3.31.2006

Avautuisit kuin lonkkanivel

Jeanie darling, tänään sain ruukullisen punaisia tulppaaneja salaiselta ihailijaltani. Katsoin häntä kulmieni alta äkäisenä - eikö tuo ole lukenut plathiaan kunnolla. Sinä olisit tiennyt, olisit tuonut posliinihyasintteja, kalliokieloja ja sahramikrookuksia, niilinlootuksen boolimaljaan istutettuna, kiehkuran tuoksuköynnöskuusamaa. Loly, olisit näyttänyt lajikenimen, Loly kuten Lol V. Stein.

Jeanie, toisinaan mietin, mikä kasvi olisit jos päättäisit avautua kuten aamut avautuvat. Katsohan, epäilen, että olisit sittenkin jokin muu kuin ne kukat, jota miehet sinulle kantavat. Se on epäilemättä myös syy, mikset vastaa kirjeisiini. Jeanie, sosiaalinen elämäsi on liian vilkas. Et ehdi milloinkaan ajatella lonkankulmaasi ja sitten oletkin jo vanha ja murrut.

On eräs salaisuus. Minä en avaudu kuten kasvit vaan kuten lonkkanivel, uudestaan ja uudestaan. Olen samalla tavalla joustava ja muuttuva kuin lonkkaluuni. Luulenpa, että jos Jumala olisi ollut viisas, hän olisi tehnyt miehen naisen lonkkanivelestä.

Katsos Jeanie siinä tapauksessa meidän miehemme, keitä ne minäkin hetkenä lienevät, olisivat irvistelemättä toisilleen ja sanomatta sinulle jälkeenpäin että vanha Connie on päästään sekaisin kun käy romanttisilla iltakävelyillä tuollaisen mistään mitään tajuamattoman pölvästin kanssa. Enkä edes tiedä, sanotko, että Connien päässä ei ole mitään vikaa. Että Connie se vaan on sellainen ystävällinen tyttö, joka hymyilee miehen sanoessa typeryyksiä.

Jeanie, sinä tunnet minut paremmin kuin ne miehet joten voisit vaivautua vastaamaan hieman ripeämmin. Muuten joudun seurustelemaan juuri näiden pölvästien kanssa!

Minusta sinun pitäisi lakata murehtimasta noita asioita, joista viimeksi niin vuolaasti puhuit. Katsos, tulisit tänne jokin päivä, valvoisimme yön yli. Minulla on pari pulloa mantelilikööriä ihan sinua ajatellen kaapissa. Ja kun aamu valkenisi, avautuisit sinäkin kuin lonkkanivel.

Ja minä, minä seisoisin kyynärnojassa, melkein ylösalaisin, jotta sinun sanasi heldelmöittäisivät minut varmemmin! Sinä tiedät, että olen niitä, jotka synnyttävät sanoja, kunhan alkuja istutetaan minuun. Olen synnyttänyt jo niin monta tähän kirjeeseenkin, ettei tunnu enää missään. Saa pikemminkin ponnistella, etteivät ne pullahda maailmaan ennen aikojaan!

Jeanie, muistahan vanhaa Connietakin, kun nämä jasmiininnuput avautuvat. Vähän minua kyllä kauhistuttaa, ettet koskaan löydä tätä pahvikorttia istutuksen rehevästä röyheydestä, mutta turhaan minä sitä tässä kontemploin. Löydät jos löydät ja et jos et. Mitään askeettisempaa en tietenkään tahtonut lähettää, kevät ja kaikki.

Connie, korvansa takana onnenpensaan kukkivan oksan kärki pinnillä kiinnitettynä

3.24.2006

Jeanie, tanssitaan pellon yli


Cranes & Geese, originally uploaded by ianqui.

Anna olkapäidesi heijata sivusuunnassa, katso suoraan silmiini, paina huulesi keskeltä kiinni niin tiukasti, että ne kurottuvat kohti, aseta kätesi käteeni. Olkoot eleemme pelkkiä vastauksia, älköön kumpikaan aloittako mitään.

Kas näin, kukaan ei näe, paitsi kurjet ja hanhet sinisessä, leukkuen ylitsemme, ja pelto on pohjasta mutaa lumen mentyä, minkä pelto, villien pelto, ei tästä kukaan mitään korjaa, paitsi silkkaa iloa kadota korsien lomaan. Pitkospuilta ei saisi astua alas, tule.

Aseta toinen kätesi olkavarrelleni, anna huuliesi rentoutua, hampaidesi välkähtää ystävällisessä avanteessa. Kuuntele! Siipien humina keinuttaa.

Eivät ne meitä ammu, vaikka sairastuisimmekin ja tanssisimme lopulta suljetulla osastolla, maskeihin pukeutuneiden keskellä. Meistä riippuisi Y-letkulla jaettu tippa, kenkiemme päälle olisi viritetty siniset suojat. Panssarilasin takaa katsoisivat vanhemmat uskomatta kohtaloon. Me hymyilisimme, uppoutuisimme tahtiin ja silmiin ja keinuntaan ja loisteputkivaloon. Se olisi sen arvoista.

Ehkä kallistaisin päätäni ja sanoisin, että on sinun vuorosi hyräillä siipiäänet ja nähdä hymy. Astuhan jo sieltä.

Jos maaperä olisi hiukankin tasaisempi, ja katto korkeampi, ja linnut toisaalla, ja pensaikko vihreämpi, ja olisi kevät, sanoisin, että tiedät, kuka olen. Mutta ehkä lähetän sinulle tällä kertaa parvellisen paria lintulajia. Sinä kaukana, minä kaukana, linnut ovat kätevintä, mitä on. En sido niihin kirjeitä enkä sulje niitä lakkaan. Ne kulkekoot minne kulkevat, vuodesta toiseen samaa reittiä raitiovaunun uskollisuudella.

Ole sinä istuimeni tuossa vaunussa, minä voin olla se, joka katsoo ikkunasta ja tajuaa, että vaunu on poistunut kaupungista, pysähtyy lietemaan keskelle, ja että on kevät, ja että linnut tulevat, ja että Jeanie, joku on viimeinkin opettanut sinulle, kuinka valssissa astutaan eteen ja taakse, vaikka olat voivatkin heijata sivusuunnassa.

