Elävien kirja

2011-12-12T10:12:00.003+02:00

Tietyt tarinat voidaan kirjoittaa vain englanniksi, kuten baa-baa-bell

kellot rinteissä, tuskin tuulen yläpuolella, eläimissä kuten ne joiden nimiä en nyt mainitse

ja valtava huokaava meri ja toiveikkuus vaikka polku ratisee irtokiveä,

sortunut paikoin jyrkimmissä kohdissa ja kiemurran alas vuorenseinämää

voimatta keskittyä muuhun kuin tuntumaan kannoissa ja päkiöissä

kaukaiseen planeettaan tukevien pitävien kumipohjien tuolla puolen

Ihmisjousi pingotettu mitoitettu standardoitu sahaa vaakasuorassa

soutaa huopaa huutaa surullista vakavaa ääntä

kymmenientuhansien pelkojen ja painajaisten kieltä

liian ikonista sanallistuakseen kelloja paremmin

suuria käsiä ja sylejä joiden kautta torso matkaa voimattomana nukensuloisena

kiehuen voimavirtasappea

mitähän sinusta tulee isona miksihän mahdat suuntautua

mutta ne ovat kellot koetan kuulla kelloja olkaa hiljaa älkää kyselkö

miten kuulla mitään tältä ilman värinältä miljoonien suomujen huutaessa

Toisilla kukkuloilla kävelimme yhdessä ja tutkimme puiden yksilöllisyyttä

meitä kohti ammuttiin, kyykistyimme ruohoon käsiä nostamatta,

huusimme olevamme ihmisiä vaikkemme hyväksyneetkään sitä perustelua

joskus on puhuttava sillä tavalla poliittisesti, ei eettisesti

kalkyloitava ja vedottava toisten tunteisiin ja arvostuksiin

sellaisiin jotka asettavat asiat vastakkain ja sanovat toista hyväksi ja toista huonoksi

vaikka musiikki syntyykin hiljaisuudesta ja hiljaisuus musiikista

kelloista, lehtien havinasta, viheltelystä joutilaasta ajasta rannalla kiviä kalkattaen

merimutaa kasoihin haalien

enkä aio pyytää teitä siirtymästä valon tieltä tai olemaan tallomatta hiekkakuvia

päinvastoin

olkaa hyvä ja lisäilkää jalanjälkiänne ja muita todisteita teille tärkeistä seikoista

intialaisnaiset ovat menneet syvemmälle kirjavat vaatepilvet ympärillään

riksatomu tai yksinäinen hiekka, pienet kivet tai muta, onko sen niin väliä

huokaa huokaa

kirkuvat

huokaa

jotta voisin piirtää uudestaan kuvion tai vain katsella sen kaukaa

nimetä osat ja niiden suhteet ja painaa sen kaiken kehooni

ja onko tämä musiikkia, kun lasken sormet iholle

varovasti kuten isä on neuvonut, ettei tule naarmuja ja katkoksia ääneen

ja äkisti äänet pidättävät hengitystään, odottavat

rapistelematta nuottilehtiä tai siirtelemättä tuoleja

eikä verhon takaa voisi tietää, työntyykö hiljaisuus esiin naisesta vai miehestä

ja ehkä kuulen lampaiden kellot jalat tukevasti lattiaan juntattuina, toiseen kehoon nojaten,

työntäen maininkeja selkärangan vieruksia pitkin

pelkkinä kämmeninä ja jalkapohjina, ei mekaanisesti, takertuen maininkiin

ryöstäytyen sen mukana avovedemmäs ja takaisin

painajaiskielien värikäs pilvi ympärilläni pyörteillen

mutta hetkeksi vaienneena

Pelkään joku päivä itkeväni asiakkaan selälle

mutta olen miettinyt selityksen valmiiksi

silmäni ne vain satavat ei syytä huoleen

kasvaapa ruohoa niille joilla on ajattomat kellot

kaikilla kielillä laulavat

2011-11-26T07:28:00.003+02:00

Kaikki hahmotelmat ovat väliaikaisia ja täynnä erehdyksiä. Elämä tuntuu loputtomalta mutta loppuu. Saamme aikaan vain yhteistyössä. Usein kukaan ei ole kiinnostunut siitä. Olkoon niin. Hämärää, melkein yö, herätyskellot puhelimet kadoksissa. Kohta ensimmäinen adventti eikä yhtään hyasinttia. Hiljaisuus musiikissa, toinen koti, muutama pahvilaatikko ja matkalaukku. Olen taas avannut käteni, levittänyt ne: ei mitään tehtävissä, paitsi kuvitella lavat siipinä. Ja menee kauan, ennen kuin asento hahmottuu konkretiaksi. Ja korvat lantioon, norsun letkeästi keinahtelevat korvat. Tyhjässä huoneessa rapisee kissa.

Se, mitä ei kissalle sovi tehdä, tehdään ihmiselle. Koska on sanat.

Puhetta, pelkkää puhetta. Ei hypoteesia yhteisestä kielestä, mutta puheen parsia ja karsinoita, oikopolkuja jotka ovat pelkkiä välineitä kunnes tihentyvät niin että niiden sakeudelta ja vilinältä on vaikeaa kiskaista henkeä lausuakseen seuraava tavu.

Järjestämme sanoja eriöissä. Sanoja, sanavälejä, hengitystä.

2011-10-20T11:07:00.003+03:00

Olkoon menneeksi, sanon. On se avain vielä jossain.

En minä sitä että olisin onneton tai että joku toinen olisi. Tai että tietämättömyyden verhon (miksi ajattelen sen siveettömyyden verhoksi) takana osaisin sanoa, minkä noista kehoista ottaisin omakseni, mitkä luontumukset ja huolet, ilot ja mitäänsanomattomuudet. Eihän niitä voisi mitenkään verrata. Ehkä valitsisin itseni kaikesta huolimatta. Ettei kävisi aika pitkäksi. Olenhan minä onnellinen.

Tulin vain ajatelleeksi, että ehkä joku toinen ei olisi. Mutta se on tietysti toinen seikka. Kuinka pölyistä täällä onkaan. Avautui ovi sisään tai ulospäin, tai oli se saranoiltaan, pelkkä aukko vain, kuin oven merkki ilman äännettä, kulkea voi molempiin suuntiin.

En tiedä, sanoisinko tervetuloa hämärässä vai valoisassa.

2011-08-16T23:01:00.002+03:00

Matkustaa kaksi ja puoli tuntia tunteakseen kodittomuutta instituution ovensuissa ja hälyauloissa. Seistäkseen ihmisten keskellä ilman yhtään kasvia sisällä (paitsi katkotut kukat sellofaaneihin käärittyinä: vainajia suudeltaviksi), tarkkailla huoneen nurkasta nousevaa aurinkoa ja ulkoisen sinisävyisempää hämärää, sen magrittemaisuutta. Että aurinko on tullut sisään ja ulkona hämärtää, että talon seinät heittävät varjon pihaan. Ja hämärässä seisovat suurpuut ja muistuttavat toisista ajoista. Pimeän pelosta. Muistan väärin runon. Muistan muistavani väärin.

Ja ehkä ihanteellisinta olisi valaistus jossa lähde siirrettäisiin huoneen nurkasta toiseen asteittain mutta portaattomasti ja ikkunankarmin varjo liukuisi katonrajaa kaaressa.

Ehkä jonakin päivänä lakkaan sairastamasta sanoja. Tulen immuuniksi enkä enää muista kuin kosketuksen, käännyn sitä kohti.

Kummallisia toiveita: luovuttaa munuaisensa ja ehkä muutkin sisäelimensä, maata koomassa sängyssä, osoittautua sittenkin hyödylliseksi.

Muistan sanoja väärin mutta joskus en erehdy. Muistan muutakin. Äiti otti tekosilkkisen liinan ja silitti sillä koomassa makaavan isoäidin kämmenselkiä ja poskia. Ehkä isoäiti tuntisi sen, hän perusteli. Ei, hän oli varma siitä, että se kantautui läpi kaikista niistä väitteistä, ettei toinen enää tunne tai ymmärrä tai koe.

En ole varma, silitänkö koskaan äitiä sillä tavalla. Eikä kukaan taatusti silitä minua sillä tavalla.

Mutta että sanat lakkaavat, siitä olen varma.

Sanat lakkaavat eikä kukaan odota kenenkään sanovan hyvästejä ja viimein valo tunneloituu seinien läpi ja ilmakehä lepää raajoilla ja vatsalla koko painossaan tunnettuna niin ettei sen lisäksi ehdi aistia muuta ja instituutiot menettävät merkityksensä eikä ole väliä vaikkei osaa käyttäytyä mitenkään ja että matkustaa pidempään kuin viipyy.

2011-08-04T09:46:00.002+03:00

Katsohan, Jeanie. Nämä ovat koteloita. Ei, älä haaveilekaan siivoamisesta nyt kun täällä on niitä. Anna niiden jäädä ovenkarmeihin ja talviliinojen laskoksiin. Äläkä leikkaa minttuja ennen kuin ne kukkivat. Sillä minä tahdon perhospyörteeseen.

Jeanie, oletko koskaan kyykistynyt keskelle perhospyörrettä? Se käy helposti silloin kun olo on jo hieman raskas kesän loppumisesta ja samalla ilon heläykset tulevat kuuluvammiksi, koska niin moni palko ja hedelmä hahmottuu epäilyistä huolimatta. Ei tarvitse kuin käydä keskelle minttuja ja notkistaa alaraajojen suuria niveliä. Perhoset hoitavat lopun. Ne etenevät suoremmin, loogisemmin kuin me. Ne käyvät läpi täydellisen muodonvaihdoksen. Munasta tulee aina toukka, toukasta kotelo ja kotelosta se minkä näemme, kuva aikuisesta. Ja kun kyykistyt, nuo kuvat lepattavat ympäriinsä värikkäinä ja lähes kaksiulotteisina.

Niin, arvaan, mitä seuraavaksi voisit kirahtaa. Loogisemmin, kyseenalaistaisit. Eiväthän ne edes ajattele.

Mutta ehkä se onkin koko asian ydin. Siksi juuri ne etenevät tavalla, joka miellyttäisi niiden vanhempia, jos ne puolestaan vaivautuisivat ajattelemaan. Mutta tiedämmehän me vanhemmat, joten unohdetaan tämä kyhäelmä. Niin, ehkä sittenkin geenit tanssivat ja se on helppo hahmottaa etenemiseksi.

Jeanie, olen lukenut eräästä painavasta ja etäisesti metsänpohjan hajuisesta kirjasta ajatuksen ajasta. Että naisten aika olisi kaarella, kulkisi ympyrää huoneissa raahaten pölyhuiskaa ja kastelukannua ja tarkastaen nuppuja ja tuholaisia, siinä missä miesten aika etenisi lineaarisesti päämäärien ja uusien päämäärien saavuttamisessa. Sanonpa vain Jeanie rakas että nämä meidän perhosemme ne vasta lineaarisia ovatkin. Paljon, paljon luotettavampia kuin yksikään mies, meistä naisista nyt puhumattakaan.

Niin että ole hyvä ja jätä kotelot silleen. Ei niistä tule toukkia, jotka söisivät sohvasi. Enemmän olisin huolissani jostakin aivan muusta. Siitä, miten siiville käy, kun niitä käyttää pölyhuiskana, esimerkiksi. Kun siivet on tuhottu pala palalta, mitä ihmettä jää jäljelle? Toukka vai kotelo? Selvä se, ettei silloin ainakaan voi pyörteillä minttujen päällä.

Lakkaa ajattelemasta niin kovasti. Lopeta sen pölyisen kiinteistön siivoaminen. Tanssi.

Niin minäkin teen. Silloinkin kun epäilen, ettei kukaan näe sitä kotelolta tai toukanruumiiltani. Tarvitaan vain oikea musiikki eikä kukaan ole selvillä siitä, mitä vaihetta elän ja mihin seuraavaksi kuoriudun tai kääriydyn.

Connie

2011-06-26T11:37:00.002+03:00

Rakas Jeanie,

en tiedä, mitä minun pitäisi ajatella filminpätkästä, jonka lähetit. Uskon sinun kääntäneen ruutujen järjestyksen nurinkuriseksi painovoimauskossasi. Painokkuus, sinä tapasit sanoa, luonnonlait. Ja tulkita ne näennäisen täsmällisesti. Niin että objektit putoavat.

Sinä unohdit linnut, Jeanie, linnut ja poppelinlumen. Niin että kun katselen tätä filminpätkää, en osaa kuin ajatella, että sinä halusit kääntää asiat päälaelleen, niin että ne paremmin vastaisivat teorioita, eikä vain teorioita, vaan teorioita karkeistettuina. Eikä siinä mitään - kyllähän me koetamme puuteroida photoshopatun näköistä ja kohtelemme toisinaan toisiamme aggressiohypoteesia siteeraten. Ei se mitään, Jeanie. Kyllä minä uskon, että poppelinlumi voi tosiaan leijua alaspäinkin.

Mutta kissa, Jeanie, kissa! Sinä unohdit kissan filmillä. Se istuu ja katsoo ensin kameraan ja lumi hitaasti hitaasti leijuu sen takana katukuiluun. Ja sitten, ihmeiden ihme, kissa kääntyy katsomaan tyhjää edessään ja lunta siinä tyhjässä ja taloja takana, mutta kissan silmät kääntyvät pään jälkeen, ja Jeanie, siinä vaiheessa minä tiesin, ettei tämä filmi ole mikään dokumentti. Sinä koetat petkuttaa ketjutetuin tuhansin sanoin. Eikä siinäkään mitään - jos kerran sana on se, millä voidaan valehdella, voidaan kuvin valehdella tuhannesti uskottavammin. Mutta vain jos kissa ei käännä päätään.

Sillä Jeanie, ihminen voi kyllä kääntää päätä jättäen katseensa siihen, mistä kääntyy pois. Sitä kutsutaan kai kaipaukseksi. Sillä voi koskettaa, palpoida toisen tunteita, saada ne laukeamaan. Ja koira voi katsoa toiseen suuntaan kuin kävelee, mutta vain jos sen kaulassa on remmi ja sitä kiskotaan. Tai se juoksee toisen rinnalla ja vilkaisee siihen täynnä leikkiä. Mutta kissa, Jeanie, tämä kissa ei kiirehdi mihinkään eikä kaipaa mitään. Ja kun se kääntää päänsä mutta jättää pupillinsa suunnan kohti kameraa, tiedän sinun valehtelevan.

Lumi sataa ylöspäin. Siitä ei vallitse pienintäkään epäilystä. Nousevat ilmavirtaukset tarttuvat näihin pieniin olentoihin, geeniprintteihin, ja nostavat niitä yli kattojen yhä uusille asuinalueille. Omenat eivät putoa kauas puistaan mutta poppelinlumi nousee, kohoaa, lakaistuu kohti oikeita pilviä, itsensä näköisiä.

Ja kissa, se suuntaa tarkkaavaisuutensa kaipaamatta.

Sen vuoksi, Jeanie, minusta on mukavaa viettää aikaa kissojen lähellä. Sinä tiedät, että pidän arvoituksista. Emmekä me tarkalleen ottaen osaa viestiä toisillemme, kissa ja minä. Se pitkästyy, esimerkiksi, kun kirjoitan tämän kirjeen. Joutavaa, se ajattelisi, milloin muka Jeanie on viimeksi ollut tässä.

Joskus saatan pohtia sitä minäkin. Mutta toiseen sävyyn.

Sinun, Connie.

2011-06-21T10:30:00.003+03:00

Ei tarvitse kenkiä, ei tällaisena päivänä. Pilvet lakaisevat sinistä, tuoreet lehdet ja kukat kumartelevat parvekkeella. Maailma kääntää kylkeään ja teksteissä on monin kielin kalakantojen ja merinisäkkäiden sukupuuttouhasta. Hiukset kasvavat sieltä mistä niitä ei leikattu. Virallinen juhlapäivä on merkitty toiseen päivään eivätkä metsät täyty. Taite ylitetään huomaamatta. Väri lehdissä syventyy, veden pinta tummenee.

Voi melkein kuulla pohjamutiin painuneet kivet, sileät ja painavat kämmeniin. Lähes painottoman humustanssin virtauskohtien liepeillä, kylkiviiva-aistin.

2010-11-23T21:21:00.002+02:00

Jos, niin.
Niin, jos.

Niin, jos tulee vieläkin kylmempi, kenties talojen voi olettaa pysyttelevän paikoillaan. Lentokoneet jäätyvät siivenreunoista pilviin. Sirkus muuttaa huoneesta toiseen muttei tarkene ulkona. Hyasintin lootuskädet aukeavat ja sipulista pusertuu poissaolevien hyönteisten laulu.

Siirrän haarukat metallikorista toiseen. Odotan unia.

2010-10-17T03:08:00.002+03:00

Heitä oli ainakin yksi jokaista hiekanmurusta kohden. Ja jos oli kulkenut tätä taivalta yksin pimeässä ja hyräillyt enemmän maisemalle kuin itselleen, ei tiennyt asettumisesta. Maa-aineksen merkityksettömiin pyörteisiin oli syöpynyt ihmisenhajusta tiheä viidakko.

2010-08-20T15:19:00.002+03:00

Entä jos lakkaisi jokin päivä näkemästä? Heräisi pimeässä, hapuilisi, kutsuisi sitä tilaa pimeäksi, sumuksi, sakeaksi. Ja kun silittäisi tuolin päällistä tai tapailisi koiran turkkia tai sormeilisi hiuspompulaa, muistaisi värit ja hyökyisi niiden mukana eestaas kunnes pää iskisi rantakiviin ja tajuaisi, että iltapäivät etenevät, kuukauden imeytyvät muistinvaraiseen ja on palattava, syötävä, tutkittava ihon hilsehtimistä ja varottava lasinsiruja. Että ei näe enää. Mutta sitä ei osaa kuvitella, ettei olisi koskaan nähnytkään. Että tämä sametti olisi vain tällainen karheansileä lipaus ilman välkettä ja väriä. Millaiseksi värit kuvittelisi? Tuntuisivatko ne pelottavilta, jos lukisi kuvauksia niiden vaikutuksista ihmisen psyykeen? Miltä tuntuisi valita vaatteita tajuamatta värejä edes summittaisesti, ja samalla tietäen, miten paljon ne muille voivat merkitä?

Millaista olisi kuvitella näkeminen? Olisiko se samanlaista kuin koettaa kuvitella, miltä voisi tuntua haluta lapsi? Tai kuvitella, millaista olisi varmuus rakkauden kestävyydestä?

On palattava kotiin, kun pää iskee rantakiviin mielettömänä poijuna. Aivot nesteessään ja aivojen vaimennettu koppa valumavesimeressä. Kotiin, joka tihentyy ulko-oven ja eteisen ympärille, ikkunan ääreen. Kotiin, joka ei pidä vaan vuotaa. Jossa takertuu kankaaseen eikä ihmiseen sen sisässä, koska siihen ihmiseen sattuu, ja tulee melkein sokeaksi pään limasta. Eikä osaa kuvitella päivää, jolloin lakkaa rakastamasta niin, että itkettää.

No niin, tämä ikkuna, siis. Välillä unohdan lasin ja ihmettelen, miten lumen sataessa voikin tuntua näin lämpimältä.

2010-05-15T23:17:00.002+03:00

Makaan ja kutsun painajaisia. Kas näin se käy: kädet toisen kaulalla, suun sisäpintaa moukaroiva lause, jota en lausu nytkään, hitaasti kiristyvä hengitys, kadotus. Kadotan sen, miten ovet sulkeutuvat, ovet ja selät, siluetit ja takaraivot, päivien silmät kun on liian heleää ja iloisia ihmisiä puistoissa, makaan hautaikkunan takana mattamustassa ja putoan putoamistani. Niin, tässä ja nyt, tätä on elämä, kosketus, vaivihkaa etenevä kello, auringon siirtyminen.

Mikä järkytys, typertynyt syyllisyys, kun kutsuun vastataan ja ikkunat imevät sisäänsä vaivatta monta säkkiä kesän vaatteita. Niiden värit loistavat muuta kuin tätä. Me emme osaa auttaa toisiamme, emme edes itseämme. Nivelet tahmautuvat, bikininnyöristä jää kaulalle valkean rannun sijaan musta kuminhajuinen tahra, liian sanottavan sijaan sanottava katoaa ja suuta saa puristaa väkivalloin, jotta sieltä tulee kaksisanainen lausahdus. Äkkiä makaan taas naksuvan sylinterin sisäisessä putkessa ja tunnen hengityksen neljän ja puolen vuoden takaa kaulallani. Sieraimet osoittavat alaspäin, ja mitä kovempaa hengittää, sen lujempaa ilma putoaa.

Kenties hyppyä ei voi laskea sulavaksi liikkeeksi, sillä se ei ole kesken kaiken käännettävissä, hidastettavissa tai nopeutettavissa. Kun ponnistaa, voi luottaa ainoastaan siihen, että putoaa. Voi kyyristyä, leikkiä kissakatapulttia ja viheltää paikalle painajaiset.

Tulee yö. Hujan hajan jäävät päivien hunnut.

2010-03-28T05:19:00.004+03:00

Perhosen siipi koskettaa valoa. Hiljaisuus jännittyy ja pulpahtaa yli äyräiden. Perhonen, käärme, hiiren inhimillinen hansikas, ihokäsi aina oikea tai vasen, kääntymättä toiselle kielelle, kaikki tässä epäilemättä värähtelevät.

Kun liikumme näin, olet se, mitä merkitsen. Etäinen kaiku, ymmärrettäväksi tuleminen, varjojen leikki poudan otettua vastaan kaikki polunyliset lehtien painallukset.

2010-01-12T18:08:00.004+02:00

Neljät polvinivelet liikkuvat. Lumpiot jänteiden sisällä tukevoittavat reiden ja säären luiset tukirangat linjaan, lanneselkäkalvo venyy äärimmilleen. Luomet ovat kiinni, tuskin värisevät, pupilli siellä alla liikkuu, linjaa erilaisia jäseniä ja rasvakertymiä, hengitämme samaa ilmaa, mutta olet kaukana, enkä tiedä missä tai kenen kanssa. Kätesi eivät lepää isoilla sarvennoisillani, nämä eivät ole minun säärikarvojani, tämä merkityksetön äännähdys nousee jonkun toisen nielusta.

