä karmien luona, luoda tunnelmaa sanojen mennä. Laittaisin levyn soimaan, tekisin vartalostani savupiipun, rakentaisin sen niin korkeaksi että kaikki siitä tuleva myrkky levittyisi laajemmalle kuin osaisin uneksia. Myrkkyäni olisi valasäidin maito, sulava Siperia, selittämätön ilme. Minut osoitettaisiin, sanottaisiin tuo se on, katsokaa tuota. Eivät pura sitä. Kyllä pitäisi. Niin osoitettaisiin. Mutta osoitettaisiin väärään paikkaan ilman lähettäjän tietoja.

Silloin olisin kuin hän. Levittäisin suojani, nousisin sinuun, kantautuisin toisaalle, jossa minua odotettaisiin. Pöytäni olisi katettu valmiiksi kolmijalkaisin lautasin, riisuisin takkini. Laskostaisin sen pehmeäksi neliöksi tuolille istuinluideni alle. Kapea lantioni olisi sinnepäin. Asettaisin suojani nojalle tuolia vasten.

Kääntyisin, ne näkisivät, tajuaisivat. Kevät kääntyy, saattaa olla valoisaa. Jotkut nimet ovat enteitä, kun niistä otetaan pois viimeinen aa. Se on hankalaa, jos nimen toiseksi viimeinen kirjain on äl, kuten äitini ja siskoni kaksinkertaiset nimikirjaimet tai toiseksi viimeinen kirjain sanassa lalallallala. Kuinka tuon äännät ilman viimeistä aata.

Minulla ei näet ole sanoja, joilla lentää tai pysyä ilmassa. Sanani putoavat yhtä määräisesti kuin kilo paperia sinutta. Yhtä paljon ne sanovat, yhtä kiireesti ja korvattavina. Laahustan mäensyrjää ylös, avaan oven. Jalan minun on mentävä, jaan kellon kahteentoista osaan. Aikaa en osaa jakaa enkä tunteita. Eikä kukaan työnnä minua tai vastusta, kun liikun. Ottakaa pois nämä punaiset portaat. Tämä unettomuus ei ole kotini.

Painaisit minut sänkyyn, olkapäistä. Otettasi ei voisi kieltää. Joskus käännän sinulle selänkin kun vihlot liikaa, nyt en. Olisitpa äitini. Olisinpa kuten joku teistä. Sinä tai se joka suuteli otsaani, samanlainen nauru. Mistä hän sen kuuli? Puutarhasta tietenkin, parvekkeen alta. Uneni keskeltä, sitä naurua en osaisi sanoittaa. On väärin nukkua niin toisen lähellä, unet jakautuvat. Hän kuuli sen naurun pinjojen luota, olin kahdeksan. Lähellä kulki rautatie. Ulkona parvekkeen alla kukki jasmiini. Siitä pitäen kun löysin sen tuoksun uudelleen olen pitänyt ikkunallani jasmiineja. Älä vie niistä kukkia uutteisiisi. Älä vielä tänäkään yönä.

Haluan vielä yhden yön muistella, tässä väärässä osoittessa, josta joku on vienyt kaikki huonekalut.

Huomenna ne tulevat, niillä on aikataulut, ne tutkivat takkiani aikansa, eivät löydä mistään lähettäjän osoitetta. Ne asettavat minut seinää vasten, valaisevat pupilleja tähtisädetikuin, käskevät raajat levälle, käskevät kumartua, laulaa, hyppiä yhdellä jalalla. Vielä ne sen minusta saavat, luulevat, ääntämisen. Niin ne saavatkin, mutta kun en enää osaa olla vaiti, äänteeni on silkkaa huutoa. En hae sitä kaukaa. Ne sitä hakevat, en minä.

Jos olisin sinä, lakkaisin niiden sulkiessa oven takanaan ja kuvitellessa kääntyvänsä puoleeni. Mihin se katosi, kysyisivät. Mutta olisin jo toisaalla, oikeassa osoitteessa. Koska maailma olisi kotini, jokainen utu säärystimeni, puut muovattavissa merestä poispäin. Uisin punaista suonta edestakaisin kunnes tavoittaisin sydämeni.

Kun kävisin siihen, se pysähtyisi.

Tanssimatto

Waiting Behind the Curtain!, originally uploaded by reportergimmi.

Musta kumi kiiltää. Valo värisee siinä, kertautuu, ei karkaa.

Tanssimatolla piruetista tulee vakaampi kuin parketilla. Hyvästi liukkaat. Punaisen leijunnan takana seisotte te, kaksi jokaisessa välissä, kylkenne liikkuvat, raajojen kidukset. Odotamme musiikkia. Kertaudumme kumilla, sääret venytettyinä ja juoksutettuina. Mitä meistä jää jäljelle? Hengästys, kiirehdintä pois.

Emme kompastu, emme lipsu. Kädet kylkiluilla jättävät hikiset aurat. Katsomo uhkuu pimeää, kumi tuoksuu.

Mutta äänet, ne ovat kaukaiset jo ennen kuin astuu mustan raskaan takaa unesta valon ehdottomuuteen. Kirkkaassa kahdentumisessa jokainen liike luo maailman. Hiukset on lakaistu ilmeiltä. Ei voi piiloutua eikä paeta.

Hyökkäämme yhtäjalkaa sovitulla tahdilla näkymättömille taksitolpille. Pimeään on helppo katsoa vaativasti, äkkiä hymyillä, iskeä jalkaterän sisäsyrjä kumille, heittyä kaarelle. Tanssimaton pintaan sävähtää toinen kaari.