Pitkospuilta ei saisi poistua, mutta tämä olkoon poikkeustapaus. Niin harvoin saa tanssia korsien läpi, päät tuskin niiden ylle nousten, ja lintujen vatsat yli liukuen ilmakiskoa, ja upota hymyyn. Ja Jeanie, jos luovun tästä kuvasta, kuinka minun käy? Lakkaanko näkemästä, kuinka asfaltin alla on maata, joka oikein paljastettuna nousisi kaislaa alustamaan parvia?

Ja mitä silloin enää tiedän maailmasta?

Sinun, kaukana, Connie

3.20.2006

Liikahtamatta


Unikkosilmäinen (poppyeyed), originally uploaded by Veloena.

Jeanie, on ollut aikoja, jolloin aika on jäsentynyt tarvitsematta melodioita. On riittänyt, että on herännyt ja tiennyt heränneensä uneen. Siperianunikot ovat puhjenneet läpi kesän, nuppu toisensa jälkeen tulvauttanut silkkihameensa kääröltä tuuleen.

Olen rakastanut, minua on rakastettu. Se on niin yksinkertaista. Veri on ollut punaista, taivas sininen, silmieni ympärillä heteitä, iiriksissäni kultainen kehä.

Jeanie, sinua en koskaan oppinut tuntemaan. En sillä tavalla, että silmäni olisi loistanut aurinkoa ja aamua, unta ja metsänrajaa. Ojensitko koskaan kätesi? Tulivatko pääskyset perille? Maalasitko kajalin myös sinä aamuna, kun tiesit meneväsi uimaan?

Jeanie, tämä on jäähyväiskirjeeni. Huomenna nousen lautan kyytiin, seison liikkumatta ja koetan katsoa aurinkoon välittämättä pupilleistani. Mutta kun siperianunikot puhkeavat yllättäen ovenpieleesi, tiedät, kuka kylvi nuo siemenet.

Se en ollut minä. Minun taskussani on liikaa reikiä noin pieniä siemeniä ajatellen. Minun ei tarvitse, Jeanie, ei sinun takiasi. Siperianunikkojen takia, voisi vielä ajatella. Mutta ne ovat eteviä pitämään itsestään huolta. En voi olla näkemättä niitä. Olen jo toisaalla, kun kesä saapuu perille, liukuu kylkiluittain rentoutta sinuun.

Sinä katselet sitä parvekkeelta, ihmettelet sen kevytmielistä lyhyyttä. Ja tiedätkö, minussa se oli monta vuotta, liikahteli kuin sielu ilman tehtävää, jolle omistautua.

Nyt ulkona on kylmää ilman baskeria. Lumihiutale tai unikon hedekehä, samapa tuo. Jos haluaisit nähdä ihmeen, sinun pitäisi vain uneksia silmät avoinna, tulla luokseni neljän aikaan aamuyöstä, sanoa katuvasi, mitä teit. Makaisit kerällä sylissäni, katselisimme unikot yhdessä. Mutta Jeanie, en ole enää täällä ja sinä taas olet sokeampi kuin kontiaiset.

Ja kuten sanot, siperianunikoita myydään kaupassa, joten ne eivät voi olla ihme.

En usko sinua, ja siksi olen nyörittänyt kenkäni tiukasti ja viivyttelen enää allekirjoittaakseni tämän viestin. Sillä on niin vaikeaa lähettää sellaista, jota ei voi sanoa: ne kolme sanaa, joita tavallisesti viivyttelen viimeiseen saakka, liian myöhäiseen lähtiäkseni.

Olen jo kaukana.

Connie.

3.18.2006

Kellumisessa on puolensa


Sirena, originally uploaded by Salvador Moreno.

Meri heittää päätä silokallioon, haavaa ei tule. Viherlevän sormet kutittavat alaselkää, bikini jättää paljon auringolle ja kutitukselle. Mutta pitää olla kuntoa, laajat keuhkot ja rentous. On maattava jännitymättä ja kaikki onnistuu.

Sanot, että olen vietävissä mihin hyvänsä, minut voidaan kääriä kirjavaan mattoon huumattuna ja laskea selälläni pupillit suurina avoveden varaan, painaa silmäluomet kevyesti kiinni kuin nukelta. Ja että sitten vain kellun avomerelle saakka, kun laivaväylä talvisin katkaisee jääjuoksun. Ja että menen minne en haluaisi, kun on nämä virrat.

Ja että voisin upota.

En osaa upota, olla hengittämättä. En osaa olla kikattamatta, kutiamatta, punastumatta, kompastumatta, unohtamatta vaaroja. En osaa luetella aakkosia lopusta alkuun, mutta kellua totisesti osaan. En osaa vajota pohjaan, minulla ei ole kiduksia.

En osaa olla tuntematta ja venyä silti metreiksi, en osaa puhjeta liejusta terälehtevää valkeutta ja yhteyttää. En osaa uida enkä upota. En osaa kiinnittyä kallioon enkä hiekkaan, en osaa rakentaa enkä rakentua, en osaa kutittaa pohjasta käsin yllä kelluvaa bikininpaljasta selkää.

Mutta osaan kellua. Kellumisessa on puolensa. Katsohan, näin sahalihakseni liikkuvat, kun hengitän. Vaikka minussa onkin liikaa vettä, on minussa myös ilmaa. Ei riittävästi tieheni leijuakseni, mutta riittävästi, jotten painu pohjaan saakka.

Kuka pohjassa nyt tahtoisikaan olla? Laskisiko siellä koko lahdenpohjukan hiekanjyviä ja ärtyisi ne sekoittaville aalloille. Vai pakenisiko lokkien ääntä ja mädäntyvän rakkolevän hajua. Vai pitäisikö nenästä kiinni ja teeskentelisi olevansa kivi kolme sekuntia ja pulpahtaisi sitten pintaan elämää haukkoen.

Voi, tätä en ymmärrä ollenkaan!

3.13.2006

Kirje kauas


Action, originally uploaded by George.

En ymmärrä, miksi esität asian tuolla tavalla. Ikään kuin olisi jotakin kaunista tavassa, jolla ne viettävät aikaa puistossa, lytistävät maan ja kikattavat.