Myöhemmin setvin sormin hiuksia, mietin takkujen alkuperää. Jos nämä olivat jonkun toisen hiukset, miksi takku on tässä. Nämä ovat sormeni, siitä olen melko varma. Tuossa on haava, jonka veitsi viilsi, kun pilkoin porkkanan. Luulin, että ne silittivät sinua niskan ja hiusten rajalta, mutta ehkä erehdyin. Ehkä kärsivällisyys ja surumielisyys ja muistotkin liittyvät johonkuhun toiseen, koskevat jotakuta toista.

Kiintymyksen kulunut ja likainen vaate lyhistyy lattialle ilman kehon tukea. Joku istuu vessanpöntöllä alaraajat syliin kerättynä ja itkeä vihmoo polvenseutuun. Esineet nimeytyvät itsestään ja asiat tapahtuvat. Kellon luku vaihtuu kenenkään katsomatta. Tulee ilta ja unet väistyvät, ja nimeämätön ja paikantumaton kävelee sanojen proteesein huoneesta toiseen, monistaa yksinäisyyttä itkettyneen ja säröytyvän kehon lähettyvillä.

2009-12-02T08:15:00.002+02:00

Taivas oli sähkönsininen mutta kuun näölle en keksinyt väriä. Kuu vaani metsän tupsujen takaa, huvipuiston yllä, heijasi kirkkaassa ja sävytti pilvien vanat. Sitten se tuli kutsumatta, väri tai väritelmä tai valonkappale: peilistä heijastuva lämmin kaukainen ydinräjähdysten sarja. Lävistin pimeät puiden keskittymät ja ylitin vilkkaat liikenneväylät ainoat heijastimeni tukahduksissa säärystinten alla.

2009-11-19T17:27:00.003+02:00

eikä ilosi koskaan niin loitonnut, ettenkö kuulisi sitä raskaan, kalvakan hengityksesi takaa
se vain sujautti jalkansa vaimentaviin töppösiin ettei marrasmaa kylmettäisi
katseli äänestä palokärjet ja haavanlehtien mustat aukot maisemassa

mitenkä unohtaa alkukuva, sanan tukirakenne
teutaroiva nauru jonka taipuisa kätesi piirsi kauan sitten hämärään huoneeseen

2009-11-05T21:40:00.002+02:00

On vaikeaa olla iskemättä päätään karmeihin, kävellä säntillisesti ja siivoja matkoja, jättää nauramatta, kun sydän temmeltää. Mistä se ponnistaa, miksi se mukeltaa paikoillaan ja ympäriinsä, eikö se koskaan väsähdä? Tahdittaako se etukenossa sinne saakka, että elastinen osa repeää?

Eräästä naisesta näen, miten sydän vaikenee. Mutta minun on temmeltävä sydän, se ei tahdo asettua ja se rallattelee ja viheltelee sopimattomasti, juhlapuheiden päälle ja alle, se ei tyynny eikä myrskyä, ei marssi eikä odota mitään kellona tikittäen. Se vain pelmuaa eikä kyllästy siihen lainkaan.

2009-10-20T08:10:00.002+03:00

polkumylly
rukousmylly
rukki

ka kurr
herätyseläin
harmaa pehmeys
leipoo virtsarakkoa hädäksi
akupunktoi rintalastaan
varnimistähdet

katsoo vertaistaan
hyvää huomenta
kello vielä nukkuu

me hyrisemme
ilon hahtuvalangan
aamun ensimmäiseksi mielteeksi
ja pysymme näin

kunnes kaikki muuttuu

2009-10-19T20:35:00.003+03:00

Mitä tekemistä tällä on meduusojen kanssa, kysyt. Ei tämä näytä naiselta, jolla on käärmeperuukki. Niin, Jeanie, eihän se näytä. Tämä on limakalvopussi, jolla on vyyhdellinen epälukuisia ulokkeita. Kasvot saa oikein kuvittelemalla kuvitella. Mutta se on helppo nähdä, että tämä on lihaa, jotakin, jolla on tunto, joka ponnistelee pysyäkseen hereillä. Nytkin kun se nytkähtelee hiekalla ja himmenee ja ruiskii akkuhappoa, se elää. Ei todellisemmin kuin tanssiessaan suolapulssia, mutta kuitenkin.

Jeanie, älä koske. Näiden takia rakennetaan sillat ja laiturit. Ettei tarvitsisi käydä helmat kourissa vipisevään, ajautua kosketuksiin näiden kanssa. Näiden kasvottomien olentojen, jotka sävähtävät kokoon ja rentoutuvat. Näiden ja hopeakylkisten parvien, jotka liikkuvat aavemaisina pylväinä syvänteiden yläpuolella. Nämä eivät osaa kirkua, mutta ne osaavat elää. (Ja kuten olet huomannut, Jeanie hyvä, jotkut haluaisivat meidän olevan kuten nämä juuri tässä suhteessa, vaikenevia ja silti elossa sinnitteleviä.)

Että olenko käynyt vipisevässä? Minähän vipisen pinnanalista. Mitä kuvittelet katsovasi silmiin kun sukellat niihin, kun tajunnastasi rajautuvat ulos ripset ja luomet ja otsa, koko tragedian tai komedian ilmeeseen taivutettu naamio ja sen turpeat käärmekiehkurat? Sinä olet sukeltanut pinnanaliseen, Jeanie. Oppineet kysyvät hämmentyneinä, mikä on se minä toisen silmien takana, ja en tiedä muista, mutta Jeanie, minä olen pinnanalinen. Kuljen sillan kaaren päällä ja koetan olla ajattelematta palkkien alla tapahtuvia liikkeitä, kylkiviiva-aistia, sävähdystä kun paine tavoittaa ruotovälit. Sitä millä ei ole kieltä eikä ehkä nimeäkään, parvia jotka ovat loogisempia kuin yksilöt, tanssivia limakalvopusseja, joiden ulokkeet kihartuvat veden nosteessa.

Niin, Jeanie, ajatukset häivähtävät, ne tulevat aina parvissa, hengitys kulkee työläästi ohi kilpirauhasen ja ahtaita keuhkojen huoneita pitkin, tuuletan verisuonia ja sidekudoksia, raajani sojottavat löysinä ja rumina mikä minnekin, hirveä aamupäivä raatelee alaselän paksua kalvoa, femur narisee maljassaan, suunta syventää kivun, ja Jeanie, jossakin vaiheessa meri hiipii hiekkaa ylemmäs ja pyyhkäisee mennessään tahmean möykyn, oikoo ja kosteuttaa sen, jossakin vaiheessa minuuttiviisari nytkähtää tunnisteen ylitse ja on mahdollista nousta ja päästä pois, vetää taas henkeä kuin ihminen, nousta käsitettävään asentoon.

Jeanie, luetkohan tätä makuullasi vai istuen vai kenties kävellen? Jos koettaisit lukea tätä samassa asennossa kuin tuo limakalvopussi, teksti hämärtyisi. Muistaisit ehkä sen vieraan, joka on niin samanlainen kuin sinä,

Conniesi

Kirpeä aamu

2009-10-10T15:30:00.001+03:00

frosty morning
Originally uploaded by justbelightful

Ja aamuisin jo kuura, turvaliivimiehet kasvihuoneen risteyksessä. Nopeasti kuluvat useat vuodet, yö venyy kolmeen saakka, laavasydäminen pallo viuhuu läpi mustan tyhjän ja pyörän keskiö raksuttaa, alamäkisydän, älä pelkää. Minne kaikkialle vauhti kantaakin, keskity istuinluihin satulassa, kuuraan nurmella, vaahteroiden varovaisiin lupauksiin syksystä. Aurinko leikkii meillä aikansa, pimeä aikansa, samanlaisia ovat niiden leikit, käsipunoksisia. Aamut samentuvat illoiksi eivätkä kysymykset löydä vastauksiaan, eivät ehkä sanojaankaan.

Jos ohjaa painoavuin, pitäisi kenties tankoa kutsua lepotangoksi. Kenties silloin satula olisikin ohjaussatula, sillä ei istuminen levoksi taivu.

Ja jarrut, niihin on syytä olla kajoamatta, liukas iskee vasta kun pyörä hidastuu ja kitkan puuttuminen on mahdollista huomata. Jos painopiste pysyy kantopisteen päällä ja antaa mennä, kehrää vauhti yhä kovemmin eikä mitään tapahdu, ehtii nähdä ruusujen terälehtien hehkuvan pinkin ja kysyä mieleltään, miksi ne eivät huurru, ovatko ne jo niin ylhäällä, ja eläviä, ehkä, sillä ylempänä tuulilaseissa näkyy jään kiteitä ja alempana ruoho on vanhentunut yhdessä yössä.

Erikeeper

2009-09-14T17:01:00.001+03:00

Lisboetas (Lisbon, 2009)
Originally uploaded by Vejo tudo e não morro

Entä jos itseä ei olekaan ja tilanne on perustavampi, Jeanie, oletko ajatellut, mitä se tarkoittaisi, että siinä haluaisi pitää kiinni identiteetistään, tilanteen tunnelmasta, ei sietäisi sen liikahtamista mihinkään suuntaan? Ei, älä kysy, miksi joku siihen takertuisi, koska muistat varmasti sen yhden aamun kun valo putosi lattioille säpälöityen kuudeksi venykeneliöksi ja liikkuminen tuntui niin hitaalta että joku oli epäilemättä sekoittanut ilmaan sitkoa. Levitit erikeepperiä kirjoihin, hyllynrimoihin, takkaan, dokumentoit tilannetta nimeämällä jokaisen esineen ja tapahtuman siinä huoneessa ja mainiten siitä ja liimasta, sillä lailla liimasit kaiken muistiisi, eikö se ole ole tilanteesta kiinni pitämistä? Sillä sinusta tuntui, niin sen silloin ajattelin, sinusta tuntui varmasti siltä, että jos tilanne siitä etenisi ja olisi lähdettävä kouluun töihin nukkumaan junalle, asemalaiturille ja kauas pois, jos olisi lähdettävä kukin eri teilleen, ei olisi enää tilaisuutta tunnistaa itseään tai siis tilannetta, kaikki olisi repaleilla, ei olisi kokonaisuutta, nimet olisivat menettäneet merkityksensä, ilma kenties muuttunut hengitykselle vaaralliseksi, liian sakeaksi liimahuurusta.

Kylkeni liimautui lattiaan ja teekuppi käteeni, ääneen oli liimautunut kova korkea sävy, ei käskevä vaan kysyvä, koukkuinen. Tartunta loikki mattojen poikki pehmeästi, siirtyili sanattoman ylitse, silmät hakivat ja välttelivät vertaisiaan, kukaan ei kuvannut ääneen pyörrettä, mutta sen tunsi, jos hengitti sen kirjaston ilmaa.

Yksi kerrallaan liimautuivat asiat kokonaisuudeksi. Eivät sulautuneet, mutta jäivät yhteen. Liimaa ei auta mieltää niveleksi eikä rustoksi, elämät eivät luudu, ei ole mitään tapahtumien anatomiaa, ja silti liikahdus yhdessä iiriksessä, läikähdys kuin silmä olisi myrskyä täynnä, tönäisee matkaan useita tapahtumia, jotka etenevät jotakin kautta, miksei sitten liiman kautta?

Niin, periaatteessa me olisimme voineet ajatella niinkin. Kai me vieläkin voisimme. Jos käy nukkumaan erikeepperiä hiuksissa, voi tyyny liimautua päähän tai toisinpäin, ne eivät artikuloidu toisiinsa nähden, sitä vain hoippuu ylin äärimmäisyys laajentuneena, törmäilee ovenkarmeihin kuin leikkausvarjostettu koira. Mutta Jeanie, meille on opetettu, että hyvä nainen pesee aina meikin hiuslakan ja ties mitkä eritteet keholtaan ennen nukkumaanmenoa, miksei sitten liimankin.

Paitsi joinakin aamuina, Jeanie, joinakin aamuina käydään nukkumaan, koska yöllä ei ole nukuttu, kontaminaatio on syventynyt juhlien välillä, oli sen väliaine mikä hyvänsä, joinakin aamuina ei jakseta kävellä kymmentä askelta sängyltä lavuaarille, halvassa hotellissa matka olisi lyhyempi, helpompi etenkin jos jalalle ei voi varata painoa, niin, Jeanie, joskus periaatteet unohtuvat.

Ja silloin, Jeanie hyvä, unohtuu sekin, mihin liimaa sopii käyttää ja mihin ei. Maailma muuttuu suuremmaksi ja tahmeammaksi, ja pian, jos huonosti käy, ikkunoiden avaaminen käy mahdottomaksi ja matto pitää ratkoa lattiasta veitsellä, jotta sen saisi kannettua tampattavaksi.

Voi Jeanie, olen huomannut oman liimapurkkini (vessan kaapissa, työkaluhylly) muuttuneen suun tuntumasta kuivaksi. Jotta liimaa saa ulos, on pulloa sorkittava sukkapuikolla. Se tuntuu vähän väkivaltaiselta. Onneksi täällä ei ole mitään ihmeempää liimattavaa. Tahdon päivien vierivän pois ennemmin kuin jähmettyvän keskelle ilmaa kuulostelevina ja karehtivina. Ehkä sittenkin öljyän päivät, kirjat, sinut, tämän kirjeenkin.

Jeanie, ei auta kuin toivoa, että tämä kynä on öljynkestävä.

Sillä, niin, totta puhuen minusta on kurjaa, ettet ole tässä ja nyt.

Conniesi

Keltaisia kukkia

2009-09-04T19:16:00.001+03:00

after rain yellow flowers
Originally uploaded by kostis.melanine

Niin, keltaisia kukkia, kokonainen puntillinen, onko se puntillinen jos ei ole varsia mukana vaan pelkät kukat ripoteltuina ikään kuin leveäksi pilkukkaaksi poluksi sinne minne ei pilkukas varjosto lankea? Keltaista, ystävyyttä, hulluutta, hulluudeksi sitä koulussa kutsuttiin, hulluutta jos keltainen tausta, keltainen huone, ajattelin heti ruusuja, joita isä haluaa ostaa, keltaisia ruusuja, ei liian ilmeisiä eikä imeliä eikä dramaattisia, oletteko te vain ystäviä, mitä vain-ystävyys tarkoittaa, voivatko vain ystävät pitää kättä kädessä, olkapäällä, toisen takataskussa, onko heidän mahdollista ostaa muunkinvärisiä puntteja? Ystävyys, sanoiko joku ystävyyttä hulluudeksi, ei tuo ole ystävyyttä, te syötte toisenne elävältä. Jos ostaa akvaarion, pitää tarkasti ottaa selvää, millaiset kalat sinne laittaa, jotkut kalat kiusaavat toisensa hengiltä tai syövät toisiaan. Toisensa. Jos ne syövät toisensa, mitä ihmettä jää jäljelle? Mitkä osat jäävät viimeiseksi?

Seuraan keltaisten kukkien polkua. Avasin isän salkun ilman lupaa ja löysin vääränväristä huulipunaa. Sitäkö keltaiset kukat tarkoittavat? Lapsena kuvitteli, että vanhemmilla on helpompaa kun niillä on toisensa. Halasivatko ne koskaan toisiaan? Kun ihmiset suutelivat toisiaan televisiossa, näin ne kaloina, jotka syövät toisensa, suljin silmät, en tahtonut tulla uteliaaksi jäljelle jäävistä ruumiinosista. Nyt voisin katsella, nyt ymmärrän.

Evät kasvavat uudelleen, pyrstöt kasvavat uudelleen, mutta päähän on parempi olla kajoamatta. Valaistuneet kalat näykkivät kiviä pohjasta mutta oikeasti se on vain levää, kivillä. Ei yksikään kala niin valaistu, että nielisi kiven. Alas siilautuu valo tanssivina kuplina, työntyvinä jalkoina, taivas keinuu maininkia.

Ymmärrän sen ison puntin jossa on varretkin vielä. Se on huokaus. Asiat ovat menneet näin, tämä on tilanne. Mutta onko se ystävyyttä? Onko se hulluutta? Kuinka monta otsaan tähdättyä kiveä olet valmis nielemään?

Onko värillä väliä, kysyt. On sillä, vastaan. Älä tuo keltaisia kukkia. Antaa niiden sataa maahan. Niiden luota on mukavaa kävellä, ne ovat pieniä aurinkoja, kunhan pysyvät nilkkojen alapuolella. Pöydillä ne alkavat värittää seiniä, kiipeävät joka puolelle loisteellaan, tulee kuuma, näyttää maksatulehdukselta, rokote on loppu, epidemia etenee. Ja näet unen naisesta, joka ei arastele laittaa puntista keltaista kukkaa korvansa taakse, ja ymmärrän, että on paljon helpompi ymmärtää kukka kuin komeetta, komeetta korvan takana, komeettoja ei myydä punteissa, komeettoja ei myydä, ne tulevat milloin tahtovat ja niiden jäljiltä kirjat ovat riekaleina ja lattiat ja katot yhtä sisälmystä, ei kysymyksiä viimeisistä ruumiinosista, ei väreistä.

Ja se liike, pitkin selkärankaa, kulkeeko se ylös vai alas vai aaltoaako se vain, pelmuaa paikallaan, onko tämä keho meri vai lasillinen vettä, kuka sen tönäisee liikkeelle, mikä on kuun vaihe ja mitä tapahtuu kun katsoo kuvaa, jossa ihmiset suutelevat tai ihminen ja eläin suutelevat tai pilvet yksinäisen rannan yläpuolella eivät kohottele kulmakarvojaan ja sade on ohitse jo?

Ja miksi jotkut ihmiset kuivaavat saamansa kukkakimput ja toiset eivät, miksi toisten puntit mädäntyvät ja toiset eivät leikkokukista välitä ollenkaan? Tai kukista ylipäänsä, eivätkä mesipistiäisistä, koko elämänketjusta, eivät.

Jeanie, pitkästä aikaa

2009-08-13T09:03:00.001+03:00

Originally uploaded by ***anahita

Jeanie, on pitkä aika siitä, kun kirjoitin sinulle viimeksi. Paljon on muuttunut, nykyään sillatkin tehdään nurmelle laiturin eteen ja ne johtavat nurmikolta nurmikolle ylittäen pelkkää nurmikkoa. Niin että jos sillalta sattuu lipsahtamaan, ei putoakaan vedenaliseen. Laituri taas kurottuu veden päälle kuten ennenkin, mutta miksi mennä laiturille, kun on silta? Miksi valita umpikuja tai kiertotie, kun on mahdollista ravata pystysuorassa kierteellä ja pujahtaa huonekalujen alta?

Olen viettänyt viime päivät liukumäessä. Siinä ei paljon jouda nukkumaan. Nukkua ehtii sitten myöhemmin, kun on kiivettävä mäenharjaa kantaen takapuoltaan kädessään, tai pyrstöä, turnyyria, mitä me hienot naiset nyt suvaitsemmekaan kutsua talven muodiksi. Talvella selviää varsin hyvin unissakävelijänä. Kesällä ainoa ratkaisu on riisuutua niin pitkälti kuin mahdollista, paksuntaa ihoa norsuihoksi, joka kestää pakkaset.

Kuulin, että olit itkenyt ja sanonut, että Connie on tullut hullummaksi kuin kiviä syövä valaistunut mies. Että tulet onnettomaksi tästä menosta, että minunkin täytyy olla sisimmässäni onneton, että onnelliset aikuiset eivät laske pyllymäkeä eivätkä rakenna siltoja nurmille. Että se kaikki on jotenkin sinun vastuullasi. Jollakin kiiltomatomaisella tavalla. Että olet onneton, onneton, onneton.

Jeanie, en minä sinua tee onnettomaksi, vaan omat toiveesi. Niiden istumattomuus, mikä liian pitkää, liian lyhyttä, lököttävää ja pussittavaa, kinnaavaa ja rullautuvaa. Toiveesi eivät istu eivätkä laskeudu, ne harittavat vastaan ja pönköttävät kehoni päällä kuin erilliset kuoret. Silkasta kohteliaisuudesta olen pukenut ne päälleni, mutta nyt on kesä, olen taas totuttautunut keskustelemaan metafysiikasta valuvissa bikineissä ja vapaasta tahdosta puistossa yöpaidassa maaten enkä ollenkaan tunne itseäni tyhmemmäksi niin.

Ja katso: näin helposti nuo sinun antamasi toiveet voidaan ratkoa ja muotoilla uudelleen. Tai ottaa hakaneula, tai nuppineula, ei sen puoleen, lainata ystävältä kynsisakset ja ritsautella varovasti ompeleet auki, pidentää lahkeita tai ottaa vyötäröltä sisään. Jeanie, en ole unohtanut, millaisia vaatteita suosit. Sellaisia, joista ei voi päätellä, onko niiden alla nainen vai obeliski. Kiiltäviä taftihaarniskoja ja tärkättyjä kauluksia, jotka peittävät solisluut. Housuja, joiden alla reidet voisivat olla niitä pötköilmapalloja, joista taivutellaan sirkuskoiria ja kirahveja.

Mutta minä en ole ilmapallo enkä obeliski. Jeanie! Katso, miten paljon paremmin toiveesi istuvat nyt, kun niitä on muodistettu.

Ai mitenkö sinun pitäisi tai kannattaisi pukeutua? Että millaiset vaatteet sinulle kuvittelisin? Niin, on selvää, ettei alakerran putiikkiin voi kuljeksia alasti, vaikka rappukäytävässä voikin edetä paljain jaloin. En osaa sanoa, mitä laittaisit päälle tänään tai lauantain juhliin. Mitä hyvänsä, kunhan mahdut hengittämään ja liikkumaan, kunhan tunnet asun tekevän sinusta sen Jeanien, jonka hymy puhkeaa tyhjästä ja arvaamatta.

Minulla on vain yksi toive asusi suhteen: olkoon siihen nimikoitu sinun nimikirjaimesi, ei minun.