Tahtoisin parketin. Kumilla ei kenkä laula. Ilman lualu nuita ei nukuta. Mustan raskaan välissä seisovat uudet tytöt. Ne tarvitsevat kumin etteivät nivuset revähtäisi.

Me emme sellaisesta välittäisi jos kuulisimme äänet. Emme menisi lattialle kuin koirat, kierisi ja nousisi kuitenkaan. Hyppäisimme kuten ennenkin, pyörisimme valonnopeasti, pysähtyisimme olkavarret vapisten, puikkelehtisimme toistemme aukoista hevosenkengät parkettia säpälöiden. Kuvittele Kiovan yliopiston punaiset pylväät, sellaisina.

Yleisö saisi suonenvedon korvaan, huutaisi tanssimattoa avukseen, matto heitettäisiin parvelta päälle, se tukahduttaisi mustalla kuminhajullaan huudot, kengät kuuluisivat selkeämmin.

Viimeisellä tahdilla kätemme nousevat, ohjaamme kädenläjähdysten liikenteen suoraan ylös ja sivulle, rintakehät avautuvat, liha kohoilee kaikessa tässä punaisessa, hymyilemme maton peittämättömälle katsomolle, kolisemme takahuoneeseen, seuraavat tytöt kiittävät luojaansa kumimatosta pehmeiden päkiöiden alla.

Me emme tunne enää äänten hävittyä.

Liuku

Snow Days, originally uploaded by musicmuse_ca.

Lapsena ei liukastunut koskaan. Liukui tarkoituksella erilaisin apuvälinein. Kävelytien pinta kiillottui, isä kiroili illalla kaatuessaan.

Lapasissa oli märän villan haju, vyötärölle kiertyneenä kädet, jalat, mentiin yhdessä, jalat aukilevälläänilmassa, lapasilla ohjaten. Ei ollut irrallisia kehoja, kihertävä raajasade kirkui, pyöri jalat ilmassa. Joskus alla oli pahvia, joka muhjuuntui. Joskus meni puihin. Tuli verta eri ruumiinosista.Lapaset haisivat paitsi märälle villalle, verellekin.

En ole unohtanut.

Poskiin paloivat emalinpunaiset läikät. Kaakao oli tarpeen. Joskus haettiin pimeästä kotiin, kun pelkäsivät niskojen katkenneen. Eihän siellä edes nähnyt, minne meni. Mutta kuuli, se oli tärkeämpää. Kerran laskimmekin kalliolta alas, häntäluu meni säpäleiksi toisella kertaa. Silloin kyllä näin, pimeässä en. Ei se haitannut.

Ei se haittaa vieläkään.

Aikuisena kirjoitti vihollisia. Kuvitteli ilmeet. Kuvitteli hansikkaat ja nastat kengänpohjissa. Kutitteli kuvittelemistaan mielipiteitä ja vartaloita.

Taidan mennä ostamaan pulkan jos käytettynä löydän. Punaisen, se jättää jäljen jossa on keskellä kohouma. Ihmiset mustatoppatakkiset miehet tuijottavat kun lasken huuuiii laivat näkyvissä. Pitää varoa ettei törmää puihin. Ellei sitten tahallaan ohjaa liukua niitä päin villanhajuisin lapasin.

Aikuisena kiihtyy helpommin.

Pittoreski

saturday sun :), originally uploaded by 50mm.

Koetan olla ystäväsi, mutta on liian kuuma. Syvennyksessä oranssitäplikkäät kissat lepäävät epämukavissa asennoissa. Laukku, laukussa pullo, pulloon on pujotettu omena sen ollessa pelkkä kukkapohjus.

Varjoja on liikaa ja ne ovat liian tummia valokuvien kannalta. Kissoista on saatava kuva. On jotain, mitä katsella, kun kaipaa lohdutusta.

Katso nyt noita. Miten hellyyttäviä.

Kuono nihkeänhaisevaa kiveä vasten, helteen pääsemättömissä, peräaukon tienoilla matojen kuhina, vatsa möyrii aamuisesta leivänpalan jämästä, nälissään syö vaikka mitä, ei jaksa liikkua, helle viluttaa kun ei ole juonut tarpeeksi, vettä on kauempana, on liian kuuma liikkua, ei edes tee mieli.

Suljin laulaa. Hymyilyttää. Jos kissat tietäisitte, teillä on niin hennot raajat ja ihanan näkyvät kylkiluut, te teette mitä vaan ja olette epämukavissa asennoissa.

Toisen pää toisen harteilla. Seuraako sellaisesta hyvää vai parempaa? Toisen pää seinässä. Työntävät toisiaan ulokkeella edestakaisin liikkumatta, päällystävät toisiaan vajavaisesti, koettelevat painovoimaa kylkiluilla ja selkäruodoilla, lopulta on pakko vetäytyä, hellettä ei kestä.

Aukiolle viedään lihaa, joka on myrkytetty. Auringon noustessa veltot oranssinväriset nostetaan jätesäkkeihin rukkasin. Nopeasti, kohta on liian kuuma.

Näkyy selkeämmin, ettei tämä ole mikään kehitysmaa. Pian ne tulevat takaisin. Eivät ne kuole millään. Kaikkea on kokeiltu.

Ja ehkä ihan hyvä niin. Sulkimet laulavat niille. Hymyt. Ne matkaavat toisille mantereille, ikuistuvat.

"Tätä minä katselen, kun ajattelen rakkautta."

Niin minäkin, anna anteeksi, niin minäkin.