Eivät niiden tavat ole niin ikuisia. Totta, ne katsovat samalla tavalla ja ehkä oikovat vyötärönauhaa ja pannoittavat hiukset. Mutta Sapfo, sinä unohdat tärkeimmät. Nämä sanovat empowerment by sex, uudelleen ja uudelleen, nauravat päälle, ehkä itkevätkin.

Kesälläkään ei nurmi verso näiden jäljiltä, kun ne tanssivat pataljoonina, ojennus, kallistus, silmien liike, hymy, valtaavat suojakuoriset sohvat ja litistävät kuraa ja sanovat että annapa sittenkin lasi viiniä, taidan olla sen tarpeessa.

Rakas alttari, niinpä niin. Sapfo hyvä, jospa puhuisimme asioista niiden oikein nimin. Että pian kaikki ruoho on tallottu, ja edelleen miehet ilmoittavat ensiksi autonsa merkin ja vuosimallin, Ras Tanurassa luotsi on ikuisesti ylitöissä.

Pellot kynnetään öljyllä, kylvetään öljyllä, housujen kangas on öljystä märkä. Ruohonleikkuri käy öljyllä, siitä jää pahanhajuinen vana, kaljuilla kohdin terät vispaavat tyhjää kovanruskean yllä.

Mutta ensin tulevat nämä pämppäämään. No niin, Sapfo hyvä. Kirjoitetaan tytöistä keväisissä puistoissa, se on ihan okei aihe.

Sievältähän se näyttää. Että kaikki vain kulkee piirissä ja tallaa vaaleanvihreää ja että tulee kesä. Eivät ne tiedä, etteivät nämä halua tallata mitään, ellemme me kerro. Että ne deletoivat jokaisen viestin joka alkaa autonmerkillä.

Miten olisi, että ylittivät aidan luvatta ja kävivät nurmelle kikattaen, joivat vähän liikaa ja kieppuivat epärytmisesti, käsivarret kananlihalla, huojahtelivat ja pyllähtivät, ottivat vielä yhdet tölkilliset, huulikiiltoa meni poskelle saakka, halailivat ja loilottivat karmeaan ääneen, lähtivät kotiin viimeisellä julkisella.

Ja että maa oli sen jäljiltä loppukesän järkyttynyt, ja että tämä toistuu keväittäin, aitoja tai ei, ja että sukupolvi sukupolvelta tytöt kokeilevat, joko tarkenee lyhythihaisessa ja sitten on tanssittava ettei jäätyisi. Ja että koko ajan ne vähäsen tarkkailevat, kuuluuko kirkuna varmasti riittävän kauas.

Koska niin humalassa ne eivät ikinä ole, että unohtaisivat, miltä piti näyttää. Kreetalaistytöiltä. Sinä tiedät sen, samoin minä. Ehkä vielä joskus puhumme asioista oikein nimin.

Sinne saakka, Sapfo hyvä, kehottaisin sinua miettimään, mikä ruohossa oikeastaan on niin pehmeää. Siitä saa hiton inhottavia paperihaavoja, etenkin jos tanssii kreetalaistyttöjen tapaan. Ja ennen kuin ruoho on riittävän kovaa viiltämään, viiltää halla.

Kevätongelmia


Spiritual Termites, originally uploaded by The Human Museum.


1.

Sade on jättänyt meidät
hengittämään tomua
majojen päiviin tomua
silmäkulmissa hampaissa
tyhjissä astioissa

Edes kangastukset eivät muodostu
lehmät vuohet herää
hautaamme äidin yöllä
on viileämpää
ja tähdet ehdottomat kuten aina

Kunpa jokin peittäisi ne

2.

Aina täytyy pelätä
ostaessaan lihaa
suojakaasuun pakattuna

Milloin BSE, milloin lintuinfluenssa,
milloin Para Red curryjauheessa

Eikö asioille voisi tehdä
jotakin
pelottaa koskea lihaan
ilman kirurginhansikkaita
ja hengitysmaskia

Katsomme lasten kanssa taivalle
terassilta eivät tähdet näy
tyttö kysyy äiti onko Jumala
tähtien takana vai edessä

3.

Kuoleva joutsen ymmärrettiin toisin
Putin puhui muuttolinnuille
kaikkialla seistiin pellonlaidassa
ja tervehdittiin mustaa tuikkiva parvi
varoituslaukauksin

kevät et tänä vuonna tulisi


Ali ei vienyt lehmälle vettä
ei äidillekään ollut
ja yö kylmä, tähdet valkoiset
ja linnut toisaalla
sadepilvien perässä

laulamassa rakkautta kuten aina

Puhumaton pää


Inquietudini, originally uploaded by Flor3.

Voi koetahan, olisi helpompaa, kun en sanoisi mitään. Etenkin kun en käyttäisi sanaa darling ollenkaan. Tulee niin helposti ymmärretyksi. Ikään kuin olisi mahdollista ajatella, olla olemassa jo ennen kuin kuolee ja tulee kirjoitetuksi umpeen.

Saisit katsoa, minne tahdoitkin. Tiedän kyllä minne katsoisit, vaikka silmäni olisivatkin kiinni ja vaikka kiharat olisi kovetettu ylimääräisin lakkakerroksin. Suljen silmät vain kun pyydät. Et tahdo pyytää, en tahdo sulkea. Mutta et tahdo liioin kuulla, mitä näen. Siispä lähestyt takaapäin.

Ristiriita, josta puhut, on sinussa, ei minussa. Olet leikannut minusta irti kaiken mistä näkisi, olenko nainen vai en. Mutta ehkä luotamme ripsiväriin, tämän kerran.

Hyvä on, olen hiljaa. Tällä kertaa en kuitenkaan itke, annanpa vain ajatusteni kiemurrella kalloni ulkopinnalla, levottomat kielet suitsukkeenhajua lävistellen. Katsohan, takaapäin on parasta lähestyä arvaamattomia olentoja, takaapäin ja silmät kiinni ja selkä edellä. Ehkä sitten pelottavan kohtaa kasvokkain vasta kun sen on jo ohittanut.

Sillä koskaan ei voi etukäteen tietää, milloin rävähdän hereille, ojennan sormeni ja kosken rannetta, sanon darling ja hymyilen. Darling avaa silmäsi. Se on jo ohi. Oli syitä sille, että etenin silmät kiinni ja selkä edellä kanssasi kuten säädyllistä oli. Ja että silloinkin kun näit jo minut, pidin silmäni kiinni ja annoin vain puheeni virrata huutoon asti.