Suukkoja Connieltasi, joka karkaa toiseen kaupunkiin pariksi yöksi näkemään hypnopoliittista unta ja kuutamouimaan

2009-08-08T12:15:00.002+03:00

Putoan nuotti kerrallaan, sitomatta, sitoutumatta. Lunta sataa, sisällä helle soittorasian kielet yhteen nipistettynä, kämmeneen piilotettuna. Mikä on seuraava sävel? Olen myöhässä, ojennun myöhässä, kosketan sinua myöhässä, myöhässä ovat puoliavoimet silmät, myöhässä ja liian varhaisessa, fyysiset tarpeet on lakkautettu siitä mainitsematta.

Putoan nuotti kerrallaan, kosketin kerrallaan.

Sävel kerrallaan hukkaan tunnun melodiasta ja tanssista.

2009-08-08T00:42:00.002+03:00

Missä on kampasi, kätkitkö sen hiljaisuuteen? Vai putosiko se ja vajosi oletusten vastaisesti? Painuiko se mättäiden alle, miksei vesi keinuttanut sitä taivaanpeilissä, kuronut piikkienvälejä umpeen lasiaisellaan?

Onhan meillä sormetkin.

Nystystä takaraivossa kasvaa lehdetön lumme, äänettömyydelle avaat hiuksesi yöksi. Mutta juhlissa kehot juoksevat, juoksevat ja kierivät ja tunneloituvat, pujahtavat tuolien alta ja kierivät ikkunalaudan reunaa, ovat osa musiikkia. Eikä ole astiaa, joka pitäisi meitä, sulkisi sisään katseemme harhailemasta aavikkoa.

Vedettä liikkuu käsien kasvusto, tapailee kipeitä kohoumia ja unien alkuja. Sisässään kuvat meitä keinuttavat, kunnes tulemme riittävän vahvoiksi repimään niiden kalvot, ponnistamaan niiden ulottumattomiin, näkemään liikkeen kuvioitta ja tuntemaan yhteyden, joka rätisee ihon takaa, kaiken kehoksi tunnistettavan syvyyksistä.

2009-07-19T07:14:00.002+03:00

Olen heittänyt kamman sameaan veteen ja katson, miten se uppoaa. Varjot lyhenevät, vaikka haluaisin kuvitella niiden venyvän. Pääskyset putoavat vaakasuoraan.

Luottamuksesi tiheiköstä on vaikeaa hahmottaa taivasta ja majesteettisten puiden metsää ja äkisti olen yksin hereillä toivomatta ja varoittamatta. Linnut on vaiennettu. Sydänkin epäröi, laahaa jalkojaan pölyisessä maassa.

2009-07-18T18:12:00.004+03:00

Pilkukkaaseen varjoon, raidalliseen varjoon, auringon siivilöityyn venymään. Se on vaarallinen, se on minun alueeni. Kuljen siinä, hengitän, heilutan käsiä. Näen hahmoja. Joillakin niistä on katse, ripsivarjot.

Vaarallinen alue, mutta ei niin vaarallinen kuin sisävarjon ehdottomuus, äitien varjot lasten kasvoilla, nimiä ja määrittelyitä suoltava kieli, kieli joka on unohtanut tapailun ja la la lan, lualu nuin ja sylilinnun. Kirottuja ovat talot, kaupunki täynnä taloja. Taloissa ihmiset, ihmisillä kädet ja jalat, jaloissa kengät, kädessä simpukka kurtistuneine ja hiekkaisine sydämineen. Käpertyneet ihmiset, joiden kuivaan tuli tarttuu ennen kuin sormet palavat. Räikeän valoisat kadut, suojattomat puistot, satojen metrien päähän näkyvät eleet.

Eleet joita ei väritä hiljaisuus, kesto. Jotka iskeytyvät tajuntaan ja nimeytyvät.

Katselen ylöspäin, huojun aurinkoa ja pilviä, etenen. Tunnenimikkeet menettävät voimansa. Kulku tarttuu lantioon, keinuttaa maailmaa, huuhtoo kadunkulmia ja irtoroskaa kaupungissa, johon ei voi palata kahdesti.

Arvaan tien sängyn luo ja riisuudun ja ojennun suoraksi peiton alle. Kasvien läpi pilkullinen valo iskeytyy lattiaan ja hakkaa sen suoruutta äkäisin nyrkein. Tämä saattaa olla asunto, mutta koti rakentuu nikama nikamalta, luin ja nivelin ja pehmytkudoksin, kehrää päivästä itselleen pesän ja tuijottaa siitä nimettömänä ja kykenemättömänä ylittämään yhtään etäisyyttä muuten kuin kuvitelmin erilaisista järjestyksistä, erilaisista varjojen ja valojen lajeista ja sitten herpoaa tajuun hetkestä, joka on pidempi kuin seuraavat yksitoista kuukautta, hetkestä, johon ei voi takertua, joka solahtaa kuin keho peiton alle tai puiden välistä tai viileään veteen, nimien alta ja ulottumattomiin, hämmästykseen.

2009-07-10T12:52:00.002+03:00

Jospa ponnistamisen sijaan ponnahtaisi. Dzjonggg. Tuskin jännittäisi, ajattelisi vain pituuden. Ja ilma olisi vesien välissä, kevyempi vastus. Yhtä aikaa solahtaisivat altaisiin tytöt, delfiinit. Ja avaimenrengas lyö kaidetta, nilkat kiertyvät vedestä ylös uteliaina ruuveina.

Päät veden alla, pidätellen kuplivaa huutoa.

Torneihin kiipeävät, ponnahtakaa! Te ette etene yhtäjalkaa, te putoatte, läjähdätte. Haluatte sen näyttävän uskaliaalta ja vaikealta. Mutta se ei näytä taikuudelta, ei alkuunkaan, ei allasnisäkkyydeltä. Uhma ja lumo eivät mahdu samaan eleeseen.

Nilkkojen periskoopit painuvat takaisin veden sisään. Jokin aamu ne eivät tottele, kulumat kieltäytyvät sietämästä niille kirjoitettuja kenkiä.

On opeteltava hetkuttamaan maan lautaa, lennättämään ajatuksiaan. On tahdottava dzjonggg, tehtävä niin. Jos tämä ei ole kehoni, minun ei tarvitse kantaa sen painoa. Onhan maa, ja vesi, ja ilma. Ja ajatus, tulitikkuleikki. Että ponnahtaisi ponnistamatta, silkasta päivästä.

2009-07-08T18:48:00.003+03:00

Se on näin yksinkertaista: kun katson toiseen suuntaan, en näe asioita takaraivoni puolelta.

Joku on poiminut metsistä linnut. Vihreä on syventynyt hameenväriseksi, helmasynniksi, kasvit taipuneet siemenelle. Ja kuljen katsomatta taakseni, rauhallisesti. Mitä hyödyttää hidastaa askelia sen takia, mitä on jäänyt taakse?

Kukka hiuksissa, hame revenneenä, kämmenet tapaillen puiden kylkiä. Kuin olisi pimeä tai liian valoisa. Kuin sulkisin silmät huomatakseni selvemmin, miten jalkani asetan. Kuin jaloillani olisi silmät. Selällä. Joka ikisellä kohdalla kehoani. Ja takaraivon silmät olisivat kiinni, se nukkuisi syvää unta hiusten takkuisen peitteen alla.

Ja leppien täplien alta, nokkosten rankojen välistä, paisuvien naisten metsässä kuljen vilkaisematta sivulleni, kuulematta lintujen ääniä, kasvillisuuden risahduksia, kuljen venyn puuna, en anna kenenkään tarttua itseeni, se elämä on toisia varten, minun on hyppy. Linnut. Askeleet. Laiturit, joista ei tule siltoja. Iltapäivän hiljaisuus ja nimeämätön sävelmä, lopullisesti taakse jäänyt asuttu seutu. Luovin ansojen ympäri.

Jos kuljen tarpeeksi syvälle, naisenraudat loppuvat ja vain puut huokailevat, paksuuntuvat korkeintaan sentin vuodessa, levittävät kruununsa taivaalle, puhuvat sateista ja poudasta, ja liverrän niille lintujen muistoksi pehmeästi kujertaen ja niin yksin, niin yksin kuin ei yksikään lintu.

Joskus sinulla oli nimi, mutta siitä on jo kauan.

2009-05-16T13:34:00.003+03:00

Minkä värinen on iiris, jossa kylven? Onko vedellä väri?

Nämä ovat sinun silmäsi, mutta miten on mahdollista kahlata niissä, jos en ole varma kasvoistasi. Jokin lukkiutuu, en tunnista enkä luokittele sinua. Olet läsnä ja äkkiä olen minäkin. Siksi seison polviani myöten, ja sitten päästän, herpaannun, ja tunnen uteliaisuutesi kaikkialla. Kummallinen sävelmä muotoutuu pamppailevista vesistä, väistyvistä ja kietoutuvista, on kuin näkymätön tuuli puhaltaisi pinnanalaista sitkeää silkkiä ja rajaisi kehon siinä missä iho ei päästä sitä lävitseen.

Mutta näetkö sinä? Tai mitä sinä näet?

Pystyt hymyilemään, ehkä minäkin. En enää tiedä, sillä ei ole väliä. Tässä on hyvä olla. En osaa pelätä, muistan vain, että tällaiselta se tosiaan tuntuu. Päile ja levottomuus eivät jää ihon verkkoon, ne pujahtavat sinne, minne ei näe. Unohdan katsoa, luokitella, määritellä mustien pisteiden liikkeen tai liikkumattomuuden. Ja äkkiä nautin vedestä, muistan millaista on hukkua, keväisin, kun jäät ovat lähteneet ja lepät vielä kaljut. Tai myöhemmin, kun maailma sataa vihreitä paljetteja puiden luona auringon edessä. Kuinka hymyillen sitä äkkiä puhaltaa sierainten kautta kaiken ilman, hymyilee, silmät ummessa, kädet löyhissä nyrkeissä, ja tilalle tulee vettä, sitä minkä väriä ei muista.

Sanat jäävät tapailuksi, ne juoksevat metsänreunaa uskaltautumatta varjojen reiällisen peiton alle. Kampaan linnunpesiä hiuksistani, leikkaan vaatteet auki saumoja myöten. Hukun, koska minua ei hukata, sekin on tehtävä itse, unohdettava kertosäe. Veden laululla ei ole sanoja, ei tässä silmien äkillisessä laajenemisessa joeksi, mereksi, sateeksi, mahlaksi puissa, koko maailmaksi, jossa äkisti kaikki on tässä ja väreilee. Ei ole sanoja, jotka voisivat pysäyttää veden, pakottaa siihen värin.

Ja sanat, ne joita vaihdamme, noudattavat kummallisia pelisääntöjä. Niille on järjestys, se tiedetään, pudottelemme niitä puolihuolimattomasti, mutta varuillamme. Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ikään kuin me voisimme tästä nyt nousta ja taittaa pelilaudan kokoon ja lajitella eriväriset pyörylät omiksi ryhmikseen, nipistää pussinsuun kiinni.

Ikään kuin en olisi unohtanut silmiesi väriä. Ikään kuin olisin unohtanut silmäsi.

2009-05-09T10:07:00.004+03:00

koivut höristelevät hiirten korvia
mahlaa simapillillä imevät sateen taivaat
kiertyy vesi, elämä

sokerijalokivet
koruttomissa oksissa
sateen tullen maustavat
asfalttiveden

kaikkialla missä puut kuohuvat

Kissojen patjalla, taas

2009-03-25T19:31:00.001+02:00

Cat as tombstone
Originally uploaded by Juror8

Vilu ei kysy lupaa. Eikä väsymys. Kun makaan peiton alla, kissa kävelee eteeni ja alkaa pestä lakanaa. Sen silmät suipistuvat viiruiksi, vaaleanpunainen kieli raastaa sinistä kangasta. Kosketan kissaa, se lopettaa ja katsoo minua hetken. Koetan nähdä, onko lakanassa jotakin. Sitten kissa laskee kielensä samaan kohtaan ja latkuttaa latkuttamistaan.

Kauanko menee ennen kuin kangas kuluu puhki? Rapusta kuuluu ääniä, joukko miehiä puhuu. Kissa pysähtyy kokonaisvaltaisesti, kieli puolivälissä ulos suusta, puolivälissä koskettamassa lakanaa, sen silmät avautuvat suuriksi, vain silmät liikkuvat eläimessä. Sitten se jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies nauraa. Kissa pysähtyy taas, silmät ruuvautuvat auki kuin valotusaukot. Katson sitä, mietin, tunnenko samalla tavalla. Mitä tapahtuu minussa kun makaan näin tai kun kävelen. Missä vaiheessa lakkaan kutsumasta itseäni sillä nimellä kuin toiset, missä vaiheessa olen palelua ja ihmetystä ja pelkoa, missä vaiheessa unohdan oven olevan lukossa.

Pestyään lakanaa kissa alkaa pestä kasvojaan. Sen kieli nihkeyttää käpälänsyrjän, joka pyyhkii kasvoja määrätietoisin vedoin. Kissa on saanut täällä elämänhalunsa takaisin ja minä menetän omaani hengitys hengitykseltä. Laskeudun erämaahan, koska haluan ulkoisen muistuttavan sisintä. En ole kyennut verhoihin vuosikausiin. Vihaan sohvia, televisioita, sohvapöytiä. Lattialla on jumppa-alusta, sen päällä on mahdollista olla pitkään venytyksissä luiden kivistämättä.

Lakanat, kissat ja ihmiset tusinatavaraa, ilman tunnisteita.

2009-03-10T08:14:00.001+02:00

Sinä päivänä tuiskutti kaiken aikaa. Istutin selkääsi sipuleita. Niiden päälle vedettiin paita, villapaita, takki. Lähdit.

Ei, kevät ei ole myöhässä, tämä on lempeä sää. Lumi kietoo sisäänsä kaninraadot, puut, maan, selät, sipulit. Riikinkukot ovat menneet pensaiden alle, räpyttävät märkiä silmäripsiään, niiden heltoista tippuu helmiä otsalle ja nokanpiiille. Jos pudottaisin lautasen kadulle, se ei menisi rikki. Pääsisikö edes ääni, tekisikö lautanen lumilautasen vai peittyisikö se vaan? Ja silti lautasella on taipumus särähtää melkein missä muualla vain. Tajuntani tuiskuaa nauruhiutaleita. On ulkonakulkijan oma asia, miten hän ne ottaa, onko hän riikinkukko vai sipulipenkki, pensaiden alle oikaissut maa.

Kevät ei tule yksin, tai jos tulee, ei se tule krookuksina istuttamatta. Kokoan työkaluni ja lähden, minäkin. Juuttikankaalle istahtaa pehmeiden naurujen armeija, kamala kevään merkki, kostean tiivistymä. Minne olisin matkalla? Odottaako jossakin kupillinen vihreää teetä, ruohikko?

On käveltävä kevein sydämin, laulettava jalkalaulu, oltava ottamatta mukaan kunniaansa, todistuksiaan, tämä on kaikki mitä tarvitaan. Ja jos kuljen pyryssä, näytän vähemmän kokonaiselta kuin poudassa, vaitonaisemmalta. Sipuleja istuttaneelta. Selkiin.

Mutta on muutakin. Kinosten alla kevät, riikinkukkojen verkkaiset hahmot, sipulikasvien ojentautuminen, taloton tila metsä pöheikkö, kulku kaiken sen läpi erityisesti minnekään samoilematta.

2008-10-29T22:56:00.002+02:00

Lakkaan nousemasta laskemasta lihaksina, muutun ruo'onvihreäksi kahinaksi. Kiireetön kellastumista edeltävien päivien putki kohti pimeintä johtaa jokaisen harventumani läpi. Kädet lakaisevat minua sivuun, jalat puhkovat polkua, kulkija hajamielisesti lyhyttä sävelmää ymm-mm, ymm-mmm-mmm, se katoaa puiden ja kivien väliin. Meri nuolee kylmiä sydämiä, houkuttaa lapset sisäänsä. Vesi muistaa jään.

Älä poimi täältä taskuusi, älä mieleesi. Tyhjinä heijaavat kohokkien palkeet, kukin kiskaissut universumia sisäänsä mittansa verran. Kun sen laittaa kohtaamaan otsaluun, kudos repeää.

Mutaa tarttuu kenkiin, kengittä jalat käyvät kavioiksi. Merirakkojen kraaterit ammottavat kuivanneina, sifonkihuivit muuttuvat kuivalihaksi. Suola ei kimmellä, se sekoittuu vedenkiertoon, morsinko sen kestää, morsinko ja kohokki ja ruoko, karhunputken ja virmajuuren ryytien pöheikkö, rantaan hiipivät lepät, veripuut.

Hankaan jäseniäni vastakkain, vielä on kesää, kiireetön. Tiira putoaa, pilvikeihäs. Hameeni hulmuaa, olen pelkkää helmaa, yhtä vuorikangasta koleaan saakka. Koleassa kangas jähmettyy pelosta, kylmä työntyy syvemmäs. Kädet jakavat kahden puolen, jalat katkaisevat korsia.

Meri vaikenee, kivet piiloutuvat, puut riisuuvat surupukujen päältä lehtiplyymit. Kevyttä on pilvien pöyhimä vesi, se viimeistelee vuodenajan. Kaupungin kajo sammuttaa auringot, irronnut nivel rullaa vaakasuoraa valkokangasta, ei vielä kiirettä, ymm-mm, ymm-mm-mm.

Kivet keräävät kylmää ja lämmintä.

2008-07-17T08:12:00.003+03:00

Tule helmampyrään
taivuta mustikanvarvut
jätä korkeudet koskematta

Pysäytä pääskynen ilmaan

Latvojen tavoittamattomissa
kultahahtuva liukuu
kaukana avaruuden vuorikankaassa
päivä sen alla, hetki

Viillä linnun saksin
silmänräpäys katseista

Astu helmampyrään
paina mieleesi sen rajat
pimeää niin aikaisin
valoisaa niin varhain
lyhyet kesät
lyhyet yöt
päivät pitkät ja haaleat
niiden vaihteluun kyllästynyt metsä
huokaava

Erota tanssijat piiristä
tanssi tanssijoista
leikkaa helmaympyrä kankaasta
taivas pääskysen kehistä
tanssi päkiöistä kantapäistä

Anna niiden solahtaa taas yhteen
askelten saada merkitys
sanojen

Kello vitjat ja mekko
helle helmaympyrän sisällä
hiusten umpimähkässä
naaman kalpea läsi

2008-02-18T09:01:00.002+02:00

Maanpinta sijaitsee merenpintaa ylempänä, alempana tai sen kanssa samalla tasolla. Merellä on pohja, maalla ei. Siksi meren syvyys on helpompi mitata kuin maan. Laiva pysyy meren pinnalla, koska meri on sitä tiheämpi. Silti meressä etenee kymmenen metriä hitaammin kuin ruumassa tai kannella, mikäli laiva ei ole ole muuttunut merta tiheämmäksi ja uponnut. Laiva kelluu, koska se ei ole näkemämme rakenne, vaan näkemämme rakenne, joka toimii harvan, ohuen ilman astiana. Kun ilma on laivattu, se pysyy lähestulkoon liikkumatta eikä pullista paidanselkämyksiä purjeiksi kapteenin pöydässä. Se kelluttaa laivan seiniä ja pohjaa enemmän ja on siten kellumisen suhteen niitä todellisempaa, kuten myös hengittämisen suhteen. Silti havaitsemista ja identiteettiä käsittelevät kirjat puhuvat seinistä, katoista, purjeista ja peräsimistä ja lankku lankulta uudelleen rakennetuista laivoista, eivät ilmasta.

Se on liian kevyttä nähdä muuten kuin seurauksissaan. Näen herkemmin ystävyyden kuin ilman ystävysten välillä. Mutta tämä laiva kelluu ja suon asian säilyvänkin niin. Nojaan kaiteeseen ja katson aaltojen liikettä. Heijastusten alla kalat hengittävät varovasti kiduksin, jotteivät kävisi liian harvoiksi ja nousisi pintaan. Kiihtymykseni pulssittaa verta nopeammin ympäri maaeläimen kehoani. Verta sanotaan vettä sakeammaksi, mutta tarkoittaako sakeus samaa kuin tiheys ja uppoisiko se siten veden pinnan alle nopeasti punaisena pilvenä? Haista kertovissa elokuvissa pilvi ajelehtii, laajenee painumatta heti valon ulottomattomiin. Mutta se saattaa olla lavastettu näin vain siksi, että elokuva tallentaa valoa eikä pimeään solahtavaa verta kenties ehtisi tajuamaan. Elokuvissa asiat sujuvat muutenkin toisin. Ohutta valoa väreilevät henkilöt kuuluvat maailman sijasta juoneen.

Joissakin juonista maalla saattaa olla pohja tai meren ja maan pintojen suhde saattaa pysytellä vakiona lähenemisen ja loittonemisen sijaan.

2007-11-01T10:07:00.000+02:00

Olen ommellut takinselkämykseeni kiinni kadun harsinpistoin. Koska jalkani eivät suostu maahan, teen takista ja kadusta napanuoran. Kylmä tuuli ja maa ujuvat helman alta sisään, sydän louskuttaa mutaa.

Kopioin tekstit ja toistan niitä liikkuessani. Lamian sota, kolmas diadokkisota, Jugurthan sota. Ei naisia kädet porkkaanaa kuorien iho harmaassa kevättalviketossa, askarrellen jäsentymätöntä, ei naisia suudellen ja miettien, ketä mies ajattelee suutelevansa silmänsä sulkiessaan, ei, nämä ovat toisenlaisia katkelmia, selkeitä alkuja, keskikohtia ja loppuja. Ne eivät eksy poluille, haaro. Projekteista on kaluttu pois kaikki turha, supistettu kärsimys ja ilo, nimetty, päivätty, arkistoitu, niistä on opittava, etteivät ne toistuisi.

Näitä kuiva-aineita ei sodittu koskaan. Ihmiset juoksivat sekavasti ristiin rastiin mannerta, naiset upottivat kätensa kyynärpäitä myöten kuumaan saippuaiseen vaateliejuun, porkkanat kiehuivat pehmeiksi, lintu lensi ikkunan ja auringon välistä, varjo ylitti lattian ikuistumatta. Vanhat miehet talojen nurkilla, vanhat tai liian nuoret, aina väärän ikäiset, juoksivat asioilla, sekoittivat laastia. He olisivat halunneet alkuun, keskikohtaan ja loppuun, nimeämiseen ja tunnistetuksi tulemiseen.

Esimerkiksi täksi, jonka keskikohdaksi osui paras arvosana huolellisuudessa kymmenvuotiaana. He eivät vielä huomaa, kuinka henkiin jää pelkkiä ruumiita.

Mitä tarkoittavat alku, keskikohta ja loppu? Alanko, kun keuhkoni alkavat? Vai kun solumöykky kiinnittyy kohdunseinämään? Vai kun seison ja päättelen harsimuksen ja tyhjästä tiivistyy niin painava, että eteneminen käy mahdottomaksi?

Kenties vain varioin tätä samaa teemaa, ihmistä, joka unohtaa vuosiluvut, kenties vuosisadatkin epäolennaisina, unohtaa erottuneensa voikukasta ja peltomyyrästä, pääskysestä, maisemasta, joka on vähitellen käännytetty kallioista esikaupungiksi. Ehkä olen variaatio lakanoita puhtaaksi keittävästä naisesta, aina väärän ikäisestä miehestä. Joku, joka ei ymmärrä oppimaansa eikä muista opetella ymmärtämäänsä. Joka nousee varomatta seisomaan suoraksi niin että katu kohoaa mäkenä takinhelman ylitse.

Eteneminen ei käy, ei tässä säässä.

Kuljen selkä edellä vastatuuleen. Näin kasvot voivat rentoutua keskellä viimaa syntyneessä tyvenessä. Kainalon alta leveä selkälihas pysäyttää kaiken, selkäni muodostaa väistämisvelvollisuuden merkin. En näe, joten en väistä enkä pysähdy. En, kunnes kompastun laahukseeni ja rojahdan hassunkuriseksi pieneksi mytyksi rypyttäen satoja metrejä asfalttia.

2007-10-11T20:52:00.000+03:00

On hedelmällistä lukea perhehaudan tilalla pensashauta. Miten pensaan hautaisi? Työntäisikö sen juurelle liikaa kompostia ennen talvea vai? Kaivaisi kuopan ja istuisi reunalla, antaisi sataa kuoppaan, houkuttelisi kuihtuneella ruohonkorrella kastematoja? Laittaisi piparkakkutaikinaa syötiksi, kenties prinssi laskeutuisi hevosen selästä ja persona taikinalle kuoppaan matojen kaveriksi.

Patsaat pudottavat syksyllä lehtensä. Sataa. Sade tuo kaiken lähemmäs, värittää harmaata lehtitupsuin. Marja-aroonia kiiltää maahan juuttuneena ilotulitusrakettina.

Vähitellen kuoppa täyttyy, pensas unohtuu.

Tähän haudattiin kokonainen perhe, sanot.
Ai, sanon. Mitä he täällä tekivät?

2007-10-02T12:13:00.000+03:00

Että kulkisi kuvana
huimauksetta

kulkisi samassa tasossa kuin puut ja ruoho
piirtyisi koirien kanssa rytminä
vastaisi katseen kutsuun ja korviin

Että sijaitsisi toisaalla
nauraisi juoksisi onnellisena
talojen rytmiä, lumihiutaletta

Päivät venyttäytyvät
eivät saa hengiltä
kadotusleikkiä

Olen unohtanut osoitteesi
mutta muistan sinun asuvan
jossakin yöni taloista

2007-05-20T10:17:00.001+03:00

Älä kysy, mistä lintu sen tietää, tai isoäiti. Ylöskirjaamatta kiertyy aurinko varjoineen. Se, mihin ei usko, tapahtuu.

Sää painaltaa verkkonsa vesiin, nostaa mummot maakellareista, korjuuastiat samaa kuin tuulta taittavat puut. Vuodet toistavat kevään ensimmäisen metsän havinan, korvasienet metsän ruskeat mummonkorvat tarttuvat viheltelyyn.

Lehti kääntyy tuulessa, tulliton raja ylitetään. Mikä se on sellainen nainen, joka ei karviaisia saadessaan kaiva kymmenen litran kattilaa kaapista, kääri hihoja ja unohda raskausarvet? Saman tekevät nokkoset, astuminen polulta syrjään, mies joka seisoo pilkkuvalossa ja vihreässä, ilman työntelemissä ja päästämissä varjopaikoissa. Pitää sanoa erikseen, että maavarsia ei oteta, otetaan vain pehmeät versot.

Iltapäivä kuluu, vuodet kuluvat puunrunkojen välisessä tyhjässä. Metsä, kuten atomit, on enimmäkseen välimatkaa. Suuremmassa aukossa pingottuu veden silmä. Näinä vuosina sitä ruskettuu kertaakaan riisuutumatta, kuka tasaisesti, kuka pilkukkaasti. Ihminen on orvasketinen muna, joka odottaa rasahtamistaan rikki, tuntematonta, ensimmäistä ääntä.

Mutta ensin on kerättävä nokkoset. On järjestettävä hyllyt, syötävä aukkoja sille, mihin ei usko. Mitäpä sitä uskomaan, jos satoa tulee ja suuri kehä kiertyy, eikä polulta käy eksyminen, sillä se ympäröi metsän joka puolelta. Voi samota tyhjyyttä, nähdä sen erikseen katsomatta muotoutuvan.

Liikenne ohittaa nämä seikat asfalttihihnallaan, liikkuu paikasta aa paikkaan bee. Koskaan ei sukella moottoritie maakellariin eikä järveen. Maisema liukuu, kulissin takana metsän tyhjissä kamareissa ihmiset lähentyvät ja loittonevat, näkymättömän kellon heilurit. Ja kello, eteneekö se muka ikinä minnekään?

Uskollisesti sekin toistaa luvut yhdestä kahteentoista. Viideltä on yrttiteeaika, mummo linkkaa maakellarista. Rävähtämättä tuijottaa vesi taivasta, taivas vettä. Metsikössä laskee käki ilman luvun käsitettä. Polut piirtyvät maan kasvillisuuteen kenenkään suunnittelematta.

Lähenevät, loittononevat, johtavat välisestä tyhjyydestä välittömään tyhjyyteen.

Laivapahoinvointia

2007-04-10T10:37:00.000+03:00

skyline, originally uploaded by .ash.

Jotta voisi astua valtamerialuksen vietäväksi, on kuljettava laiturin tai lasiputken toiseen päähän. Alus kasvaa jäävuoren mittoihin, enemmän sekin on veden alla. Rannat eivät syvene riittävästi.

Alukseen on tarkoituksenmukaista siirtyä ripeästi. Koska tavoitteena on ylittää vesialue, tavoittaa toinen manner, astua käymättömään - laituria ja lasiputkea ei lasketa paikoiksi - on laituri tai lasiputki vain valmistautumista ja läpikulkua.

Joku käsittää väärin, istahtaa laiturille tai kaartaa sormet lasiputken ikkunaan, ihailee kotikaupunkia hyrisemässä elämää. Putkeen ei kanna liikenteen melu, kaikki on jo tavoittamattomissa.

Joku kävelee kärsimättömänä, astuu alukseen kotinaan. Joku harhailee kantta ristiin rastiin, valittaa ajelehtivansa. Laiturissa ja putkessahan on selvästi nähtävä suunta, mutta kun laiva irtoaa rannasta ja ympärillä on vain ulapan sininen tai teräksenharmaa virne, on käsitettävä, ettei suunta selviä, ellei osaa navigoida tähdistä, kuten antiikissa.

Osa unohtaa jopa olevansa matkalla. Osa kaipaa laituria, osa putkea, osa kaupunkia siluettina, osa kaupunkia käveltävänä.

Joku lähettää perämiehelle postia, työntää liuskan ohjaamon oven ali, toivoo käännyttävän takaisin.

Perämies lukee kirjeen, repii. Laiva jatkaa suunnattomuudessaan. Ei voi astua kahdesti samaan kaupunkiin, samalle laiturille, samaan lasiputkeen. Putken läpi ei mahtuisi, laituri sortuisi, vedenalinen näykkisi nilkkasukkia.

Ja merkityksettä kastautuu aurinko aalloissa ulapalla päivä toisensa jälkeen.

Mitäpä jos

2007-03-31T15:57:00.000+03:00

.tender, originally uploaded by sweet distin.

Mitäpä jos puhaltaisit kaikki silmäripset menemään, puhaltaisit ja toivoisit. Et murehtisi, kuinka myöhemmin survaiset imurinsuutinta lattiaa pitkin laudat rumisten, et miettisi, toteutuiko toive.

Puhaltaisit, toivoisit vain. Oppisit hengitystekniikan kuin pakon edessä, kuvittelisit vaskisoittimen, silmäripsi lentäisi, keho kasvaisi uutta karvaa, taipuisaa, minkinmustaksi värjättyä tai juurineen pois revittävää.

Jeanie, sinä tarvitset miehen, joka ylistää taipuisaa kainalokarvaa silmäripsien sijaan.

Tai mitäpä jos kokoaisit silmäripsesi talteen pieneen kiinalaisrasiaan ja kun niitä olisi tarpeeksi, sitoisit niistä siveltimen. Niiden hauraus ja taipuisuus voittaisi näädänkarvan, niitä olisi pidetty kyynelkuureilla ja hapetettu, ne kuljettaisivat vettä tuosta noin vain, paperille piirtyisi täysi jälki, sivellintä ei tarvitsisi kastaa jatkuvasti väriin.

Et toivoisi mitään, kokoaisit vaan, pian sinulla olisi purkillinen siveltimiä, vuotaisit verta väriksi kuukausittain, harmi että se aina kuivuu vain ruskeaksi, mutta ruskeita ovat monet asiat, pilkukkaat linnut pesineen esimerkiksi. Oksat, mutainen vesi. Pisamat, ruoste. Et toivoisi mitään, kokoaisit ja maalaisit.

Voisit maalata vaikka kokonaisen alastoman metsän ennen kesää.

Arvaan jo mitä vastaisit, Jeanie, ettet tahdo lakata toivomasta. Että hyödyllisin on toive, joka ei voi toteutua, koska se auttaa parhaiten ymmärtämään, mikä on todellista. Se, mikä kuvitellaan tai se mitä ei ehditä kuvitella, se mistä emme osaa sanoa, mikä se on ja mistä tulee.

Mutta voisithan puhaltaa, Jeanie rakas, silmäripsiä edes kiinalaisrasian suuntaan, voisithan? Ja jos ripsi ei putoaisi rasiaan, unohtaisit sen saman tien. Ja avaisit rasian toisinaan ja katselisit ripsiä, niin monta toivomusta kiinalaisessa rasiassa.

Mitäpä jos eräänä aamuna kävelisit ikkunan valoon ja avaisit rasian ja kopistaisit kaikki ripset kerralla kadulle, katsoisit, kuinka ne leijuisivat ja katoaisivat melskeeseen, etkä tahtoisi toivoa mitään?

Ja sitten illalla, hieroessasi unisia kasvojasi littein kämmenin, irtoaisi uusi ripsi.

Mitäpä jos Jeanie lähettäisit sen minulle?

En ole keksinyt näet hiuskiehkuralle mitään käyttöä, mutta ripselle kyllä keksisin.

Modernit talot

2007-03-13T19:44:00.000+02:00

cooking ghosts, originally uploaded by sebastian's belle.

Muistatko, Jeanie, kuinka ne sanoivat, että kolkuta, niin sinulle avataan?

Entäs jos ovissa ei ole kolkuttimia enää? Jos on vain sähkökellot, turvalukot, vaihdettavat kirjaimet lasiarkuissaan, omenakirjaimet, jottastiedät ketä täällä asuu.

On sopivaa kolkuttaa vain jos kello ei toimi ja siitä on ilmoitettu etukäteen. Mutta Jeanie, entä jos menee rappuunkin kutsumatta, onnistuu sattumalta asettamaan sormensa oikein, arvaa nelinumeroisen luvun ja tähden tai ruudun? Tai jos pujahtaa jonkun jäljessä ja kipuaa ylös saakka ja kuulee oven sulkeutuvan?

Voiko silloin koputtaa? Avaavatko ne?

Tai entä jos sähkö on poikki ja käytävä pimeä, voiko siellä koputtaa? Eikö silloin sisällä piileskellä tai ainakin etsitä tulitikkuja kynttilänpätkille, huudetaan odota ja kuiskitaan kuka se nyt on. Minähän se, Jeanie. Minähän se, Connie.

Odota, ne huutavat oven läpi, mutta avautuuko ovi? Silmä pysyy tummana rinkulana, rapun tulijaa ei näe. Ei näe edes onko siellä yksi vai kenties kaksi tulijaa. Ja voiko tulijoita nyt olla yksi, hänhän puhuu. Ei hän siihen itsestään oppinut.

On kenties jo etukäteen ilmoitettava jos aikoo koputtaa sähkökatkon aikana. Soitettava, että aikoo soittaa pian ovikelloa, ja että jos on sähkökatko, aikoo koputtaa.

Hyvä on, Jeanie. Ajattelin, että tulen vieraisille jokin päivä vaihtamaan kuulumisia. Mutta olen unohtanut myös rappukäytäväsi koodinumeron. Eikö olekin hullunkurista, että puhelimessani lukee ihminen ja hänen numeronsa, ja sitten ihmisen rappu ja sen numero?

Tällaista elämä on, Jeania. Koputtakaa, ja teille avataan.

Mutta ilmoittakaa ainakin kaksi arkipäivää etukäteen, jotta matto tiedetään suoristaa eikä alusvaatteita ole näkyvissä.

Mummot

2007-03-10T10:42:00.000+02:00

Smile, originally uploaded by 3blindmice.

Ei kukan tarvitse silkkiä olla
tai samettia
terälehden irrota ja leijua ilmankevyenä
jäädä ruohon sormien varaan

lepäämään
vasta irrottua voi leijua
vajoamatta
jännittämättä olemista kaarelle

Portailla istuvat mummot
portailla tai jakkaroilla millälie
kietovat käsivarret jalkavarsien päälle
liekuttavat holotnaa

lepäävät illassa kuviteltua kesää
nauravat veistävät
pienin terävin veitsin
nauriista kukkia

kellukukkia
retikoista kukkia
kohmukämmenet
työssä leväten

Ruohoa voi olla maa
ruohoa katukiviä kestopintaa
kukkivan puun metsänpohjaa
vakosavea

Labyrintti

2007-03-08T12:55:00.000+02:00

you better run, originally uploaded by #d: [pinpoint where I am].

Tässä ne ovat, kolmetuhattaseitsemänsataakaksitoista janaa, jotka risteävät, kääntelehtivät, nousevat ja laskevat rinnettä, ympäröivät kirkkoa ja pullistuvat aukeamiksi. Nuo liikkuvat enimmäkseen ruskeanharmaat läiskät ovat eläviä, vaikkei sitä helposti uskoisi, niin hitaasti ja mielikuvituksettomasti kun ne liikkuvat.

Kuvittele, että joku saattaa syntyä täällä, labyrintissa, ja sahata siitä yhtä käytävää edestakaisin kymmeniä vuosia kiertämättä koskaan rannan kautta. Ja jos joku löytääkin ulos, seisoo hän rajalla ja katselee toisaalle, kääntää sitten selkänsä. Tai jos poistuu sokkelosta, palaa ennen pitkää ja alkaa taas kulkea totuttua reittiään, lohduttautuu valon pujahtamisesta käytäviin.

Seistessään rajalla tällainen olento punnitsee erilaisia teitä. Sitä, joka avautuu eikä välitä olennon puolustuspuheista, se näyttää pelottavalta. Sen voi nähdä, kun raajat ovat väsyneet ja istuu teräksisellä taipuisalla oksalla, jonka alla yöperhoset kerivät kehiään. Voi hämärästä huolimatta nähdä, syreeneistä huolimatta, kuinka pistemäisestä vertikaaliseksi venynyt olento kääntyessään takaisin labyrinttiinsa päin tuntee tuttuuden hulmahtavan ylitseen kuin lakanan, peittävän sen seikan, että kerran hän lähtee näiden janojen ulkopuolelle.

Ja hän palaa, sillä hän on tottunut kääntymään oikealle kolmannesta kulmasta, kipuamaan mäelle, palaamaan seuraavana päivänä, rakentamaan siitä merkityksen labyrintille, jossa ei ole kovin montaa umpikujaa täältä siivin tarkasteltuna. Ja joka aamu labyrinttiin lakaistuu aalloittain kaalinpäitä ja kuolleita kaloja, ja sama vesi ja tuuli kiertävät sen käytävien kautta, taivas sen yllä on kaavoittamaton. Ja paikkoihin, joissa käytävät risteytyvät, laitetaan puita kasvamaan eriväristä valoa.

Nämä olennot elävät labyrintin paksuissa seinissä, kallioluotojen kellareissa, merettömän rannan ääressä, eivät merkitse sille suunnattuja tanssejaan muistiin.

Unohda avain kotiin, Jeanie

2007-03-06T11:59:00.000+02:00

Red Slippers, originally uploaded by xrodgers.

Kuinka kirjoittaisin sinulle valosta, Jeanie hyvä? Sinulle, joka et ole ihminen, vaan kirjalliselle penkille pudonnut kivi, kovempi kuin kukkia kahiseva maa?

Et jaksa nostaa itseäsi, tuskin luot aikaa liikkein. Mutta kirjoittaa sinä jaksat, kun kävelet toisen kaupungin katuja, kirjoittaa seinät täyteen tekstiä, jota muut eivät näe. Kaikki ne köynnökset, joita et jaksa ripustaa, tallautuvat öiden jalkoihin.

Jeanie nämä rannat ilman seurueita, nämä laiturit kiinteän käveltävän keskellä - nämä muistuttavat kirjeenvaihtoamme. Hittoako minä sinulle kirjoitan, jos tiedän, missä seisahtaisit hymähtäen, työntäisit kalvaan etusormesi avainrenkaan lävitse taskussa. Kukaa muu ei huomaisi kilahdusta.

Jos tiedät kaiken naisista, Jeanie, mistä kirjoittaisin? Jos tiedät kaiken naisista tässä kaupungissa ja unessasi, paremmin kuin minä.

Mutta sinä et Jeanie ehkä muista. Jalkasi eivät kosketa kahisevaa maata, puiden ja ruohovartisten lakanoita joiden alle kasvillisuus pakenee pimeää. Me elämme kirkasta pimeää, ohimenevää. Keuhkomme eivät laajene levollisina. Kirkas pimeä jäätyy kaulaliinaan.

Mutta kappaleet liikkuvat avaruudessa, unohdat mihin oviin avaimet nipussa liittyvät. Koetat avata vintinovea päiväkirjan avaimella. Lasket avaimet, niitä on yhteensä viisitoista. Nimeät vaivatta kuusi ja pienen muistelun jälkeen viisi. Mutta neljä avainta on turhia. Ja avaisiko joku sinulle nuo toisetkin ovet, jos vaivautuisit soittamaan kelloa?

Jeanie rakas, eivät miehet pidä noin itsenäisistä naisista.

Ja silti takkiisi ilmestyy lantion kohdalle pieni kohouma, taskunippu on kantamasi vapauden lapsi. Mitäpä sitä vapaudesta muistamaan paitsi että se voi olla vapautta kylmästä meille, jotka emme ryömi kuiviin lehtiin selvitäksemme seuraavaan kesään. Ja se toinen, siitä emme voi tietää. Se on yhtä kirjoittamaton kuin kirjeesi minulle.

Nämä avaimet, muistan sinun sanoneen viime kesänä, kun istuimme pitkillä kiviportailla, nämä neljä avainta ovat jonnekin, en voi heittää niitä pois. Mutta usko minua: ne syövät takintaskusi kankaan rikki, kilahtavat siihen vapauteen, joka on meille mysteeri.

Ja minä, voin kuulla sinun hymähtävän, Connie kirjoittaa koska sillä on minua ikävä. Connie joka ei osaa ajatella ilman ajatusta kirjeestä, niin minä kuulen sinun hymähtävän, työntävän sormesi avaimenrenkaan lävitse, tarkistavan, että asiat ovat edelleen hallinnassasi kuten haluat.

Mutta kirjottaisit silti takaisin.

Penkillä

2007-02-10T15:14:00.000+02:00

Kew Gardens peacock and children, originally uploaded by Glyn1.

Eivät nuo kengät ole, Jeanie. Kengillä on tarkoitus kävellä. Nuo ovat jotakin muuta, muovia ja epämääräistä kangasta. Seistään siis penkillä, Jeanie, penkillä -

Penkki on tarkoitettu tuoliksi, jolla voi istua useampi. Tuoli on tarkoitettu istuttavaksi, ei seisottavaksi. Mutta koska käytät noita materiaalista kokoonkursittuja ulokkaita kenkinä, mikset käyttäisi myös penkkiä lattiana?

Ei niin että se meitä auttaisi, mutta kuitenkin. Seistään penkillä ja katsellaan. Mikset koskaan sano vastaan? Kohta en enää puhu lainkaan, sillä jos kaikesta ollaan samaa mieltä, tiedät kyllä mitä tapahtuu. Hiljaisuus.

Hiljaisuus tapahtuu. Ei se ole puutetta, se on korvien kumu. Seisoo ja kuulostelee, vilkuilee. Ei, ei mitään. Meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme. On jotakin, mutta siitä emme puhu.

On möykky, johon on kääriytynyt likaisia työhaalareita, käytettyjä pesusieniä, muutamia erikeeperin tahrimia riikinkukonsulkia ja pari illallista. Elokuva. Kieräytät möykyn liikkeelle, sanot olevasi samaa mieltä. No niin, katsotaan, kuinka Connien käy.

Mutta minä seison tässä penkillä, etkö näe, penkillä. Ei niin, että olisi jokin, jolta tämä penkki minut pelastaisi. Mutta minäkin satuin pujottamaan jalkaani tällaiset esineet, joiden nimeä en tiedä. Ei siihen ole mitään erityistä syytä. Ne olivat siinä ensimmäisinä.