Mutta säännöt ovat nyt muuttuneet, olen hiljaa. Mistä olisin tiennyt, ettet aikonutkaan ohittaa minua kuten toiset. Että sitä vastoin avaisit silmäsi ja tarttuisit veitseen hetkeä liian aikaisin. Hetkeä ennen kuin olisin avannut silmäni ja kertonut, että hiuslakkaa se vain on, viatonta kuollutta ainetta. Että oikeastaan minäkin olen pieni poika, jolla on leikkiveturi ja joka pelkää omaa epänormaaliuttaan nähdessään punaiset rintaliivinsä.

Olen pahoillani, etten ehtinyt sanoa sitä. Sinäkin olisit, jos kuulisit nämä sanat. Mutta kuolleet eivät puhu, eivät edes unissaan.

3.12.2006

Katoaa


, originally uploaded by Awaya-Legends.

Jeanie, älä ikävöi kesää. Kaikki katoaa. Lumi, pulkankaari, kiinanpunainen takki.

Sinäkin katoat.

Puhut enää kesästä, kesällä sitä ja kesällä tätä. Kesään on matkaa ja me molemmat kovin yksin. Kuljen lumista puistoa ja ihmettelen oksien tanssijaisia. Nekin odottavat. Nekin katoavat.

Odottaako mikään, joka ei katoaisi?

Jeanie, katoat paremmin kuin kukaan tuntemani. Kesä, kirjoitat, kesällä voi tehdä mitä vaan, talvella tuskin mitään. Rinteet ovat jyrkemmät ja metsänpohjan läikät selkeämmät.

Mutta vieritäpä ruohosta pallo, Jeanie. Katsotaanpa, millainen jälki jää, kun teet ruohoon enkelin. Pesepä matot hieromalla niitä pihanurmeen hevoskastanjojen luona. Oikein arvasit: väärässä olit. Sinuun suututaan, kun tuolla tavalla koettelet kesän vajavaisuutta.

Ehkä tänä keväänä tanssimme märkään maahan kuvion, joka ei kasva koko kesänä. Seuraavaksi talveksi se katoaisi. Mutta kaikkeen on kirjoitettava ehkä, tai puoliksi, tai jos, tai sitten kun.

En minä murehdi sellaista, en ennen enkä jälkeen, ainoastaan sen tapahtuessa. Ovi sulkeutuu ja seison äkisti yksin eteisessä. Tai suljet silmät ja pyydän sinua avaamaan ne, jotta ymmärtäisit, mitä minussa tapahtuu. Ettet katoaisi uneen. Etten katoaisi uneen. Kenen uni se edes on? Ovatko unet yksityisiä vai voiko niitä murtaa?

Jeanie, puistossa on edelleen lumista. Keltaiset koirankusetkin on puuteroitu piiloon ja puiden ihmeellisimmät pisarakorvakorut on jo työnnetty silmuihin. Mustarastas viheltää. Sillä on oranssi nokka ja oranssit saapikkaat.

Jeanie, kaikki surusi katoaa vielä. Lupaan. Se tapahtuu ennen kuin katoan. Miten, en tiedä, mutta tiedän, että niin vielä käy. Ehkä samoin kuin mäkeä laskiessa, kun äkkiä pohja tapaa reitin sitä erityisemmin etsimättä. Vai haluaisitko sanoa, että pulkan pohjalla on jotakin sellaista kuin vapaa tahto?

Tänään kovin kevytmielinen Conniesi

3.09.2006

Ei kirjoja lueta ennen


A Zen Cat Xmas Tale, originally uploaded by Zen Cat.

Voi ei, ei kirjoja lueta ennen kuin kaikki on jo huonosti, ylitsepielesti, harmittavasti, jurnuttavasti.

Kun kaikki on hyvin, ei syödä ulkona, koska ulkona on liian kaukana. Syödään sängyssä istuen, sormin, hihitetään kaakaoviiksille, maataan pimeässä leikkien sokeannäkemistä kasvoilla. Jos olisin sokea näkisin sinut näin. Ja suu puhuu koko ajan mussuttaen ja vingahdellen.

Korut ovat kukallisessa pienessä kiinalaismukissa WC:ssä. Kahden kuukauden välein tulee virtsatietulehdus. Ikkunoilla ei ole väliä. Bileisiin mennään hiukset tahmeina ja sotkuisina.

Nauretaan niin, että hampaat näkyvät, miehen käsi rintalastan päällä leväten.

Ei, ei silloin lueta kirjoja. Kirjoja luetaan vasta myöhemmin, silloin kun jo huomaa, että varpaita voi kylmätä. Kysytään toiselta, mikä kirja toi on, onko hyvä, kannattaako munkin lukea. Ei lueta sitä ikinä. Tiedetään jo kun kysytään. Toinen sanoo aina joo kannattaa sun.

Eikä koskaan tee niin kuin kannattaisi.

Tikapuilla


Three Amigos, originally uploaded by dorenemlorenz.

Minua on neuvottu kiipeämään eri tasoille hyppäämisen sijaan, käyttämään tikkaita, vaikka edes silmin. Olen likinäköinen, vihaan silmälaseja. Nousen pienoille jälleen.

Yökerhoissa uskon taiteisiin. Että käden ojentuessa ja oikaistessa yläselän ja pään muutun musiikiksi. Eikä kukaan pyydä minua mukaansa aamun tuolle puolen, olen sillä tavalla väärä ihminen. Ei se ole vakavaa. Olenhan tanssinut.

Jos en prinssejä saakaan, saan rasitusmurtumia yltympäriinsä.

Enkä unohda. Voi sinun selkäsi on niin kapea, sanoo ystävätär sylikkäin nukkuessamme. Älähän nyt, sanon, mieheni kämmenetkään eivät ulottuneet vyötäröni ympäri kuten Ingallsin Lauralla. Ja se on jo ohi, se. Emme edes suutele, makaamme vain niin, hänellä kaksi miestä, minulla ei yhtään.

Olen liian vanha seikkailemaan sinne saakka että rakastun.

Jos saisin valita, sijoittaisin kaiken tummatulikukkaan ja lapsiin jotka lähettävät joulukortin kalkkunaystävälleen tuntematta itseään imeliksi ja teennäisiksi. Jonkun toisen lapsiin, jonkun toisen kalkkunaan. Mutta tummatulikukat keräisin itse koriin ja tekisin niistä hauteen hiuksilleni. Tulikukat, tuliunikoiden raivokkaan silkin, tulikellukoiden innokkaat maljapuheet.

Kevään tullen nousisin yläterassille, pudottaisin kaikki vaatteeni ja ryhtyisin peltonätkelmäksi. Sininen silmissäni olisi terälehteä, musta hautajaisasua. Ja valkea, se risteilisi punaisia köynnöksiä, unettomuuden verkkoa.

Siihen tarttuisi muutama peltikatto ja säe. Eikä kukaan sanoisi aamulla, että näytän väsyneeltä. Sillä ylätasanne on autio vaikka aurinko paistaakin sinne pidempää päivää kuin katukuiluun. Aamuisin tuntisin omituista kaipausta huojahtaa kaiteen yli leikkien Linnanmäkeä.

Jokaiselle pienalle jäisi jälkeeni alastomia naisenkuvia, lapsenkuvia, eläimenkuvia. Alhaalta käsin katsoessa näyttäisi siltä kuin sininen hameeni levittyisi taivaaseen, ja jos tuulisi, kenties näkyisi alushousujeni valkea valliriutta mereltä mannerta päin, rautatien yllä. Mustat suonet risteilisivät, lentokoneet hipoisivat polvitaipeita.

Ja ne pilvet olisivat samaa höyryä kuin talvisinkin, vaikka sitä onkin vaikeaa uskoa. Ja tikkaita pitkin kukkisi peltonätkelmä joka on sisareni ja kietoo kätensä vyötäisilleni kun kukaan muu ei kiedo ja kuiskuttaa taivaansineä kapeaa selkää päiväkerhoa. Voi kulta yöt eivät ole sinua varten, se kuiskaa. Etten olisi onneton. Päivät ovat, iloiset naurupäivät. Ota sakset, se kuiskuttaa.

Askartelen auringolle kultaisen kruunun jotta voisin öisinkin pullistua sen laulusta.

Puistossa nauravat tytöt sylissään kalkkuna. Lumi suistuu ja toistuu vaikuttamatta poeettiselta. Ei edes kaidetta, jonka yli horjahtaa, ei käsityskykyä vyötäisillä. Tanssin pienen kuvion lumeen silmissäni.

Luulin jäljet painaumiksi ja tiivistymiksi, mutta ne ovatkin purkaumia, ja koholla, ja punaisia, sopimatta maailman kylmään. Ja ne on helppoa erottaa ja luokitella.

3.07.2006

Lakkaa hokemasta kello kuutta


ruby avenue fire, originally uploaded by foreversouls.

Hyvää naistenpäivää, Jeanie rakas.

Harmillista että vietämme sitä tällä tavalla. Kävelemme jäisiä katuja ja ihmettelemme palavaa taloa kumpikin puoleltamme. Vai lienemmekö sittenkin samalla puolella, koska näen sinut koko ajan. Ehkä tälle asialle olisi tehtävä jotakin. Ensin meidän on selvitettävä, kumpi on tehokkaampaa, huovalla tukahduttaminen vai vedellä viilentäminen. On keskusteltava loppuun asti. Kompromissin on löydyttävä.

Voin kuvitella, mitä sanoisin, jos sanoisin, mutta ehei, minä kirjoitan kirjettä. Sanoisin, että älä ole noin negatiivinen. Mitenniin rötiskö jolla ei ole arvoa? Jaa että kuudelta. No voi kyllä tehdä tiukkaa että kuudeksi ehdittäisiin ja vielä suihkun kautta. Keskeytitpäs. Etkö kuullut kun sanoin - ja että no niin ei olisi pitänytkään, siinä olet oikeassa.

Ei olisi pitänyt koskaan opetella puhumaan eikä ainakaan kirjoittamaan. Joskus opettelin, kun ajattelin, ettei ihmiselle voi ikinä sanoa liian monta kertaa, miten tästä välittää, kuinka rakastaa, että olet ihana, darling, dear, Jeanie, olen tässä ja kirjoitan ihan sinua varten. Mutta jospa nyt kävisimme tämän kaiken läpi, vaikka kiirehän tässä tulee, kuudeksi emme varmasti ehdi. Lakkaa kutsumasta taloa rötisköksi. Jeanie rakas, kotitalo on aina kotitalo, vaikka sisustus olisikin hieman homssuinen.

Miten niin voimme jättää tämän sammuttamatta ja mennä kotiin. Jeanie, katsohan ympärillesi. Me olemme jo kotona, talon sisällä, eikä ovea ulos ole. Tuo ovi on sinun, tuo minun. Ne vievät vain syvemmälle. Me olemme syntyneet täällä, täältä, näistä käytävistä. Pysytellään tässä rapussa. Kietoutuisit tänne syliini, syvemmälle leikkimään, katsoisit miten tuo äidin viileään nostama fiikus käpristyy liekkeihin.

No, huovan mahdollisuus taisi mennä juuri. Iske se letku seinään ja lakkaa etsimästä ovea. Seinän läpi ei kaivauduta kynsillä. Ota sinä tuo toinen pää. Lakkaa hokemasta kello kuutta. Olisi kyllä parempi puhua, mutta kun et kuuntele, pitää kai kirjoittaa.

Jeanie, tällä kertaa pelkään, että kirjeeni ei tavoita sinua... että se palaa jo ennen kuin leijuu jalkoihisi. En ole koskaan ennen heittänyt kirjettä liekkien läpi.

Mutta tietenkin me palamme samalla tavalla kuin aina ennenkin, kirkuen ja lettinauhat tuhkaan sulaen. Ja huomenna me näemme toisemme, tai viimeistään ylihuomenna, ja kaivat taskustasi liidun ja kysyt, hypätäänkö ruutua. Merkkiä emme tarvitse, me kuvittelemme sen. Se on tuossa ruudussa. Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Jeanie, toivottavasti ehdit lukea tämän vaikket ehdikään kello kuudeksi suihkun kautta ja tämä vain viivyttää sinua enemmän ja enemmän. Katsos, halusin toivottaa sinulle hyvää naistenpäivää. Koska rakastan sinua, vaikken rakastakaan käytöstapojasi. Mitä se tuollainenkin on, kynnenalusesi ovat kohta aivan likaiset!