Toisessa niistä oli kirje, jonka pääty oli revitty auki. Kätevää, ajattelin, valmiiksi avattu kirje. Mutta nimi oli väärä, Jeanie, se ei ollut sinulta.

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että ehkä kengät olivatkin jonkun muun. Mitenkä palauttaisin ne täältä saakka? Jos astun nurmelle, ne paljastuvat ehkä nekin kokoelmaksi materiaaleja, jotka eivät kykene pysymään yhdessä kohentamatta. Sillä tavalla ne eroavat meistä, Jeanie. Meitä ei tarvitse kohentaa.

Se suklaanhajuinen emulsio on silkaa roskaa. Oikeasti ne tahtovat haistaa, että hikoilet.

Sulkemisaika

2007-02-02T16:37:00.000+02:00

. Tales From The Rice Bowl - Afternoon Coffee And On Pondering The Café Ritual ., originally uploaded by 3amfromkyoto.

Puuta ovat lohkeilleet siipesi, vartalosi hengityksen sarana. Hilseilet lateksisuomua. Odota.

Kuka sanoi, että portti pitää avata? Väkijoukko on hajaantunut puiden väliin. Olisi edes lunta, heidät näkisi mustina haarokkaina. Ihan hyvä, että portti on auki, tähdet putoavat. Maahan pudonneet kiillotetaan ja kiinnitetään erilaisiin metalleihin ja niiden avulla korviin.

Ne eivät humise avaruutta eivätkä merta.

Kiveähän ne vain, samaa avaruuskiveä kuin muruisa maa puiden juuressa tai ne keot, joita on koottu vanhojen peltojen keskelle paholaisten saariksi. Ne puskevat leppää tai sypressiä, mitä missäkin maassa, mutta jos vesi nousisi, kivet vierisivät toisaalle.

Vesi nousisi, maa laskeutuisi, tähdet pidättäisivät ilmaa keuhkoissa, kyljen kaaret eivät liikahtaisi.

Portti ruostuisi kiinni, maatuisi punaiseksi pölyksi. Kun sormen työntäisi suuhun ja koskisi sillä pölyä, saisi hetkeksi kyvyn piirtää välineittä. Mutta tämä kuvitelmista.

Kuinka aiot saada vieraat ulos? Houkutellako heitä pullealla melonilla vai särmänahkaisella ananaksella? Mitä teetkin, älä työnnä veitseä kuoren läpi.

Kaikki täällä on pakkasvaurioitunutta.

Vilttimeri

2006-12-02T13:00:00.000+02:00

Double X, originally uploaded by sofieamanda.

Vilttejä leviää, maata tuskin näkyy. Aamusta lähtien hiekka pilkuttuu erivärisin kankain ja niillä makaavin kehoin. Kehojen peitteeksi on kääritty toisia, toisenvärisiä kankaita, mutta vain sen verran, että saa olla rauhassa ja ruskettuu. Vesi taittaa valoa, kuumuus seisoo ja kietoutuu kuin kiinteä objekti.

Merikään ei ole tyhjä. Pelottomat juoksevat, uivat ja kelluvat. Jos tekee siten kuin kaikkialla neuvotaan, ui vain rantaviivan suuntaisesti tai jopa rantaa kohti, saattaa käsi äkisti tavata pohjan. Jos silloin nousee seisomaan, saa havaita muuttuvansa vedestä pistävästä päästä polvitaivekahlaajaksi.

Ranta on täynnä katseita, jotka mittaavat ja luokittelevat. On käveltävä kuin olisi joku toinen, toisella tavoin jäsentyvä, kuin oleellista ei voisi tavoittaa muuten kuin kuunnellen. Hahmotettava viltit pöytäliinoiksi ja pöytäliinoilla makaavat kattauksiksi.

On käveltävä ja ajateltava, että on syksy tai oikeastaan miltei talvi. Kuviteltava se, minkä on nähnyt monesti: ilman painumisen meren tyhjyyttä vasten, ilman melkein yhtä vettä kuin meren, sähkölinjan katoamisen sumuun. Silloin ranta on autio. Hiekkakin on kostea, punaisempi. Jos se poikki kävelee, on näkyvämpi kuin vedestä polvitaivetta myöden noustessa. Mutta kukaan ei katso eikä kuule, sillä rannalla ei ole ketään muuta. Yksinäinen varis paiskautuu hiekan rajalla lepästä toiseen. Sitä ei kiinnosta.

Tai voi kuvitella talven, sillä välillä on talvikin. Silloin mistään rantaviivasta ei voi puhua. Ladut yhdistävät lumen ja lumen pitkillä yhtäkuinmerkeillä.

Vedestä on noustava ennen kuin tulee liian kylmä, palattava aurinkoon ja kietouduttava kankaaseen, tultava hiekkaa peittäväksi täpläksi.

Vedenalinen

2006-11-30T16:46:00.000+02:00

The boy and the big rays of the deep blue / O menino e as grandes arraias do azul profundo, originally uploaded by Frederico Mendes.

Kirjoittaisinko rauskunmuotoisista pilvistä? Kirjoittaisinko saalistavista päivistä, joiden verkko painuu ihoon ja paljastuu virkatuksi? Ei, ei, joku toinen kirjoittaa sinulle sellaisista asioista. Kirjoittaisinko vaikka rakkaudesta.

Olen varma, ettei kukaan muu tässä maailmassa kirjoita rakkaudesta. Ei, he väittävät ja määrittelevät, pyristelevät ilmaisun keinoissa ja hyväksytyissä pituuksissa. Mitä? Kirjoittavat, hekin?

Selvä sitten, minä keskityn rakentelemaan tätä laituria. Miten niin minne? Ei se vie ketään eikä mitään mihinkään, se on laituri. Kunhan tässä laajennan mannerta, jolta olen kotoisin. Ei tämän päälle taloa tee, mutta välttyypähän kuhisemasta vedenalisessa, jos tahtoo vaikka metrin päähän rannasta.

Vaikkei tämä johda mihinkään, teenpähän kuitenkin, asettelen lankkuja ja kuvittelen niiden symmetrian. Sommittelen pinnan ja ponttoonit, pohjaan juntattavat paalut. Kun tulee junttauksen aika, menen vedenaliseen ja nostan käteni.

Vedenalisessa rauskunmuotoiset pilvet ovat mustia. En osaa hengittää. Mutta valo porautuu pohjaan saakka, se on tukevin kuviteltavissa oleva pilari, siirtyy keveästi notkelmasta toiseen kenenkään tahtoa mukailematta.

Valon ympärillä tanssivat rauskuvartaloiset, vanhat kengänpohjat. Pohjaa pitkin on sees. Aamun voi lähes toivoa. Pintaan noustaan pallea edellä. Laiturille, no jaa. Tahtooko sitten edes hengittää?

Sillä ne seisovat ja katsovat siihen mitä sanovat mustaksi, kuvittelevat näkevänsä meduusan plasmatähden vielä täyttyvän, tyhjentyvän.

Kirje painovoimalle

2006-11-06T00:02:00.000+02:00

don't go, originally uploaded by frame of ozz.

Joskus oloni on kovin ohut, kun ajattelen sinua. Et ymmärtäisi. Mutta vielä vähemmän olisi ymmärrystä, jos äkisti voisit olla kuten me.

Joutuisimme sommittelemaan uudestaan lähestulkoon kaiken. Kenkiä joutuisi etsimään lattian lisäksi katosta ja koko ilmatilasta. Vai olisiko ilmaakaan. Ehkä ilmakehä olisi edennyt kauas, tai keho jonnekin toisaalle.

Tätä kirjettä ei kirjoitettaisi.

Vai muutummeko mekään riittävästi. Toistaiseksi kuljemme samaa reittiä kaupunkiin ja takaisin. Ilahdumme samoista säistä, kuuntelemme samat laulut. Perjantain jälkeisen päivän nimeämme lauantaiksi ja niin edelleen. Nekin nimet, jotka muistetaan sukupolvien päähän, lausutaan väärin.

Jeanie, on taas syksy

2006-10-03T22:57:00.000+03:00

kitesurfing #3, originally uploaded by s0ulsurfing.

Me seuraamme toistemme onnellisuutta. Älä unohda laboratoriotakkia, identifikaatiolätkää, magneettiavainta. Ennen kaikkea on oltava tieteellisen tarkka. Jos tämä potilas ei täytä määritelmää, jos ilkeä puristava pampula ei nouse riittävän näyttävästi, hänet täytyy rokottaa.

Ja joka tapauksessa annemme muutamia sähköshokkeja.

Niin Jeanie, äläkä sinäkään nuku. Silloin me olemme molemmat, jos ja kun tapaamme, väsymyksestä surullisia. Sytytämme kynttilän mutta unohdamme sulkea maisemaikkunat, kytkemme piuhat toistemme päähän, hymyilemme. Ei tämä tunnu vielä missään, koetahan jotakin tehokkaampaa.

Eikä siitä mitään tule, jos koettaa lämmitellä kynttilällä. Kädet mustuvat ja palavat eikä olo leviä käsivarsia ylös eikä avaa rintakehää. On annettava jonkin keveämmän viedä, jonkin jota ei voi nähdä.

Me alamme, Jeanie rakas, olla sen ikäisiä, että meidän on unohdettava levottomuus. Jos emme osaa olla turvallinen käsipuoli laukuille ja lapsukaisille, on meidän paras istua sisällä huoneissamme ja selvitellä takkuja iltaan saakka.

Jos rakastaisit. Jos tietäisit, mitä on kulkea hämärästä huoneesta ensin valoisaan ja sitten takaisin hämärään, kuulla linnut ja lehtien kahaukset ja sitten levollinen sade, jos tietäisit, mitä on ajatella päiviä päivinä routaan, ajatella kuten juuret levottomassa, muokatussa maassa.

Minä en tahdo niellä sitä lääkettä. Jeanie, en tahdo, että aika kuluu. En tahdo, että tulee viikonloppu, tai talvi, tai laboratoriokokeen päivä. En tahdo nähdä, kuinka ihminen lasin takana kouristuu, kuinka piirrät sarakkeeseen rastin.

Siitä olisi voinut tulla kaunista. Niinkö aiot taaskin sanoa. Mitäpä muutakaan. Osaan matkia sen tavuittain con nie si nä mi tä si nä oi kein ajat te lit sii tä o li si voi nut tul la kau nis ta

Mutta Jeanie, kaunista kuten elokuva vai kaunista kuten viiriäisenmuna? Kaunista kuten laboratoriotakki vai kaunista kuten kylmä ilma lattian rajassa, jossa laahaan jalkojani,

pohtii Conniesi

Sillä on silmät

2006-09-13T00:39:00.000+03:00

Gypsy child reaching for goat, originally uploaded by Bradley_j.

Jeanie, kerrohan minulle miksi mies koskettaa eläintä kämmenellä, tapailee sitä lapsen kiihtymyksellä, tarttuu, mukaantuu? Ottaa veitsen, katkoo kovikkeen kerrallaan. Malja sille, sanoo, seuraavana aamuna voi pahoin.

Tai jos ei pääse, kuvittelee sen olevan mukavaa. Vielä yksi ryyppy. Vatsalle, sulamiselle. Jeanie, muistako kun kirjoitin, että on miehiä, jotka ajattelevat ihmisyyden olevan sitä, ettei sulata itseensä kaikkea muuta tarvetyydytyksessä. Olen illastanut erään heistä kanssa.

Sekundaa ovat sille ihmiselle sisäkkäiset eläimet, hengitys kämmenellä ja solisluulla, ruokahalujen tahraamia liinavaatteita. Pidetty paita ei kahise puolen päivän jälkeen. Pesulamerkit kauhtuvat. Kun jokin kappale on riittävän kulunut, se repeää yrittämättä.

Ja minä, Jeanie, mitä itsestäni sanoisin. Sanoin, että jos näin on, miksi ojentaa kätensä eikä kirjoita runoja tai kirjeitä, laula neitojen minnestä. Tervetuloa vaan meille katsomaan dalmatialaislakanoita.

Mutta kuinka voisin loukata tuota olentoa enempää. Sillähän on silmät, ne se muistaa, kämmenensä mieluiten kai unohtaisi.

Ja jos olisinkin rakastunut, mitä sitten tekisin?

Jauhaisin tuskani hienoksi puuteriksi, silppuaisin paperit tehosekoittimessa, levittäisin jauheen nenänpiille, pupillini venyisi vaakasuoraksi. Sanovat, että Afrikassa lampaat näyttävät vuohilta, ovat niin villejä ja aavikoituneita.

Ojentaisit kättäsi, pääni taipuisi toiseen suuntaan. Ehei Jeanie, minua sinä et silitä. Olen saanut tarpeekseni siitä lajista.

Kuka näistä eläimistä takuuseen menee. Eläin kuin eläin, syömisen riitit ovat samat, tehdään niistä syyllisiä, syyllisiä tillikruunuisiin päänkivistyksiin. Malja jokaiselle raajalle, jonka kalusit tyhjiin.

Kunpa muistaisin, miten peräännytään.

Luulen, että se aloitetaan kysymällä, mitä tuolla oikein tarkoitat. Sanomalla, etten tiedä, mitä ajatella. Ikään kuin ajatteleminen vaatisi tietämistä.

Sen jos minkä me tiedämme hyvin. Korvani ovat repimisestä kipeät. Olen kietonut päähäni tillikruunun kuten Sapfo neuvoo, mutta varvasluuni vain murretaan yksi kerrallaan. Eikä kukaan muista rapisevaa kuorta, maljat muistetaan.

Ja sanovat että krapularyyppy se vasta auttaakin.

Niin että älä ihmettele, jos jokin päivä olen karannut aitauksesta metsiin. Ei se olisi niin huono ratkaisu, ounastelee

Conniesi

Kutsu kylpylään

2006-09-08T18:18:00.000+03:00

Guatemala 1996-2000, originally uploaded by Wrath of god.

Kun kerran olet edelleen tässä, etkö tulisi uimaan kanssamme kynttilämereen? Vesi on ommeltu sametista, jotta se näyttäisi enemmän hukkumamereltä. Oikeasta vedestä ei ole mihinkään, aina kuumaa tai kylmää ja joka tapauksessa märkää.

Märkä on huono asia, lavasteet kastuvat, ripsiväri leviää. Loiskaukset sihauttavat liekin kerrallaan hengiltä. Kuvailu vaatii kuvainnollisen kohteen. Altaan kehystää laatoitus, radat sinisten kelluvien ketjut, ilmeen kasvojen liha.

Sen takiahan me sinne käymme, eikö niin.

Ui kesä pois, ystävä, livu vettä sametin sisällä. Pudotkoon taivas niskaamme, me etenemme kastuvan kuivuvan poimuissa ja laskoksissa, lakanakankaan keinuissa. Tulkoon jälkeemme vedenpaisumus, jäätyessä vesi runnoo astiat rikki, risahtaa kengän alla, pulpattaa suolammen väriä, on vaikea uskoa kalojen hengittävän syvänteissä.

Unohdettua äitiä kurluttavat viemärinristikot. Älä kuuntele sanoja ja kuulet muuta. Pimeään saa katsoa tarkasti nähdäkseen siivetyt hahmot. Tämä on käsi. Siihen voi tarttua.

Unohda väsymys. Yksi oikein, kaksi nurin. Edetkäämme.

Kuumaa kiveä koskiessaan muuttuu vesi tuliseksi muuriksi, joka tempaa surun. Nokiläiskät tanssivat.

Eräs puu kuuluu maailmankaikkeuteen

2006-09-03T08:21:00.000+03:00

Woodland Secrets, originally uploaded by Wyrd.

Et sinä sitä näe. Tai jos näetkin, on tuo näkeminen jotakin muuta kuin optista ja visuaalista näkemistä. Näet huonekaluja ja paperia, joita siitä voitaisiin tehdä. Osa tuosta paperista menee sellaisiin tuotteisiin kuin nenäliinat - ja mikä häpeä, edelleen on ihmisiä, jotka haluavat puhtaan valkoista - ja vessapaperiin.

Sinä olet sen kanssa yhtä, kuten asemansa ymmärtänyt mies on naisen ja mustarastaan kanssa. Revit muistikuvissasi sen tuohen, siitä tehtiin ennen kenkä ja laukku, nyt siihen tuikataan tuli, ja liekki on tasainen ja kirkas kuin kaukaisissa ydinräjähdysten jatkumossa mustan painottomuuden takana, kesän huikea avokätisyys muutettuna kirveellä halottavaksi ja puukolla revittäväksi. Tunnet kirveen painon, ja miten märkä halko eroaa kuivasta.

Ennustat oikein, että se roskaa portaat, eteiset ja parvekkeet. Haet lääkkeen apteekista pienessä pussissa, pussi kahisee, turvonneet silmät käyvät jälleen veden värisiksi. Syksyllä se on hetken metsänkultaa.

Joku vei sen juurelle pihkamaidon, pitämyspuun itku miltei lakaisi pihaa, imi voiman istutuksista. Lapset parkuivat, jäivät henkiin tai kuolivat. Siihen aikaan kuolemista ei protestoitu. Puuta ei kiinnostanut, sillä oli hommia kantarellin ja mustarouskun sienirihmastojen kanssa.

Mutta yhtä te olitte, saman valon lainaa. Ehkä sinä näitkin sen, mutta ennen kaikkea kuulit, se vihmoi ikkunaan sateen kanssa, sen pitkät riippuvat lehtolaahukset heiluivat myrskyä, puukiipijä liikkui siinä, tuo elävä ammoinen oksanhanka. Se ei tapaillut nimeä, ilmoittanut puun eroavan siinä elävistä kuorieläimistä, pienistä mustista kipittäväjalkaisista makupaloista.

Ja jos sinulle annettaisiin nyt valkea arkki, jonkun sen sukulaisen ylösnoussut ruumis, ja sanottaisiin, että piirrä se puu, mitä sinä piirtäisit? Piirtäisitkö lainkaan, kirjoittaisitko sanan kietoutuvan puun ympärille kuin hupun? Valo ei kietoudu sillä lailla, voisit huomauttaa, valo tuottaa varjoja. Tarkastelisitko puuta mieluummin sermin vai suurennuslasin lävitse?

Kuinka piirtää lehtivihreän lähentymisen ja loitontumisen leikki, talvessa piileksivät aikeet? Kuinka suhtautua nimeen, johon on syntynyt ja kasvanut, tunteeseen, ettei mikään muu nimi tuolle sopisikaan? Miksi kirjoittaa tuo nimi? Jos joku ei ole sitä kuullut, ei se hänessä tuoksu kuivuville vastoille varjoseinustalla eikä lehdille, jotka varoen pyyhitään viinihaperoiden lakeista. Ja jos hän on sen kuullut, hänelle ei tarvitse kirjoittaa sitä.

Häneen on muutenkin kirjottu tuo hahmo. Metsä ja sen alueen suurlähettiläs kulottuneen nurmen reunassa, yksin ilmaa lakaisten. Kuinka se syökään sanansa, kieltäytyy olemasta yksi monista, kuten kaikki nimetty on. Mutta kuinka taitavasti se onkaan moni yhdestä, samasta valon lainasta, siitä joka jatkaa valoa silloinkin kuin emme enää syyskuulta ja kiertoliikkeeltä sitä näe.

Sen juuressa sinisimmät, ennen pimeää.

Hiljaisuuden kerrokset

2006-08-31T22:24:00.000+03:00

, originally uploaded by K e v i n.

Istu hiljempaa, paina huulet tiukemmin ohueen karvaan. Niin moni asia saattaa mennä pieleen. Meidän ihoamme vasten sydämet joka puolella, ohuet kallonkuoret, levottomasti tähyävät vähäpigmenttiset silmät. Ei ole pupillia, joka supistuisi tarpeeksi nopeasti. Lasiainen samentuu, kuplat jähmettyvät, hiljaisuus kiertyy tiukemmaksi.

Kun toistan, että rakastan sinua, sanon joka kerta eri asian. Hengitän yhä enemmän hiilidioksidia, hourailen sisaruudesta.

Hyvä on, he haluavat minun pelleilevän. Hän on taas iloinen, sanovat. Mutta sinä olet vaatteideni alla, sormenjälkesi täplittävät levottoman nahan, kulkevat piittaamattomina, vaanien, häkitettyinä. Pelleillään sitten. Haetaan palloa, heilutetaan takapuolta, kuolataan ja nukahdetaan jalkaterille leikin jälkeen.

Sinun kanssasi istun hiljemmin. Halkean kesken puheen ilmeeseesi. Ole sinä Jeanie, se ei tarkoita mitään. Ole sinä hiljaa, minä olen Connie, en sano mitään. Käy sisemmäs, ovi ovelta. Kuinka katsoit ennen kuin lähdin yön nieluun, kuinka ennen kuin suutelit toista, suutelit minua. Ja hymyilit, mutta se oli surullinen hymy. Jalkapohjani ei unohda seinää, jota vasten se painui. Selkäni on täynnä sormenjälkiäsi.

Toivokaamme, ettei kukaan keksi ilmoittaa minua omakseen. Koska silloin selkäni tomutettaisiin ja jäisit kiinni sellaisen varastamisesta, mitä et voisi koskaan käyttää.

Pian tulee taas talvi, käärimme talot lumiin ja silkkipaperiin ja punaisiin aidssympatianauhoihin ja liukastelemme mäkeä ylös ja alas korottomin saapikkain. Leikitään luistinleikki, vielä on välillämme lämpimiä öitä, meri sula. Upotkaamme varmuudella, kahlatkaamme pohjaa pitkin syvänteisiin saakka nilkat nuljuen. Liatkaamme eteiset, joihin käymme valuen yhteistä suruamme. Tulee kylmä, veden alla emme voi hengittää. Vaellan sinussa pimeää aroa, talvi kylvää silmiini jäätyneitä piiskoja. Haluan tehdä ihmeen enkä pysty.

Miksi sinulle ei riitä hiljaisuus? Kun tulen vanhaksi ja kuljen huoneesta toiseen puhumatta, sanotaan, että unohdin sanat. Mutta se olet vain sinä, valon imevä manner.

Sinä, ohut iho huulien alla, veren leikki, niin helposti kaikki päättyy. Päärme ei purkaudu, vyöte vielä paikallaan, kallonluut kasvavat yhteen, sivusaumat kinnaavat vastaan koettaessa loikata railon yli. Luistimet tai ei, syvänteiden kylmyys on varmaa. Niin painuvat raajat vasten raajoja, huulet otsalle, painuvat syvännettä hyvästi.

Nuo luuhun saakka haavat eivät ole minun repimiäni. Mutta kuinka innokkaasti työnnän sormeni niihin, kokeilen, sattuuko.

Niin surullisina räpistelevät silmäsi, hetkeksi hiljaisuudesta kuoriutuneet, märät ja lentokyvyttömät, kun katson sinuun ja yritän nauraa ja yö maalaa ulkona nestemäistä mustaa, kaulaliina kyynelistä jäässä kotiin päästessä. Ja on elokuu ja hedelmät menevät puihin, kaikki nousee runkoon ja vetäytyy takaisin, kuolleet lehdet kirjovat maiseman. Tietysti me voimme istua vastakkain ja koetella, mitä leikkiä tänään.

Teet ihmeitä, lyöt epäsoinnun refleksivasaralla. Katso tätä ihoa, kerran se oli ehjä. Kun sanon, että rakastan sinua, sanon joka kerralla eri asian. Niin moni asia saattaa mennä pieleen.

Raajat raajoja vasten huulet otsalla uppoan elokuun samettimereen luistimet jalassa. Ole sinä Jeanie, minä olen Connie, lauletaan vielä kerran valaslaulu, luotetaan vieraisiin koiranpentuina, vatkataan pyllyä onnipyllyä, imeksitään sormia, näykitään varpaat, kinutaan vielä yksi pallo ennen unta. Hauleikki, laatikkoleikki, sylistäsyliinleikki, minämenenrikkileikki.

Olet ollut olemassa kaikki ne päivät kun en ole kuullut mitään sinusta. Itsestäni en osaa sanoa. On vain tämä hiljaisuus, johon revit haavasi.

Ei se ole niin kummallista. Ei se ole niin vakavaa. Sellaista sattuu monin paikoin eri puolilla maailmaa, harvoin näinkään kauniisti.

Minä rakastan sinua.

Olet hopeaa

2006-08-31T21:17:00.000+03:00

Turbulence 3, originally uploaded by Mister V.

Kuu on harmaa kissa
kiertävää kiertävä itse saalistamaton
laulava kaappiin piiloutuva
Lola olet hopeaa

etkö makaisi lantiollani
teeskentelisi nukkuvaa kättä
jonka tunnistaisin silmät kiinni
ja olisin taas varma

Lova valova laula ilta uneen
kuka muu vastaisi sanoin
joita et osaa lukea
vaikka sytyttäisinkin taas lampun

Valo kiipeää sängylle, säkenöi lainaa
valo lova valova vola lola va lalo lo

Olet hopeaa, mustut
kaikki vanhenee kauhtuu hapertuu
uva-aa kynsii karvatonta ihoa
uvebee merkkaa ilmeiden rajat
joilla ihminen lakkaa
ja oleminen alkaa

välissämme laulua
karhea kieli, näykkäys,
paino lantion päällä,
lämpöä lypsävät kynnet

a la lo la la

kuu hiipii puiden latvoissa
kierii kaupungin katot
sanelee kanssani
lainatavut

soodalla kuuraamme yöt
nähdä arkisen
kuulta tähdiltä

liian kaukana

Lola, kaikki on lainaa
kaikki nämä näyt
aurinkoa
jota ei voi katsoa sokeutumatta

etkä vastaa
missä valo muuttuu ääneksi

laulaa molisee läheää

Samalla tavalla palaamme

2006-08-22T00:00:00.000+03:00

urchin, originally uploaded by omnia.

Taivaalta sataessaan ei meri ole suolainen. Kastelee ruutukaavakorttelit, sisäpihat, kukkalaatikot. Iho ei tee suoraa kulmaa, se kurkottuu, kaartuu, taipuu, nousee kuun paukamille, näkymättömien höyhenien pörhölle. On vaikea uskoa sinun olevan kaukana, silti sisälläni, elossa. Jos lennänkin, lennän ympyrää mustassa yössä, ulvova lumi.

Livuta huopa sään ylitse, huputa tähdet tavallisin adjektiivein, satuloi pilvet, pidä korvaa kämmenellä kuoriutumattomana lintuna. Älä murra tätä kaarta, palaa korkealla sateen siltaa, laulut palaavat jäsen kerrallaan, valve järjestyy hahmoksi siinä missä iho lakkaa kuulumasta.

Sisäkkäiset ympyröiden kehät, kehien ympyröiden askelmat, samalla tavalla palaamme sisäkkäin, meren ääni, pyörivän maan heite, auringon sulkeutuva luomi, vain sen silmässä näkyvä maailma. Selkään kaivautuneet timotein siemenet, hien kuulien kirkkaus, maalaistalo peltojen takana, palaat pilvinä aukean ylle, äkkiä on helppo hengittää.

Tämä kehä oli joskus panssari, sokeankirjoitus piikkejä ja viiltävää terästä, pistimien kahahtava aluskasvillisuus. Kipu, se lukeutui. Enää vaimea maininki, hauras merkityksetön kuori sisäkkäisin ympyröin kaarin. Seuraa niitä sormellasi keskelle, laidalle, keskelle. Näin me palaamme.

Kierrymme kehä kerrallaan sanamme kadottaneina, ilman kykyä haavoittaa pysyvästi poissaolevalla. Tunnustelemme tyvikyhmyt: piikki vai sulka? Ja tyytyväisenä panemme merkille, että sillä, jolla on hauras kaareva kuori, ei ole sisällään mitään kovaa. Ja että se, jolla on pehmeän tuivertuvan alla ohut kalvo, on luiltaan riittävän kevyt suitsimaan ilman pyörteet.

Ja että jos toinen on paikallaan, on toisen palattava ympyröiden kiertymiseksi. Ja että toisinaan tie on suorin silmät kiinni. Ja että kaikki laulut kertovat samasta aiheesta: vedestä joka valuu uskaliaasti aavikolle vetäytyäkseen sitten takaisin laulujen syliin ja jättää hiekalle valkeiden lintujen hämmennykseksi tyhjän kuoren, jossa on aamurusko tai kelluva vihreä pystysuoraan kurkottava metsä, kirkuvan pilvitanssin kulissi.

Palaamme lentokentillä laitureilla rannoilla, elementtien rajoilla alueelle joka näkyy käden asennossa valokuvassa, lepona suun nurkissa, palaamme ei kenenkään maalle jossa iho on vaiti, tavat lakkaavat. Pilvet painuvat nukkumaan ja ilmeet kieltäytyvät nimistä. Palaamme puhtaaseen iloon, jätämme suolan kentät, sekoitumme hengitykseen kasvoilla ja kaulan alueella, jätämme nimemme ja vaatteemme ja palaamme kenenkään viheltämättä sormenpäillä kävellen.

Kuinka kutsuisitkaan kesää tai pääskysiä? Sillä lokkien piirejä korkeammalla lävistävät raskaan harmaan mustat ristit, palaavat vuosi toisensa jälkeen, kuvittavat taivaan liikkeellä, johon voi vain kuvitella pisteet. Siivet lyövät, taivaankierron sydämet, ei meri sada taivaalta suolaisena. Palaamme kuurojen kylkien kujanteille, käsipunoksessa voi vain kuvitella kuoren ja syvyyden, meren ja rannan, taivaan ja maan, yön ja päivän, lumen ja kesän, ja äänesi on lauluni ja silmäni ovat kaukana, raajat satavat taivaalta yksi kerrallaan kiinnittymättä kunnolla vartaloihin.

Palaamme sisäkkäisin kehin kuvitelluin sulin piikein, eivät pisarat ehdi lämmetä syöksyessään kohti avautuneita kämmeniä, ranta täynnä velttoja ruumiita, kuljen viileään, rukoilen paluutasi sormikehiä nopeammaksi.

Tuskien metsästäjä

2006-08-16T22:53:00.000+03:00

broccoli-on-sea, originally uploaded by Janesdead.

Rakas Jeanie, kävelin tänään unohdettujen kirjeiden rannalla. Täällä hiekalla ei kamelia tarvittaisi, painaumaan kertyy pieni suolajärvi. Avasin jokaisen kuoren, jonka löysin.

En löytänyt yhtään kärsimyskuulaa, hiertokiveä lävistettäväksi ja kaulalle nostettavaksi. En tiedä oletko Jeanie kuullut mutta nuo omalaatuiset valkeanhimmeät pallot eivät ole jäätä vaan uskollisuutta. Kenties jos koiran keittäisi, sen silmät kävisivät valkeiksi kuin kalan, lasiainen jähmettyisi helmiäiseksi.

Ei, älä sano, etten liekaisi niitä. Varmasti, varmasti. Kuinka voisin olla pujottamatta niitä maailman kertomukseen ja ripustamatta puiden väliin pilviä kalastamaan? Sateesta puheenollen, se saapui jo. Ja kävelin sateessa märkää aavikkoa, nostin pussiin lokkien paiskaamia aihelmia, siruissa kiilsi jotakin josta olisi voinut tulla sileänpyöreä, kannettava.

Mutta nämä kuoret ovat villejä, niillä viiltää helposti ihoon haavaa. Jeanie, lapsena kysyin isältä, eikö niihin saisi porattua jotenkin reikää, ripustaisin ne kaulalle mieluummin kuin pinnanalisen kuplien vanan. Isä arveli kaiken säröytyvän vain pahemmin.

Astiassa ne makaavat, karheanraidalliset, sileänpehmeät. Eivät laula, kilahtavat, kahahtavat, maatuvat kovin hitaasti. Jeanie, metsästin kirjeistä tuskaa, mutta löysin ainoastaan sateen enteet, lokkien tanssin pilvivuoristojen solissa. Ja Jeanie, minua huimasi, ja toivoin, että mukanani olisi sittenkin kameli.

Ja jos tulisi oikein kuuma, meri kiehuisi pois ja hiekka sulaisi lasiksi, ja sen pintaan palaisi suolan himmeä kuvio. Ja silloin voisin ottaa luistimeni ja ylittää meren kesälläkin ilman laivojen apua. Ja Jeanie, toisinaan lasiaisen alta näkisin valkean kuplan kangistuneena matkalleen ja ajattelisin ihoa, joka päivittyy ja saa linnunmunien läiskiä.

Tietenkin muistutat, ettei lasilla voi luistella. Niin.

Mutta ainahan saan kuvitella vaeltaessani kuorenjäänteiltä toiselle ja vääntäessäni kokoon kuivuneet lihakset rikki. Se on jotakin, jota minulta ei voida ikinä ostaa. Mutta jota voin silti myydä, jäätyneen pisaran merenä, näkinkengän maininkina, tuskankierteen helmenä. Eikä kukaan ymmärrä, että meri kuohuu heissä, samat sanat ja samat välimerkit. Myyn heille heidän omaansa hiuksiini pujotettuna.

Nostan tuskan toiselle iholle, samalla tavalla herkille lihaksille, ne värähtäisivät samalla tavalla kylmyyttä jos osaisivat.

Voi tänään en tahdo lainkaan avautua, olen lukenut liikaa vieraita kirjeitä, siispä lopetan tähän.

Connie.

Paikantumatta

2006-08-14T23:59:00.000+03:00

Gliding II, originally uploaded by ali khurshid.

Uutiset suolistavat paremmin päivinä, jolloin en saa kirjettä. Katselen kuvia katastrofialueilta. Huutavia kasvoja, vaitonaisia käsiä selillä ja kauloilla. Viimeksi kirjoitit ettet kestä nähdä ihmisten suutelevan. Minulla on ystävä, kerroinko jo, joka elää jatkuvalla sota-alueella?

Minä sen sijaan seuraan rakastavaisia, ripustaudun heidän eleisiinsä, jankutan syyssateista ja kirjavista tupsupipoista, räänmausta vieraassa suussa. Osun sinuun täältä saakka lumipallona, liikaa pakkasta, hajoan.

Kunpa joku valaisi päälleni kovan kiilteen, voisin pyöriä sinne saakka palavien metsien peltojen halki, en osaa lentää satelliittina pilvien takana, pääskysenä pilvissä, lennän lumipallona, tuskin koossapysyvänä. Lumi on ilmaista, sitä on paljon. Yksi pallo katoaa niitylle eikä edes koira löydä sitä vaikka kaivaa nenä lumessa, lumituisku sekoittaa kuusten järjestyksen puiden pakassa.

Ja kun putoan sadan, maa on kuivaa kovaa, jää pieni lätäkkö. Sen imeyttää helposti paidanhihaan, kulkee huomaamatta ihmisten keskellä, kieltäytyy ilmaisemasta raskautta heitellä lumipalloja tuhansien kilometrien lentoradoilleen mustaan avaraan. Kuivana kesänä sataa merivettä. Tomaatit menevät siitä mykkyräisiksi, puuvilla kuolee.

Jos jättäisin kenkäsi keskelle lätäkköä ja kävelisin pois, sanoisivatko he jälkien kadottua minun kävelleen vettä pitkin kuin ihmeissä? Vesikään ei värähtäisi, tai sitten se väistyisi, jäljelle jäisivät siniset kengät ruskean veden keskellä, lapsi vaihtaisi värit toisin päin.

Kuivuus ei paikantuisi eikä ikävä. Ja aron yllä tuoksuisi sauna, ja juna palaisi, kengät ikuisesti kesken.

Ei tanssittaisi lainkaan.

Hiljaisuudesta

2006-08-13T18:39:00.000+03:00

Transparent dove, originally uploaded by cenz.

Hiljaisuus ei koskaan jätä minua. Kiven hiljaisuus ohuella kankaalla, lepattava liina yötä vasten, hitaasti täplinä liikkuva lahottaja. Hiljaisuus pimeässä sängyssä, valon äänetön laiva purjehtimassa lauta laudalta, pölyn merimiespolska vuodenajasta toiseen.

Koskaan ei kadonnut rakkaus, eivät huuhtoutuneet liituruudut. En tarvise kuin yksinäisyyden, avoimen oven porraskäytävään, ikkunasta sisään hiipivät elämän tahdit, kasvien vaiteliaan haarautumisen. Anna minun olla ja olen säyseä enkä sano mitään, kohotan vain katseeni, tai makaan sängyssä kyljelläni. Rakkaus täyttää minut, harmaa kissa kyljessä hellii kättä ja puree sitten kipeästi, silmiin katsoen. Välillämme ei ole nimiä. Elämme ennen valoa ja pimeää, maailma on vielä yhtä kohti ojentuvaa ja ympärille sulkeutuvaa syvyyttä josta lapsi, kissa ja rakastaja näykkäisevät samalla tavalla.

Ei ole hyötyä minusta, ei sinusta, ei hiljaisuudesta. Ei ole hyötyä siitä, että olemme yksi ja sama, hahmotumme toisiamme vasten, paistamme toisistamme lävitse peitti ihon millä kankaalla tahansa. Vaatteet hapertuvat, kuosit sulautuvat vedenrajaan, jalat muuttuvat rakennuksen pylväiksi eikä ajatuksille ole kattoa. Talot kohoavat, lattiat kuivuvat, voisin kerätä iholtani sormenjälkiäsi. Ei olisi hyötyä siitäkään. Perin hyödyttömiä ovat kaikki taitoni, taito maata hiljaa kyljelläni ja koetella kaikkeutta.

Anna kynä, ja piirrän sinulle erään yön. Piirrän sen kokonaan, luonnostelen mytistyvät kudosihmiset, hitaan liukutasangon ja jään laulun teräksen alla, kuumuuden piiskan ja oksasakset vartomassa kevättä naulassaan. Me luulimme puhuvamme, leikkivämme, makaavamme sängyssä kunnon ihmisten tavoin. Mutta olemme osa syvyyttä, osa rajatonta. Et sinä liukunut minuun enkä minä sängynpäätyyn. Maailma vain oli hiljaa, mitään ei tapahtunut, korkeintaan vesi keinahteli pyörimisliikkeestä.

Niin, minulle ei kuulu yhtikäs mitään. Ei ole vatsanpeitettä, joka pysäyttäisi sinut tahtoessasi mennä. Päiväksi nostetaan kankaat eteen, maailma pitenee aamua kohden. Nimeä suunta, ja vastakohdat syntyvät. Nimeä sänky, penkki, eteinen. Kutsu minua, erota minut tästä kaikesta kunnes en enää muista, kuinka hengitetään veden alla.

Valo on leikannut linnun siivet esiin pimeästä, jokainen ihminen penkillä kirje kädessä liian raskas jumalan nostaa.

Lukittu auenneilta

2006-08-11T12:05:00.000+03:00

maddie sarah door, originally uploaded by Laura Burlton.

Jeanie rakas, loppua.

Kauas ovat jääneet väripadat ja vyyhdityt tuolinselkämykset. Kuka nailonia nyt vyyhdille laittaisi, kymmenen denierin lankaa. Olemme valkoisia puolia, hampaat molemmissa päissä, hampaat ja katkaisulovi, punainen präntti. Äläjätäminuaäläjätäminuaäläjätä.

Äitien ohuet langat tarttuneet metsien okiin ja kärhiin, jotka takertuvat ahneesti tytönpolviin ja kyynärvarsiin. Onhan kukkien jollain noustava, pensaiden puolustauduttava. Ohutkin lanka on oikein kiinnitettynä mainio tuki. Ottakaa, olemme huutaneet, ottakaa pala, tätä on ainakin sata metriä, ei se lopu. Olemme poukkoilleet mäkeä alas, ylös ja alas, koko kevään ja kesän, ahkerat heinäsirkat virittäneet viimeisen langan kieleksi. Särk särk, talvi ei tule koskaan, yöt ovat ikuisesti vaaleita, vesi ulkona sisävettä lämpimämpää. Kieli kieleltä katkenneet, ottaneet uuden pätkän. On laulettava ja soitettava, onhan kesä.

Mitä kireämmälle olemme viimeisen kielen virittäneet, sitä kirkkaampi ääni on päässyt. Valita vain, sinä olet sanonut, sitten jaksat taas paremmin. Mutta jokainen sana on pois ympärysmitasta ja lanka kuluu.

Kun viimeinen kieli katkeaa, karkaa puola mäkeä alas, poukkoilee punainen teksti nopeammin kiertyy nopeammin ei kerkiä lukea äjääuauaäua pyörivämmin pidäkkeittä tyhjät ovat hampaat tyhjät katkaisuraot tyhjät kirjavien käsien uumat ammoin iloiset nailonuumat.

Ilon langat kietoutuneet okaisiin, kärhiin, kukkivat pimeää metsää eläinten silmiä näkymättömän keskellä, kirjailevat puihin tarinan talosta. Talo on painava, kivinen, mansikkajäätelötalo, mangosydämen sisällä on lappu, lapussa äidin nimi. Ole sinä Connie, lapussa lukee, minä olen Jeanie. Äiti.

Ei, vaan sittenkin, Jeanie, kirje sinulta. Jeaniehan siinä lukeekin, ei äiti. On jo myöhä, erehtyminen inhimillistä.

Selvä se, voin olla vaikka Conniekin. Leikitään langanpuolaleikki. Tiedät varsin hyvin, mitä tyhjille puolille tehdään. Ei, niistä ei tehdä roikkakätisten puolapuita, joiden oat sieppaavat värit metsän läpi kierivältä ja takertuvat kapuajan hameeseen. Tyhjä puola joko puolataan uudestaan tai heitetään pois. Enimmäkseen heitetään pois. Siihen loppuu leikki, mutta vastahan me aloitimme, eikö vain. Mennään ulos mansikkajäätelöstä, jäätelö sulaa muutenkin, en tahdo tukehtua vaaleanpunaiseen makeaan ja maailma on vielä nuori.

Katsohan, tuolla on juhlat, mennäänkö. Jospa siellä olisi kanervanpunaista nailonia tai taivaansinistä pumpulia. Tai edes yhteen sidottuja hamppunarun pätkiä, tai pehmitettyjä hammastikkuja, mitä tahansa kehälle taipuvaa. Tyhjällä uumalla pureksittu hammastikkukin näyttäisi mainiolta.

Mikä tämän oven koodi olikaan? Jotain tuossa lukee, meissä molemmissa. Annahan kun virkistän mieltäni. Älä jätä minua. Ei, se on jonkin toisen talon koodi, tämä ovi on kyllä tukevasti kiinni, lausui tavut kuinka huolellisesti tahansa. Emmekä ehkä muutenkaan tohtisi mennä, valkoisina ja paljaina. Voi Jeanie, olisi edes revennyt hame, olisi edes tahra kyljessä tai painuma päiväpeitosta. Basilikanrieve etuhampaiden välissä. Olisi edes jotakin tähän yöhön.

Minne jäivät kirjavat polut, taivasliaanit? Jeanie. Minua palelee ja pimeltää.

Eikö sinulla ole todellakaan yhtään lankaa jäljellä? Ei tungettuna minnekään, ei kuidun kuitua? Älä jätä minua. Niin tiedän että se lukee minussa älä jätä minua, se lukee sinussa, älä jätä jätätä älätä kaukana ovat polut liaanit kielen sointi. Katkeaminen kuulostaa samalta kaikissa väreissä. Värähtely ilmassa loppuu. Ei kuule, ei näe. Valkoinen mykkyys, väritön, pyörii, toisinaan melkein kuulee äläjätäminua, se on punaisen avautuvan suun ien, kiiltävää verta ja vesimelonia.

Mutta se saattaa olla vain muistikuva, kaukainen hahmo, joka on jo menossa ulos ja rinnettä alas. Kenties olemme ehdollistuneet sanoihin liikaa. Sanoneet ne liian usein, niillä ei ole kausaalisia seurauksia.