Sinun, Connie

3.06.2006

Pyhimys


Jump!, originally uploaded by Ally~.

Jeanie tahtoisitko ikinä tulla tänne. Väy väy, menen ihan ovenkarmeja pitkin. Minulla on jotakin mitä näyttäisin. Ihan totta, ei tämä ole nyt mikään ristipisto eikä puoliksi tintattu punkkupullo. Tämä on jotain ihan erityistä. No tietysti ei niin ihmeellistä kuin sinä mutta melkein.

Olen kuullut, että tässä lähistöllä asuu valaistunut mies. Sen erottaa siitä, että kun muu kaupunki on pimeänä, yhdessä ikkunoista on kumma hohde. Se on sen miehen energiaa, ajattele, ihan oikeaa miesenergiaa. Se ei enää puhu, koska sanat ovat sisäavaruuden oven lukko. Ja se syö pelkkiä kiviä.

Kun katselen lähettämääsi kuvaa tuossa kirjahyllyssä, siinä sinä hyppäät ilman mitään tarvetta ikinä pudota jaloillesi, niin mietin miten se mies nuo portaat näkisi. Että jos sillä olisi hyvä taltta ja iso leka, niin lohkaisisiko se niistäkin palasia ja imeksisi niitä?

Vai onkohan sellainen liian fyysistä ja tahtovaa? Ehkä se vain makaisi portailla ja nuoleksisi niitä. Vähän harmittaa kun tuossa kuvassa se ei tee niin. Olisit Jeanie niin paljon ponnekkaamman oloinen jos kontrastinasi olisi tuo pyhimys. Sinäpä se et kiviä syökään! Vai onko tämä taas jokin synkeä salaisuutesi joihin vetoat?

Jeanie. Arvaan jo mitä aiot vastata, ja vastaankin siksi jo valmiiksi seuraavan kirjeen aloituslauseella: Älä sinä kiukuttele minulle. Tietenkin tahdot tavata miehen, joka syö kiviä. On asioita, joita et osaisi kuvitella, vaikka vaivaisit päätäsi kuin hapanjuurta. Asioita, jotka pitää nähdä itse. Olisitko itse keksinyt tällaista muka? Enpä usko.

Katsohan Jeanie, arvelen että meidän ponnekkuutemme voisi tarttua kivensyöjään ja hän rouskuttaisi piankin murusiksi koko eteläisen kaupunginosan. Hyvähän se vain olisi, ei tarvitsisi murehtia kaikkia vanhojen talojen putkiremontteja ja sensellaisia. Huis hais turhat muistot ja portaikot ja rapunjuuret. Sorasta tekisimme tasaisen patjan. Levittäisimme sille multaa ja siemeniä, antaisimme sään tulla.

Saisimme sitten kesäksi oman auringonkukkaniityn. Pyhimys saisi istua siellä talonsa syötyään ja kitkeä milloin tahtoisi. Palkaksi hän saisi noppaista suuhunsa silloin tällöin kiven multapatjan alta. Imeksisi sitä onnellisena, maailma olisi tyyni ja niitty levittyisi mereen asti. Ei mitään siitepölyttömiä hybridejä vaan niitä joita kasvoihin hieroessa on pakko aivastaa. Voi Jeanie, miten mielelläni juoksisin niittyä kanssasi.

Älä pelkää minua. Etkö kuule kuinka kehrään? Kehrään yhä enemmän ja enemmän lankaa liinaan, jota puramme öisin alakerran tytön kanssa. Kaapit ovat täynnä lankaa, sitä on pieninä myttyinä housuntaskuissa ja lähetän sitä kirjeissä Saksaan saakka että keittiöstä pääsisi kylpyhuoneeseen. Alakerran tyttö valittaa, että hänen kaappitilansa alkaa sekin kohta loppua. Jeanie se on sinun lankaasi. Tuntisit nyt edes siitä asiaankuuluvaa ylpeyttä ja sanoisit että Connie on tyhmä kun kuvittelee että pyhimys tahtoo syödä tuomiokirkon raastinkielellään mutta kehrätä se tyttö sentään osaa.

Koska osaan.

terveisin, Connie

P.S. Jeanie kultaseni, ottaisitko mitan kaulasi ympäri kaksi kertaa ja vielä vyötärölle ja takaisin. Tahtoisin kaulaliinasi olevan juuri oikean pituinen. Ellet sitten aio venyä pituutta ensi jouluksi. No onhan tässä vielä aikaa, mutta kuitenkin.

3.05.2006

Siivet vai pää


CIMG1144, originally uploaded by killerfocus.

Siivet vai pää, pää vai siivet, loppuu kirjeesi. Rakas Jeanie, en voi uskoa, että tosissasi kyselet moisia. Se osoittaa, että luovuit jo päästäsi.

Tietysti olen otettu että kysyt minulta. Olenhan nähnyt tänäänkin monia asioita. Trilli trillin perään olen briljeerannut ajatuksen poluilta kaiken nukan. Astuhan tänne ja liukastu. Aukiot ovat huuhtoutuneet ihonvärisistä metsistä joen matkassa avomerelle.

Yhteinen ystävämme Pointillisti on rakentanut kiitoradan kasvihuoneeseen. Miten typerää. Kun ensimmäinen kone nousee ilmaan, saadaan jännittää, kumpi menee rikki, lasikatto vai kone, kuoleeko joku, kuinka monta rivillistä tulee lehteen, pudottaako oikullinen kameliapensas nyt kukkanuput.

Ja sitten on eräs mies, joka kerää surullisuutta. Ilman sitä hän kuvittelee kuihtuvansa. Hän näyttää yhä vanhemmalta ja surullisemmalta ja unohtaa, kuinka suru estää ajattelun. Hän sanoo surun olevan syvää ja hienoa. Mutta on ilmiselvää, ettei hän osaa uida surussa vaan että hänelle käy kuten kaloille. Odotahan kun jäät sulavat, sittenpähän näet. Kalat kelluvat vatsa pystyssä.