Anteeksi, sanoisimme jos joku avaisi meille oven. Anteeksi, meitä paleli, onhan jo elokuunpimeää. Kielemme ovat loppuneet. Täällä ei oikein näe. Meillä ei ole enää vyötäjäisiä. Lunttaisit olkapäästäni: älä jätä minua. Ja minä sinun olkapäästäsi: älä jätä minua.

Jeanie, en aio silti vaipua epätoivoon. Onhan meillä vieläkin nämä sanat. Emme me paljaina ole, jos joku avaakin oven ja pääsemme valoisaan. Ja eikö näytäkin sieltä, tämän karkeistetun lasin läpi, että boolimalja on täynnään erivärisiä matonkuteita? Mehän voisimme mennä sinne ja kietoutua niiden suojiin. Mustaa, mustaa. Me tarvitsemme miehiä jäätelötaloihin, miesten kylmyys pitää talot pystyssä helteilläkin, mattoihin tulee helposti pestävät sururaidat. Jeeeaaaaniiiieeee. Älä jätä minua.

Koska jos ovi avataan, ja olen yksin, en voi luntata sinusta sanoja, jotka ehkä muuten unohtaisin.

Connie

Kalliolle

2006-07-24T12:36:00.000+03:00

hopes & dreams, originally uploaded by Janesdead.

Haavan varjo värisee harmaalla
tumma kimalainen horjuu ilmassa
takiainen kukkii maataskuihin paaluttuen
hiusteni hakaset edelleen kiinni

Sanoit on hyvä kiinnittää hiukset
silloin ne voi laskea illalla kaihtimien jälkeen
mutta on jo aamu
selkeät varjot

Miksi kalliota sanotaan harmaaksi
miksei valkomustaksi
kuten sinipunaista kukkaa
joka ei tunne yhtään vierastaan

Kuinka rakentaa kalliolle
lusikan, haarukan ja veitsen voimin
ei sitä voi verrata kiilteeseen
keratiini alistuu vanhemmalleen

Mutta olisi ranta
hiekkaan olisi hyvä muotoilla
rakentaa tuulelle sateelle aalloille talo
tai kulkea käsipohjaa

Löytäisi kaksi kiveä
toisessa kvartsiraita
muuten samanväriset
ja lokin varjo leikkaisi hiekkaa

Korkeusero olisi näkymättömissä
maininki rahisisi
pölynä taivaan neulan alla
rakentaisi kokonaisen kaupungin

Sanoivat etten rakentaisi hiekalle
hiekan vie sää
kalliosta tehdään hautakiviä
niiden alla maataan vierekkäin

Hautakiveä en jaksa kantaa
ja hiekka valuu saumojen läpi
värjää lakanoihin harmaan hierteen
ja hiukseni ovat edelleen kiinni

En näe pinnanmuotoja joista lauloit
täällä maan luut ovat näkyvissä
sateen mentyä itään pihlajat kuivuvat
takiainen kukkii

Jos vesi nousee tarpeeksi
tämäkin uppoaa
ei perhosilla kimalaisilla paikkaa
mennä

suojaväritys

2006-07-20T12:39:00.000+03:00

crazy camouflage, originally uploaded by come-undone.

älä mene nopeasti
juostessa kuulee jyskeen
luuteitse lihasteitse
näkee niittyä rantaa piennarta

kuka ei naamioituisi
ihoa rikkovaan
vihreän ja upottavanvihreän välissä
ihoa rikkovalla rajaseudulla

tuuli lakaisee molemmat
luokille, meren purjeet luokittamattomat
painuvat värittömään kireyteen
kiteistä muodostuu kuvio

pälyävä silmä tarkastelee
ruskeanharmaata terävää
samat toiveet piiloutuvat renkailta
säätysanoilta lämmön paolta ylös

tule ruskeanharmaa tyttäreni
kävelkäämme hitaasti aalloista aaltoihin
pukeutuneina pahuuteen
jotta meitä ei huomattaisi

ettemme joutuisi maksamaan
julman maan tullia
ettemme rikkoutuisi
paljastuisi punaisiksi pehmeiksi

erottuisi päätyisi syleihin
kuka ei naamioituisi pahassa
pahan kuvioon peittelisi
lämmintä maininkia

et juoksisi poispäin
veden ja lehvien kahinaan
kuulisit hiekan rahinan
näkisit pupillin yövalppauden

luuteitse lihasteitse
ihoa rikkovalla rajaseudulla
vihreiden välissä juosten
näkee vain niittyä rantaa piennarta

Pelimerkeistä

2006-07-07T18:55:00.000+03:00

Black VS White, originally uploaded by Kim Snellink.

Pelatkaamme erä. Olen poistanut turhat ihmistä esittävät nappulat ja lisännyt tarpeellisia, kuten suuret kissapedot.

Jotain tästä puuttuu, sanot. Tietenkin puuttuu, vastaan. Värit puuttuvat, evolutiiviset paineet sulautua metsiin ja puroihin. Laudallahan kaikki on mustaa ja valkeaa. Katsohan nyt, kuinka leijonallesi on käymässä. Ei nyt ole oikea hetki nukkua, eikä pelilaudalla ole naaraslaumaa noutamassa ruokaa. Nuku vain. Joku kyllä hiipii luoksesi.

Jänikset juoksevat edestäsi etuvaloja nopeammin. Ajattele seeproja, kun kuulet kaviot. Tämä ei ole sairautta eikä unta. Nämä ovat sanoja, jotka kutsuvat kehoja liikkumaan kukin omalla tavallaan.

Tietenkin jotakin puuttuu. Symboleita tarvitaan ilmaisemaan se, mitä ei ole läsnä.

Se mitä tässä on, ei kaipaa erillisiä symboleita. Sinun on vain katsottava ja näet. Tai jos epäilet vääristymiä, ojenna kätesi ja sulje silmäsi. Kosketus on illuusioille vähiten altis. Mutta varo.

Jokin tällä laudalla saattaa symboloida lempeyttä, joka puuttuu kaikelta, mihin kätesi työntyy.

Pyyntö linnuille

2006-05-28T11:38:00.000+03:00

Swallow, originally uploaded by Andy-G.

Taivaallasi pilvet piilottavat satelliittimme
hiekkatalojen ylle piirtävät toukosäitä
mustat pääskysristit

Eivät ne kuule, kuiskaan

Olen kivunnut, ystävä, merenseinämää liian korkealle
tahtoisin vähemmän triviaalin ennusmerkin

Surullisesta harmonikkatanssista

2006-05-28T00:06:00.000+03:00

Sunny spoons, originally uploaded by Sud.

Jeanie rakas, odotan kovasti niitä häitä. Kerroinhan, että pääsen taas häihin? Istun penkissä ja tarkkailen asioiden tapahtumista kyyhkysen nopeudella, käännän lupaukset omalle kielelleni. Lintu olen tietysti toisessakin mielessä: laulan käsittämättömiä, tepastelen oksa suussa, pörhistän höyheneni tavalla, jonka Nikean kirkolliskokous kielsi meiltä naisilta.

Ja sen sijaan, että hautajaisasuiset miehet, naimaikäasuiset miehet sanoisivat, että kas Connie on löytänyt maata ja että nyt voimme viimeinkin päästä tästä hölskyvästä merenkäynnistä eroon, ne katsovatkin pitkään ja kuiskuttavat verhojen luona, että minuun on iskenyt pesänrakennusvietti. Katsokaa nyt tuota oksaa. Jotakin se punoo. Ja Jeanie, silloin ikävystyttää raskaasti, ja toivoisin sinun olevan siellä, koska me voisimme yhdessä maata oksapedillä pöydän alla jalat tuoleilla ja kiiltelevät jälkiruokalusikat silmäpusseilla, lusikoiden päällä nokare kaurakermaa.

Jeanie, hillitsehän tahtia. Mistä ihmeen valloituksista sinä oikein kirjoitat? Olenko minä jokin armeija muka, sellainen joka on harjoitellut käsivaralta hurmaamista ja vallittanut itsensä nisäkkäänluin kovaksi ja litteäksi? En ole raiskannut kenenkään äitejä, siskoja enkä tyttäriä, en ole edennyt juonitellen enkä työnnellyt karttaan erivärisiä nuppineuloja. Neulat on edelleen työnnetty sovitusnukkeni pääkoppaa mallaavaan neulatyynyyn.

Puhuisit ennemmin lounaista, lusikoista mustalla liinalla, häähautajaisista pienissä kaupungeissa joissa toiset tunnetaan ja muistetaan, kuka juo kahvinsa tummana, kuka poutapilvin, kuka tahtoo vaahdolle linnunkakan näköisiä suklaaströsseleitä. Mitäpä lintu ulapalla söisi? Tuskinpa uppopuita, risuja tai kelluvia oksia.

Se lentäisi maalle saakka. Vaan kun se palaisi hyvyyttään oksa suussa, miehet sanoisivat: katsokaa nyt tuotakin lisääntymiskonetta. Heidän arkkiaan paikattaisiin lauta laudalta, ja he istuisivat ruumassa ja seuraisivat merenkäynnin liikettä ruskeassa pahanhajuisessa nesteessä, jonka ääressä he vasta laulaisivat.

Vaan surullista harmonikkatanssia hekään eivät, Jeanie hyvä, voisi vastustaa. Sillä kun moni voihkaisee yhtä mittaa soittoa kyytiä, hypähtävät sydämet samassa tahdissa, sama sävelkaava avaa sormien kimput ja punoo niistä koreja. Ja silloin saan tanssia, Jeanie, aivan varmasti, oksa suussa tai ei.

Mutta sillä kaikella ei ole mitään tekemistä sotimisen ja valloittamisen kanssa. Ei ole leiriä, jossa kengät kiskottaisiin pois väsyvistä jaloista ja keitettäisiin vatsat sekoittava keitto lumesta sulatettuun tilkkaan ja kaivettaisi puoliksi jäätyneeseen maahan kuoppaa lusikalla. Ehei, kun musiikki alkaa, asetutaan niin, että kädet ovat yhdessä kuin toisiinsa loksautettuina, ja juuri ennen kuin keinahdamme matkaan välinpitämättömyyden laiturista, ovathan köydet jo irti, haistan meren takaa maan.

Niin, älä turhaan huoli, Jeanie-tyttö. Olen aina sinun, sillä sinä et koskaan vaivaudu käskemään minua sylkäisemään oksaa lattialle ennen kuin käymme seisomaan keskilattialle. Mutta lupaathan pitää peukkuja, että ne soittavat surullisen harmonikkakappaleen. Koska olen harjoitellut sitä itsekseni kieppuen, kädet näkymättömään punoutuen.

Connie

Poimi mikä hyvänsä

2006-05-24T10:50:00.000+03:00

litter, originally uploaded by Joseph Robertson.

Jeanie, kesäsade on rummuttanut kaupunkia pienin luunapein koko yön ja aamun. Vaan kun aurinko saavuttaa lakipisteensä pilvien takana, on sää harmaa ja kuiva, ja lämmin tuuli tutkii varovasti kadunnurkkia ja puistoja. Maahan on satanut sanatonta. Kauneimpien puiden alla se on punaista.

Sillä Jeanie, emme ole enää lapsia. Emme usko viimeisen joulukalenterin suklaan syömiseen emmekä herätyskelloihin. Valo ravistaa minua, kuljen säässä riivittyjen puiden kujaa ja tallon kauneutta. Jeanie, tahtoisin tietää tuon puun lajikkeen. Mutta en jaksa katsoa, sillä tuskinpa ne niitä vielä kaatavat. Rungot ovat aika hyvässä kunnossa noin sormituntumalla ja voin palata tänne näiden luokse, minun ei tarvitse ostaa rivitalonpätkää ja ajaa kaupunkimaasturilla taimitarhaan ja kaivaa kuoppaa astiataimelle, joka muistuttaa sinusta.

Jos tulet tänne käymään, ja tiedänhän toki että käyt täällä vaikket aina minulle kerrokaan, menehän Jeanie sinäkin punaisten terälehtienkujalle. Poimi mikä hyvänsä maasta, sillä kaikkea minkä tunnemme odottaa unohdus. Etkö poimisi viiltävää herkkyyttä nyt, kun se on vielä sitkeää ja kosteaa, punaista ja muistuttaa elävää. Ja jos poimitkin useamman, muista lukea jokaisen iskulle rakastaa.

Se kuulostaa tältä: rakastaa, rakastaa, rakastaa, rakastaa.

Sillä Jeanie, niiden kielessä ei ole negaatiota. Ne eivät sano, ettei käy, ettei huvita, päätä särkee - ei niillä ole päätä, se mitä ajattelemme niiden silmiksi on niiden sukuelin - olen lomalla, palaan töihin helluntain jälkeen. Ne eivät laske kustannuksia eivätkä oikaise tulkintaa. Ne vain rakastavat.

Siinä suhteessa, Jeanie rakas, ne muistuttavat meitä. En minä vaadi, että ilmoitat tänne tulostasi, jos se sinua ahdistaa. Kulje vain salaa taloni ohi. Mutta auta armias, jos saan sinut kiinni siitä, että jonkun kirjettä lukiessasi sanotkin ei rakasta tai rakastaa ei rakasta.

Rakkaus ei ole tunne, sitä voi koetella. Mutta sitä ei ole soveliasta koetella syytöksin.

Kun kuljet ja on jo kuivempaa ja puhurit tanssittavat punaista kauneutta ennen kuin tulee joku ja lakaisee sen sinkittyyn roskaämpäriin ja vie pois häiritsemästä pensasaidan geometrista linjaa, kun kuljet ja näet lintujen piirrot taivaalla, muistahan sitä, joka ei ole koskaan syyttänyt sinua siitä ettet rakastaisi, mitä sitten olitkin tehnyt, toisin sanoen, muista

Connietasi

Ilha do Cirue

2006-05-20T10:50:00.000+03:00

This is not a phallic symbol / Ceci n'est pas un symbole phallique, originally uploaded by WaFuSan.

CD-soitin on epäkunnossa. Teemme harjoitetta kyllästykseen saakka ilman musiikkia, vaikka ulkona olisi kevät ja olemme jo yliajalla. Kuulemma sama musikki löytyy levyltä, ja flyygelin päälle on raahattu levysoitin. Levyt ovat pukukopissa.

"Vielä kerran. Teette itseksenne, haen levyn. Ja sitten sama musiikilla."

Lattia narahtelee, tömisee. Valo tanssittaa pölyä, lankkujen poikki on piirtynyt vääränlaisen kengänkumin viiva. Hiljaisuus laskeutuu, kehot hakeutuvat takaisin alkuasentoon, katse ikkunarivistöä kohti. Aavistuksen verran liian jäykkä hahmo kulkee lattian poikki trikoissaan, sylissä kasa levyjä. Avaa soittimen kannen, laskee oikean levyn lautaselle, nostaa neulavarren, laskee sen sille, mikä pian muuttuu musiikiksi.

Käsi sivulla vapisee, jalat ovat jo tulessa. Neula ratisee vahvistettua pölyä, toisen aikakauden tunteja, hahmo laskee varoen suojakuvun alas, kääntyy. Kulmakarvat koholla, pää odottavasti eteentyöntyneenä hän katsoo jokaisen silmiin vuorollaan. Ja sitten musiikki jo vyöryy ja heittää meidät toivottuihin asentoihin. Se nostaa, menee nenään, puhdistaa kivusta, tekee täsmälliseksi ja kevyeksi.

Hahmo seisoo, katselee. Valo putoaa, musiikki kuohuu. Kädet ja jalat löytävät tiensä, elämä etenee. Me voisimme olla kaukaisella rannalla nyt, tai kietoutuneena johonkuhun, mutta me olemme tässä, musiikki kasvattaa meidän jalkoihimme kyhmyt. Olemme koruttomia, hiuksemme on kiinnitetty päänmyötäisesti, emme peitä kehomme virheitä.

Kun musiikki sammuu neulan noustessa, kipu palaa. "Ihan hyvä jo, paitsi että te näytätte siltä kuin olisitte juuri kuolleet kuolemantuomionne." Katson ikkunan läpi kaupunkiin. "Keveys, helppous, keveys, viehättävyys." Liian jäykkä hahmo tahtoo vielä kerrata erään liikkeen, josta puuttuu täsmällisyyttä. Hän järjestäytyy kipeille varpailleen, taipuu, ilman musiikkia hänen kasvonsa ovat ankarat ja päättäväiset, suorastaan uhmakkaat. Ne imevät huomion käsistä, joita pitäisi katsoa.

"Ja sama musiikilla." Kääntyy, laskee neulan kierteelle, kääntyy meihin päin. Musiikki tulvii hänen lävitseen, kasvoille värähtää hymy, hyvyyden perhoset karkeloivat hiusrajassa, silmissä asuu lempeys. Musiiikki on vanhempi kuin hän, vanhempi kuin talo tai sen peilit, tankoja vanhempi, rasitusmurtumia ja kylmänkyhmyjä vahvempi ja tinkimättömämpi. Se ei kysy, nouseeko hän siihen, elääkö hän sitä. Se nostaa, kantaa, heittää, hänen silmäripsensä värisevät kadotettuja käsiä ja kuiskauksia, käsi miltei kurkottaa, mutta pysyy kuitenkin notkeana ja kaartuvana.

Sinä tahdoit paljon. Sinä tahdoit, muttet ikinä ojentanut sormiasi, et suostunut jäykistämään kättäsi. Annoit sen vain levätä ilmassa ja musiikissa, liikkeessä. Ja kun musiikki nousee kaarelle, ja kätesi nousevat ylemmäs ja kasvosi kohoavat niitä kuvastamaan, melkein uskon sinun olevan yksi meistä.

Ja sitten, vaikka musiikki jatkuu, lävähdät äkisti kokojalalle, musiikki sinussa sammuu, ja huudat äänen yli kiukkuisesti, että on oltava täsmällinen, täsmällinen, täsmällinen, mutta samalla kevyt. Ja onnut takaisin levysoittimelle, nostat neulan, katsot luokkaan päin, tuo on kipua, ja sanot: "Vielä kerran. Tämä on viimeinen kerta."

Ajattelen joutsenia, joita syötän toisinaan käveltyäni ensin kahdet pitkospuut kosteikon ylitse. Kuinka ne pohjaa tonkiessaan näyttävät kumotuilta styrokslaatikoilta.

Tunnin jälkeen huomaan unohtaneeni vaihtopaidan. Läpimärkä trikoo villapaidan alla juoksen kiviportaat alas ja hahmon ohitse, huikkaan nopean viikonlopun, kengät jalassa tuntuvat ihanan väljiltä. Vasta elokuvassa, käsi kaulana olalla levätessä, tunnen vilun, joka sahaa rintakehää.

Mikä tämä ei minun

2006-05-19T21:40:00.000+03:00

BelcourtTheater, originally uploaded by cariephoto.

Mikä on tämä työntyvä ilmamassa, joka karhentaa pinnastani talojen kuvat ja tekee minusta pelkän matalan mudan? Et mahdu minuun, vastustan, et saa minut harjaksille. Hierot minusta juoksua, mutta se on vain tempoilua paikallaan, tuskin annetun altaan liukeiden reunojen yli läikähtäen. Mikä tämä ei minun veitsi joka leikkaa rintalastaani, veriraspi, huljuu edestakaisin armotta, näkymätön käsi, joka puristaa sydäntäni armotta kuin tiskirättiä?

Ja nämä illat, jotka venyvät. Illat eteisissä, kämmenet ristiselän takana, toinen jalkapohja paljaana seinää vasten, toinen korkeakorkoisen tohvelin kaarteisiin myöntyen. Illat jolloin en halua nukkua, illat joina en nuku, illat joina kapuan lakanoista parin tunnin välein tarkistaakseni, että olen edelleen yksin. Iltoja on liikaa, täytänkö ne nyt sitten kirjoilla, ajattelenko olevani ennenaikainen ruumis vällyn ja vällyn välissä, yksin tai jonkun luona, ainaisia kirjoituksia ja puhetta siitä miten sanat aiheuttavat aamupahoinvointia.

Kenen on tämä levottomuus, lokkeihin niitatut silmät? Miksi en herää jonkun vierestä, hymyile, sano huomenta? Lipeän kivellä, hiekalla, pitkospuilla, painun maan sisään, pian minussa ei ole hitustakaan taivaan kuvaa, myrsky sekoittaa ja jalat polkevat, putoan suorin jaloin seinään, toivon kaiken olevan ohi. Miksen turhaudu sisätiloissa? Mikset istu keittiössä ja mieti, mitä oikeastaan tahtoisin sanoa puhuessani tuntitolkulla kytkentäkaavioista?

Ja juoksen korvat kaikuen ohi portaikoissa, heityn seiniin pysähtymättä, hauli liikkuu kertauksena leukojeni läpi, opi kipu, opi keskivartalon kanto, karsi raajat liikkeeseen, kuitenkaan et ulottuisi. Mikä on tämä ei minun pelkoni, virhe joka ei lienny, kenelle voin kirjoittaa anomuksen, kuka kääntyy metsän sisällä ja liikuttuu? Onko takiaisten läpi mahdollista juosta jäämättä hiuksista kiinni, repeytymättä? Mistä lähtien tätä toria ei ole kitketty, mihin saakka valvontakamerat pysyvät pimeinä?

Liikun ruutujen pimeyksissä, ehkä ne pian ottavat kuvan ultraäänellä tai infrapunalla. Mikä tämä liikkuu salaa kuin sikiöt, siteeraa Shirley Templeä Platonia kerkeämmin, jaloittelee? Ja sitten on näitä iltoja. Saksilla on sisällä juhlat, silmät sytytetty, käsi nousee huomaamatta rintalastalle, koputtaa vaatien lepoa. Luupatteri kolisee. Koetan pidätellä hengitystä, mutta neula tikkaa keuhkoa mekaanisella varmuudella, nielua kiristää paininjalkaan jäänyt loukkulanka.

Juoksen hitaasti, tuskin eteenpäin päästen, kuten leija juoksisi laituria, tempoilen ja pingotun, palmikoitu häntäni läiskyttää kuraa jalkojeni välistä. Kerran olin lapsi, et uskonut villieläimiin heinikossa, juoksin luoksesi enkä ollut henkiin puhallettua tomua enkä myrskyä. Ja sanoin katso, ja ihmettelit ehkä, mitä. Tiesinkö itsekään? Mutta jotakin se oli, jotakin joka ei ollut minun.