Äh, ei se ole mikään uusi ennuskuva. Voi Jeanie sinä olet niin naiivi. Saasteita ne vain ovat. Kaksikymmenluvullakin maailma paloi ja kesällä viisikymmentäkahdeksan koko kaupunki haisi joessa mätänevältä kuolleelta aineelta. Tuon siitä saa kun lukee lehtiä, ei tiedä mistään mitään.

Olet syntynyt puhtaana aikana, suodatinaikana, lietevedet on viety toisaalle. Mutta toisaallaa ei enää ole. Paikkoja yhdistävät toisiinsa käsivarsien lenkit. Ongelmat toistuvat, sanoo ystäväni Sigmunda. Siinä hän on oikeassa.

Makaisit sinäkin välillä Sigmundan punaisella sohvalla, niin ymmärtäisit, mistä tämän kaupungin naiset puhuvat keskenään. Annahan kun kerron sinulle Jeanie. Sinä et ole ikinä pitänyt Sigmundasta etkä siten tiedä kuinka tehokas ja nopea Sigmunda on. Ja mitä Sigmunda edellä, sitä muut perässä. Jos tulee ydintalvi, me pelastumme yksinomaan Sigmundan ansiosta. Ydintalvea odotellessa juoruamme keskenään yksinomaan päättelyvirheistä, siitä kuka teki ad hocin ja kuka ad hominemin.

Olen puhunut Sigmundalle tänään laitteesta, jolla ratkaistaan kaikki ongelmat ajautumatta silti uusiin. Tiedän monien uskovan tähän laitteeseen. Mutta sano minun sanoneen, että kun yksi ongelma ratkeaa, ollaan vain syvemmällä.

Kun on todettu, että kaikki päättelevät väärin, pelataan muutama erä pasianssia. Yksi pelaajista kitisee, että hän näkee toisten kortit.

Kyllä sinä Jeanie arvaat mitä hänen ilahduttamisekseen teen. Otan hiustenkuivaajan ja puhallan sillä kortit ilmaan. Ilmaan noustakseen ei näet tarvitse välttämättä siipiä eikä edes pohjelihaksia. Joskus riittää hiustenkuivaaja. Näin ollen päätän kirjeeni sanomalla, että jos vielä päätäsi näet, sitä kannattaisi koettaa hankkia takaisin. Minä olen aina valinnut pään, kun on ollut pakko.

Sillä tekee enemmän kuin siivillä.

Saanen huomauttaa, että sinulle luetaan tätä sisätiloissa. Ei kannata räpytellä voimakkaasti. Voisit iskeä kaulantynkäsi ja hartiasi ikävästi kattoon. Ja tulehan käymään kun ehdit, kultaseni.

Linnuntietä et voi tietenkään käyttää, koska lentäessä on oltava erinomainen näköaisti.

Ja kukahan tämänkin kirjeen sinulle lukee?

Ihmettelee Conniesi

3.04.2006

Rikotut mandalat


güell 16, originally uploaded by Olívio.

Jeanie, rakas. Olen matkalla rikottujen kaakelien kaupungissa. Äidistä tämä on tarpeen hermoilleni, muutto alkamassa ja kaikki. Seiniltä minua katselevat mandalanpalat.

Vietän aikaa matkalaukku kainalossa. Palattuani muutan valta-akselia pitkin lehmuskukkulalta hevoskastanjakukkulalle ja alan syödä korvapuustien sijaan silkkipaperiin käärittyä ruislimppua. Pelkään, että tuolloin lakkaat rakastamasta minua. Että sanot yhteiselle tutulle että Connie on viimeinkin palannut sinne minne kuuluu, yksinäisyyteen.

Että lakkaat rakastamasta minua kun minulla ei ole pulkkamäkeä eikä omaa laivaa siinä talon kupeessa. Ja etten voi teeskennellä olevani ruhtinatar joka on vain nainut itseään alempaan kastiin ja asuu nykyään tilustensa rajamökin kellarissa verratenkin aatelisempana kuin yläkerrosten asukit, joilla on ne romanttiset parvekkeensa. Mutta Jeanie, tajuat kai etten ole koskaan sellainen ollutkaan.

Mutta olen varma että kyyhkyset seuraavat minua minne menenkin. Täälläkin ne lehahtavat ilmaan, minne menen. Jeanie. Kunpa olisit täällä. Kävelisimme Itäistä Pitkäkatua ja radan sijaan se veisikin joelle. Sillalta syöttäisimme kaloja. Suuret välkähtelevät eläimet poimisivat herkin huulin leivänmurusemme.

Emme tietäisi, mitä ne ovat. Eivätkä ne, mitä me. Mutta leivänmurujen päälle me kaikki ymmärtäisimme, silkkipaperin taitteissa kahisevien leivänmurujen. Ja auringontunnun niskalla.

Joskus joki tulvisi, mutta ei tässä kuvitelmassani. Joskus eroaisimme lopullisesti, seisoisimme sillan luona pidellen vielä hetken toistemme käsistä ja tuntien lantionpohjassa maapallon monet kerroksittaiset kiertoliikkeet. Hymyilisit, kallistuisit lähemmäksi, vain aavistuksen verran, sen verran, että siihen olisi vastattava ajatuksetta.

Silmissäsi tanssisivat keltaiset kipinät. Vai ovatko ne tulikärpäsiä? Emmekä voisi vielä mennä. Sitten katsoisin maata, ja kun nostaisin katseeni, silmissäsi olisi enää rikottuja mandaloita ja nauruni putoaisi kiusallisesti kuin huulipuna, kilahtaisi miesseuran katseissa. Se olikin pelkkää maalia. Joku yskähtäisi, tuolinjalat raapaisisivat kiillotettuun kivilaattaan lähdön äänen.

Jeanie, lintujen parvi loikkaisi kuvioon joka on ohjelmoitu metsäkissojen varalle, kääntyisin pois, kävelisin pois.

Mutta Jeanie, tämä ei olisi se päivä. En odota enkä pelkää sitä päivää. Mutta toivoisin sinun nukkuvan sylissäni useammin, pää rintakehälläni. Että puhuisimme salaisuuksia pimeässä ja söisimme vähän toffeeta hampaidenpesun jälkeen. Että kävelisit katua kanssani, kävelisimme käsikynkkää, hyppelehtisimme yhtätahtia elävänä ehjänä mandalana, rautatieaseman sijaan tulisimmekin joelle.

Sanoisit että voi Connie olen aivan varma että joki on toisessa suunnassa ja tässä on rautatie. Liukastelisimme pengerrystä alas rantaan, riisuisit sandaalit, pitäisin toisella kädellä sinusta, toisella tukevasta oksasta, kurkottaisit toisen jalan varpaat veteen ja vannottaisit olemaan päästämättä otetta. Katsoisit minua hämmentyneenä, melkein voihkaisisit että Connie nyt en enää ymmärrä sillä tämä on kuin onkin vettä.

Me istuisimme auringossa vielä hetken, sillä Jeanie, märkä jalka sandaalissa on kuivaa alttiimpi hiertymille.

Mutta sinä olet siellä, minä täällä rikottujen mandaloiden kaupungissa ja kainalossani on matkalaukku enkä osaa kirjoittaa sinulle muusta kuin unistani jotka myötäilevät katuja lämmittävänä ja välkähtelevänä vuorikankaana. Ja kun palaan, muutan kukkulalta toiselle. Palaan kaupunkiin, jossa et asu enää.

Kunpa asuisimme naapureina tai ainakin muutaman korttelin välimatkoin. Vaikka tietenkin me silloin ohittaisimme toisemme tervehtien huolimattomasti ja ajattelisin, että huomenna vasta soitan Jeanielle, ei hän tuosta mihinkään häviä.

Ja kun muuttaisin kukkulalta toiselle, menettäisin sinut naapurina.

Jeanie, sitä en kestäisi. Parempi siis näin, että katselen tuota taloa mietteliäästi, tuota jossa olet asunut, ja toivon, että olisimme tavanneet jo aiemmin. Jeanie, me olisimme voineet tanssia kokonaisen yön puistossa, ja olisit tuntenut minut silloin. Et olisi pelännyt etkä uskonut kohtaloon. Et olisi sanonut, että kun tanssimme yhdessä puistossa pensaiden syli, et oikeastaan ulotu minuun, ainoastaan uniini.

Tai ainakin olisit uskonut, että meidän kohtalomme on olla tyytyväisiä rikottuihin mandaloihin. Ne ovat seinäpintana kiinnostavampia kuin tasaisesti toistuva kuvio.

Katsohan Jeanie, olen rikkonut näitä kaakeleita oikein olan takaa vasaralla. Nuo kaikki säkit jotka näet kuvassa, ovat täynnä tätä silppua. Ajattelin päällystää uuden kotini seinät sillä lattiasta kattoon. Ensin minun on kuitenkin keksittävä, kuinka maksan säkkien rahdin täältä kukkuloiden kaupunkiin, sinne jossa sinä et enää asu ja jonka puistossa emme koskaan tanssineet.

Mitähän miehet sanoisivat jos kirjoittaisin osoitelappuun lähtöpaikaksi kaupungin, jossa rata muuttuu kaloja välkkyväksi joeksi ja päämääräksi kaupungin, jonka puistossa emme koskaan tanssineet? He varmasti sanoisivat vanhan Connien täysin menettäneen holttinsa. Siinä he Jeanie hyvä olisivat oikeassa.

Mutta älä anna sinä sen häiritä.

Sinun, Connie

3.01.2006

Olen juossut laivan kanssa kilpaa

Rakas Jeanie, tännekin kuuluu hyvää. Olen juossut laivan kanssa kilpaa ja peitonnut sen. Oikeastaan olisin voittanut vaikka olisinkin ohittanut saaren laivaa myöhemmin, sillä laiva pinnasi: se lipui veden pintaa. Mitä se semmoinen juokseminen on olevinaan, monta potkuria ja kaikki.

Kudomme kaulaliinaa sinulle päivisin ja öisin puramme sen yhdessä alakerran tytön kanssa. En näet halua, että kuvittelet minun kaipaavan sinua niin kovasti. Vaikuttaisin kovasti innokkaalta, jos kutsuisin sinut tuota pikaa kyläilemään ja heiluttelisin valmista kaulaliinaa. Johan kysyisit, olenko tehnyt oikeastaan mitään muuta, ja voisin mennä hämilleni. Koska totuus on, etten ole, paitsi juossut laivojen kanssa kilpaa. Kaiken muun ajan olen neulonut ja ottanut samalla aurinkoa ja pimeän tultua kauhistunut monimetriseksi venynyttä kudosta.

On siten parempi purkaa neuletta öisin. Laitan tähän valokuvani, jotta et unohda, kuinka kovasti sinusta pidän. Mutta en kuitenkaan niin paljon, että vain sutkuttaisin sitä kaulaliinaa. Ei katsos kun puran sitä kanssa. Siispä en vain neulo. Alakerran tyttö on kovasti avulias. Hän tarjoutui ottamaan aikaa sekuntikellolla, mutta sanoin ettei tarvitse. Riittää, että laiva ja minä pääsemme yksimielisyyteen siitä, kumpi ohittaa ensimmäiseksi tietyn poijun ja lasketaanko potkurit jaloiksi.

Muuten tänne kuuluu ihan hyvää. Kaulaliinaa on valmiina siinä viisitoista senttimetriä ja talvi on pian takana. Epäilen, josko liinaa jää ensi talvenkin puhteiksi. Kesällä sillä tuskin enää tekee mitään. Silloin on joka tapauksessa liian kuuma. Vaikka kyllä minua alkaa harmittaa taas kun mietin, milloinka oikein uskallan kutsua sinut kyläilemään. Kesällä se on luontevaa, mutta kesään on kyljelleen kaatuneen möbiuksennauhan verran sekunteja. Sormi pyyhkii nauhaa ympäri ja tuntuu siltä, että kaikki toistuu vaikka toisaalta joskus tuntuu erilaiselta.

Ehdin kesään mennessä kokeilla kaulaliinaasi kaikki neulemallit piknikkorinpohjasta ja palmikosta hirttosilmukkaan. En vain oikein osaa päättää, mikä sopisi kaulallesi ja syliisi sievimmin.

Anna se anteeksi. Jotainhan minunkin on öisin tehtävä.

Valtavan kiharaisen lankakasan keskeltä, rakastava Conniesi