Eräänä syntymäpäivänä kuume nousi kaksi päivää aiemmin, veit väkisin kylmään suihkuun jotta lakkaisin puhumasta sormieni silmistä. Seisoin kylmää valuen ja ajattelin, että kaikki on ohi. En koskaan täyttänyt kuutta. Kakkua ei leivottu, oli vain sapelitanssi, painaminen sänkyyn ja suihkuun, suuhun ujutettava pahanhajuinen neste. Mutta sekään ei ollut minun, myöntö niellä perusteiden edessä. Tai silmät, jotka puhkesivat ihon kierteistä.

Mikä eläin luettelee helposti tällaisia tosiasioita kykenemättä päättämään? Koetan iloita sydännuorasta, joka purkautuu ja liestyy säässä, etenen puuskittaisesti jonnekin päin, saattaa tämä siltakin olla, junat tulevat siltojenkin luokse, ylittävät ne, kantapäät ottavat saumauksiin, köysi nitisee. Ja kaiken aikaa näen torin, jota ei ole kitketty. Aivan turhaan murehdin takiaisista. En osaa liikahtaa vastatuuleen sen enempää kuin muutkaan tasokuviot, joita ilma varaa itseensä. Ja juna, viimeinen juna, lähenee, hidastuu, eikä sekään ole minun, enkä tiedä, lähteekö se ennen yötä takaisin sinne, mistä tuli.

On musiikkeja

2006-05-18T10:43:00.000+03:00

So past tense!, originally uploaded by HaMeD!caL.

Pyytäisin sinua sulkemaan silmäsi ja kuvittelemaan musiikin, jossa liikut kalpean metsän halki. Kengissäsi on kiristävät remmit jalkapöydän yli, pohja käsipistoin ommeltua silkkivanua. Ja nyt päällesi sataisi kirsikankukkien terälehtiä, kun sää muuttuisi auringon lämmitettyä maata liikaa, puhurit kiirisivät mäenkeskeä kohti, leijuvaa onnea sataisi ympärilläsi. Mutta sinäkin olisit kevyt, ja tempautuisit, ja juoksisit ylärinnettä pensaikkopalona, ja jäljessäsi oksat painuisivat kerille. Etkä sinä juoksisi taloille etkä parvekkeille vaan kallioille ja toivoisit sateen tulevan mereltä pian, musteenharmaiden kaupunkien purjehtivan kytevän maiseman ylitse.

Mutta mitä minä sanonkaan, minunhan piti rauhoittaa sinua.

Ehkä sittenkin pyytäisin sinua kuvittelemaan musiikin, jossa maan kiertoliike tanssittaisi valon hiipuvin liikkein yli siivottoman tiskipöydän ja sunnuntaiden kuraamien kenkien. Ja kun nousisit seisomaan nähdäksesi paremmin, missä olet, olisi vasta aamu ja maailma kallistuisi, ja linnut syöksyisivät kirkuen yli katonharjojen, ja tarrautuisit ikkunalautaan, pitelisit sitä elämästäsi raivokkaana, eikä kaupunki enää suoristuisi koskaan.

Ei, minä tahdon sinulle pelkkää hyvää. Koetan kuvitella kuviteltavaksesi musiikin, jossa et pelkäisi. Sulje siis silmäsi ja kuvittele musiikki, jossa lakana on vielä mankeloinnista tiivis ja äitien tuoksuinen, ja jossa kaksi sormea lähtee liikkeelle solisluiden kuopasta ja tunnustelee maaston niskan takaa päänahkaan saakka ja katoaa sinne unta keveämmin. Mutta keveämpää on musiikki, joka pääsee painottomuudessa putoavista linnuista, linnuista joita yllättää äkillinen tyhjiö, kun sulkien alta on viety ilmanvastus, musiikki joka äkisti ojentaa niskani ja tekee silmistäni entistäkin jäänvärisemmät.

Mutta se kestää vain hetken, ja sitten kävelen taas kenenkään sitä huomaamatta kirjastooni ja takaisin ja itken. Olen edelleen sairas. Kunpa voisin kuulla musiikin, joka saisi kengännauhat avautumaan, takit lepattamaan yöperhosina pystyynnostetuissa vaatearkuissa, joka herättäisi kesken tanssin pimeän katsomon edestä. Näyttämön lattian tuoksu ympäröisi jalkojen tömähdykset ja äkillisen tarpeen kallistaa kaulaa ikään kuin joku koskettaisi sen toiselle puolen. Kun kallistaisin kaulani ja hymyilisin, vastaisin näkymättömään kosketukseen, jonka tuntisin häntäluussani saakka.

Tunnistaisin kesken sävelkulkua äkisti, kenen se olisi. Enkä voisi muuta kuin nousta varpailleni ja levittää käteni samalla tavoin kuin putoavat linnut ja antaa maailman kallistua ympärilläni, tulla alas kyljelleni ja voihkaista jo hetken ennen lattiaan kumahtamista ja kuulla katsomon kiskaisevan ilmaa kuin suuren palkeen, ja toivoa, etteivät he koskaan puhaltaisi ulos tuota ilmaa, vaan pidättäisivät henkeään ja toisivat viltin, ja joku käärisi minut vilttiin ja kantaisi pois, ja valoisissa tiloissa sinä katsoisit toiselta puolen huonetta silmät villinä, osaisit kuvitella, mitä tapahtuisi seuraavaksi, sillä vaikket olisikaan kuullut tätä kappaletta koskaan, olisit kuullut toisia, ja tietäisit, että musiikki on jäsenmusiikkia, selkärangan kaartumisen laulua, kietoutuvien ja loitontuvien torsojen tahti, ja tietäisit, millaisen äänen katseesi synnyttää.

Se heittää linnut kallistettuun tilaan, josta on poistettu kaikki ilma. Ja kesken unta ja musiikkia ja näkyä havahdun äkisti kysymykseen, mikä niitä enää pitelee, eivätkö ne suistu avaruuteen nyt, vai onko painovoimaa sittenkin, edes heikkona, siten että linnut putoavat kaarevaa kehää. Kuume jatkuu, en saa vastausta, sormeilen hajamielisesti irtirepäisemääni rosmariininoksaa.

Mutta musiikit eivät katoa. Yhdessä niistä kynsinauhani ovat yönsiniset, toisessa nukun. Kunpa voisit kuvitella musiikin, jossa nukun. Sillä siinä musiikissa voin palata yhä uudelleen ovellesi, ja on aina kevät, ja vaikket koskaan olekaan kotona, voin istua ovesi luona ja syödä eväsvoileipiä ja kuunnella lintuja puistossa. Ja kun asuntosi sisällä syttyy keittiönlamppu, näen sen kiveyksen heijastuksista, enkä jaksa edes ihmetellä, kuinka pääsit sisään.

Valon taskuissa

2006-05-15T20:35:00.000+03:00

Dandelion Field 4, originally uploaded by Bill_D.

Jeanie, on väärin kuvitella, että taskuissa olisi aina varjo. Sillä on taskuja, joissa elää kokonaisia linnunratoja kiertoratoineen ja yön ja päivän vaihteluineen lukuisilla planeetoilla. Ei maailma ole paha kauttaaltaan, eikä hyvä. Jossain soditaan, toisaalla mies siirtää varoen peittoa naisen jaloille, jottei niitä palelisi aamun lipuessa toiselle seinälle.

Tulisit luokseni, Jeanie, ja osoittaisin sinulle hyvyyden kaikessa, minne hiukseni ulottuvat: istuttaisin sängylle lukemaan Rilkeä, keittäisin parasta tuntemaani teetä, tekisin talviturkin sammalesta, kesäisen viitan viherlevästä, kutoisin silkkaa mahdottomuutta muutamalla katseella. Etkä pelkäisi, enkä pelkäisi.

Pelko yrittäisi kolistaa ikkunaasi myöhemmin, mutta nauraisit, sillä muistaisit, miten eläimenelämä jäsentyy pulssiksi sormen alla, pulssiksi ja värähdykseksi, sieraimen vapinaksi ja tahdotta sulkeutuvaksi silmäksi. Ja niitty olisi täynnä hahtuvia, ja puita virittäisi aamuinen ilmavirta, ja korkealla lentävistä ei putoaisi yhtään höyhentä suuhun tungettavaksi, äitejä säikäytettäväksi. Eikä sinussa olisi grammaakaan huolta.

Jeanie, en tänäkään äitienpäivänä saanut keneltäkään kukkia, sillä minun lapseni on niityn hahtuvapalloja polun molemmin puolen ja metsien hämärää. Mutta olen käynyt pimeään rentukoiden luona, tuomenkukka korveni takana ja nuoruuteni on vuotanut minusta kuukausi kuukaudelta.

Kuljen valon taskussa, kukaan ei ojenna kättään lyödäkseen eikä nipistääkseen. Kevyet sormet tutkivat jäsenieni ihmettä tuskin aivojeni painoisina, kevyet sanat ajatuksiani, punnitsen hellyyttä ja puhallan sitten polun oikealle ja vasemmalle puolen, jotta valkeat leijuisivat auringon noustessa toisiin suuntiin, porautuisivat mutaan ja nousisivat vahvoista, sojottavista juurista saaden lapset juoksemaan niitylle kädet levällään, aikuiset tuhahtamaan metsänrajassa rikkaruohoa.

Mutta kun hahtuvat nousevat ilmaan, ne ovatkin lintuja, ja ilma on sakeana niiden äänistä ja sulista, ja juoksen valon syliin muistamatta kuinka kaikki valo täällä on lähtöisin ydinräjähdyksistä, joiden kokoa emme osaisi, Jeanie hyvä, edes kuvitella. Ja Jeanie, sinä tiedät, kuinka nopeasti juoksen.

Jeanie, valossa on hyvä kylpeä, kyntää, harata, kitkeä voikukat yhtäältä ja puhaltaa niiden siemeniä vallattomasti toisaalla. Eikä rakkaus koskaan ole juonikertomus. Kaikki roolit siinä ovat äidin syliin juoksevan lapsen rooleja, hahtuvalapsen rooleja, ja luonneroolin vaikein kohta on muuttua lapsesta hahtuvaksi ja linnuksi ja sulautua aurinkoon, tulla räjähtäen puoliintuvaksi aineeksi, joka luo ympärilleen niin paljon valoa ja lämpöä, että kukat, linnut ja puiden suhina tulevat mahdollisiksi. Ja ihmetys, Jeanie, ihmetys, sillä hymy, johon uppoat on aina kevyt ja kuvastaa taivasta enemmän kuin pohjaa. Valo taittuu.

Jeanie, jos tulisit tänne, näyttäisin sinulle kaiken tämän pimeyden, jonne käyn, ja jossa pitkospuut äkkiä tekevät taitteen. Kävellessä on pidettävä silmät avoinna, annettava ukkosenkin lipua niihin. Kävelen valon taskussa päin yötä, ja pimeässä vain lauluni pitää minut hereillä.

Enkä pelkää mitään. Jeanie, se on ihmeellinen tunne. Kävellä hämärän metsän läpi ja nähdä puiden runkojen välistä niitty, jolle valo laskeutuu, ja katsella lapsia niityllä, ja muistaa äkisti koira, joka rakasti pelleillä, että hahtuvat maistuvat hyvältä, kuinka se lipoi ne jos sille sanoi jäätelöä, ja se oli otetumpi naurusta ja hyväilystä kuin hahtuvista suussaan. Jeanie, en enää pelkää.

Katso, tämä on sinulle. Saattaa olla, että postissa se rusentuu, ja että kun avaat kirjeeni, näet enää kuihtuneen kukkapohjuksen kumimaisen valkoisen huokosineen, ja kasan irrallisia, painuneita laskuvarjoja ruskeine pienine aikoineen, ja ajattelet, että mitä ihmettä Connie oikein tänään hourii, ikään kuin täällä ei olisi voikukkia haitaksikin saakka.

Mutta usko pois, hahtuvapallo on ihme. Eikä niitä edes myydä kaupassa. Etkä osaa tehdä sellaista, vaikka ahertaisit yötä myöten. Ota se ja tee mitä lystäät. Tunge siemenet suuhusi tai puutarhaasi, tai heitä koko roska biojäteastiaan, tai prässää kirjan väliin ja kirjoita marginaaliin Connien voikukka, ja ajattele että korjasin sen talteen sähkölaitoksen eteläseinustalta jossa kasvillisuus on aina aikaansa edellä tai että poimin sen unestani ja sujautin kirjeeseesi.

Mutta muista, että se on ihme, muistuttaa

Conniesi

Aamu piirtyy saumakivikatuun

2006-05-08T21:20:00.000+03:00

So many way to go, originally uploaded by KARABOUTCH.

Sinä tuhma katu, saumakivikatu, kuinka annat varjojen kahmia pintaasi tuolla tavalla, piirtyä sinuun? Ettet salaa haaveilisi kirkontornin heittyvästä kynänkärjestä joka tuhrii mustettaan klausuuleihin? Ettet haaveilisi suorastaan ukkossäästä ja mustien pilvien salamapannoista? Katu katu, sinä johdat kauppahallien ohitse ja väriset vaunujen alla, kuinka sinuun voisi luottaa?

Sinä tuhma tuhma katu, ettet järjestäisi koko olemistasi tuollaisten kaarevien metallien ympärille, ettet antaisi niiden katkoa muurahaispolkuja sadekoskin? Ai ai saumakivikatu, saumasi on tehty sormella vedettäviksi, sauma on raja silmän ja silmän välillä, denierilankkaat silmänlävykset etkä anna yhdenkään juosta pakoa, aitaat seinin ikkunoin mahdolliset tulosuunnat, katat tuolit taivaan alle, avaat oven ja sanot on jo myöhä, minnekä tästä enää.

Minne sinä minua viet, kysyy kokonainen vaunu täynnä humalaisia yöllisiä. Mutta sinä vaikenet, annat kysymysten soida ja kertautua. Katu katu, ettet vain joskus tulisi avatuksi, ettei sinun sanojasi heitettäisi päin virkavaltaa, ettei vain tulisi sitä tyttöä joka sanoisi nuo saumat niille ei saa astua, tanssisi varvastossuilla kiireestä kantapäähän, kukkulalta toiselle tyvinivelet ruksuen, sinua tuskin silmäisten.

Ettei vain tulisi lasta, joka seuraisi koko päivän mutkitellen saumoillasi, ja sanoisi äiti äiti en ymmärrä mitä tarkoitat, mitenniin meidän pitää siivota, kaikki karkaa kuitenkin käsistä ennemminmyöhemmin, emmekö seuraisi laulavaa tietä, litistäisi rahaa käyttökelvottomaksi silkasta halusta. Ettei hän muistaisi, miten puun oksat koskevat vuoroin eri kiviä varjosormin ääntä päästämättä.

Ettei hän huomaisi joka kiven lepäävän hieman eri kulmassa, valon taittuvan eri tavalla, ettei hän huomaisi yhden palan tulleen tuolta ja yhden täältä, ettei hän huomaisi, että hänen kotinsa on suuri robusti mosaiikki, joka on nähnyt juopottelua, nukkuvaa koiraa ja hääkulkueita, ettei hän muistaisi miten puu sataa kuolleita kukkia kiville, ettei hän ennakoisi kirvojen mesikastetta joka liimaa kulkijan kengät sinuun epätoivoisin äänin.

Tuhma tuhma katu.

Sinä kaarrut kulman taakse näkyvistä, mutta annat ymmärtää, että sielläkin on jotakin, uusia ikkunoita ja ovia ja kauppoja aamutakkisine läpöäiteineen, että kiskot eivät voi päättyä silkkaan ilmaan, että päätyaiheen takanakin on maailma, että ennen sinua oli se, joka kivesi asetteli ja että sinun jälkeesi, sitten kun kivesi on yksitellen laitettu johonkin toiseen tarkoitukseen, on olemassa muisto ja kuva ja lapsi josta on tullut aikuinen.

Ja sinä tuhma tuhma saumakivikatu kuvittelet, että tuo aikuinen sanoo joskus ettei hänen kotiaan enää ole. Että puut on kaadettu talot purettu, siellä meni raitiovaunukin, loikattiin kiveltä toiselle ja kerran löytyi kuollut kyyhkynen, mutta nopeastipa koirat sen repivät, seuraavana päivänä ihmeteltiin linnun olkaniveltä taivaanalusen anatomiansalissa ja useammin kuin kerran löytyi salaperäisiä naistenkenkiä yksitellen, ja niitä haisteltiin, joissain oli shampanjan tuoksu, mutta useammin ne haisivat vain jaloilta, ja mietittiin että mihin ne naiset ja niiden toiset kengät.

Etteivät olisi menneet kurpitsalla, etteivät olisi sirotelleet itseään tuhkalla jälkeenpäin ja puhuneet jalkojen särystä ja lakaisseet sirpaleita sänkyjen alle ja olleet kuin eivät tietäisi asioista mitään.

Ja että aikuisena näkee unta edelleen, joskus näkee että makaa selällään kaulan alla vesi kohisten metalliuraa, ja odottaa että laulu kävisi selkeämmäksi, ja taivaan täyttää laiduntava pilvien seurue, se liikkuu arvokkaasti haudaten päivän mailleen, ja totisesti on rakkaus tähän maahan niin kaukana noista kivistä ja kiskoista kuin olla saattaa.

Sinä kuvittelet, kesällä lämpöisenä ja talvella huurteessa, ei sinua kukaan öljyä eikä vitso, sade sinua vain pesee uteliaiden seinien vannassa, joskus kuminen rengas piirtää sinuun mustaa jarrutusjuovaa, tuhma katu kuvittelet että saumasi herättävät erityistä huomiota, mutta vanhaa maailmaa sinä olet, et sinä näiden ihmisten päälle ymmärrä, sinä olet katu pilvien alla, katu lehmuksenjuurta kiviympyröin kiristäen, katu kuoristaan rakkaudentunnustukset hilseilevien plataanien luona, sinä lepäät rennosti ja tuskin hengität päärynänkukkia.

Unessa, aikainen aamu ja kaikkea.

Ja pitkin sinua kaukainen haukku ja kynsien äänet, varhainen motiivi, aaltona liikkuvan eläimen läähätys.

Diotiman päiväkävely

2006-05-06T18:12:00.000+03:00

bored of boys, originally uploaded by Janesdead.

Kyllä minä tiedän, että olen sinusta maaninen nainen. Maaninen papitar, joka liikkuu rakkautta kävellessäänkin. Ja siinä olet oikeassa, minut on vihitty mysteerille enkä voi olla yhdenkään miehen.

Minä tiedän, miksi kaikki tulevat keskustaan, kun on lämmintä ja tuli puhkaisee jo katotkin ja äkkiä kaupunki on toinen kaupunki, sellainen jonka lävitse voi kävellä kevyin askelin ja pää hyvän hevosen lempeänä, turvautumatta kieltä raastaviin kuolaimiin.

Ja nuo ihmiset, en aina ymmärrä heitä, miksi he kuvittelevat muuta kuin rakkautta.

Jos ne eivät ole täällä rakkaudesta, mistä sitten? Huvikseenko ne kiskaisevat ilmaa sisäänsä heti synnyttyään, venyttävät vatsanahkaa, tavoittelevat kirkkaita kappaleita? Huvikseenko ne sommittelevat sanoista asetelmia, uskaltavat tuskin hymyillä ruohontupsujen ylitse, toivovat turhia öiden kuiskeessa? Huvikseenko ne itkevät toisinaan, ja nojaavat otsaa kämmeneen, ja kirjoittavat, että miehen osa on vihata ja lyödä vastustajansa.

Voi, sinä silpoisit vain itsesi sanoessasi, ettei meitä rakkaus tähän maahan sido. Odotahan, kun saat karkotuskirjeen.

Anna minä lepään kulussa tässä skillojen taivaassa, kuuntelen kevään ensimmäisten hyönteisten laulut, ne eivät naura minulle sillä rakkaus ei ole koskaan lähtenyt minusta, se on periaate joka on järjestänyt kylkiluuni näin, se saa planeetat asettumaan sisäkkäin oppilaasi metafysiikassa, se selittää kaiken koska sitä ei voi olla kysymättä kerta kerran jälkeen, kielloista välittämättä. Juuri välttämätöntä kysytään ja se soljuu kehon lävitse sinisinä pisaroina.

Kävelkäämme joskus yöllä tuota mukulakivettyä katua pitkin kuten kävelimme aiemmin toisia teitä, ja keskustelkaamme kuten keskustelimme silloin. Hyvyyttä ei pidä sivuuttaa, emmekä me sitä sivuuttaneet. Hyvyys ei ole paikka, sitä ei voi sivuuttaa.

Ja lopuksi meri nousee ja pimeys valuu vetten päälle, mutta vesi ei enää tee ohutta kuorta, se antaa tyynesti sateen pudota esteittä paljaille olkapäilleen. Ja koska riitettäkään ei ole, ei kukaan edes yritä kävellä eikä luistella eikä näin ollen uppoa äkisti.

Sinä sanot että hyvyys on hulluutta ja siinä olet oikeassa.

Ja kaikki kutsuminen lakkaa siellä missä nimiä eikä määritelmiä kaivata.

Valasreseptiosta

2006-05-04T09:48:00.000+03:00

Angels of the Sea 2, originally uploaded by [ CK ].

Ei, en ole nähnyt mutta kuuntelen usein ja ne ovat kuin ystäväsi, koskaan kuulosta siltä kuin pitäisi

Laulavalaatikko tikko taa valaanlaulua kuplien valaalla laumaa alaa alla lalalla, niin monia, yksittäistä ääntä ei erota, reagoivat toistensa ääniin, pulppaavat sikertävät ettei ymmärrettäisi väärin

Ja tanssivat, katrillaavat ylösalassivullekieppuen, ohittavat toisensa etäältä laulaen silmissä sillinkiilto ja kilohailinketteryys, planktonin viivähdys yön keskiössä, pimeän hahmot, nousevat ilmalle, värähtävät nautintoa

Me näimme vain, sanot, hain evän, ja se evä ei pysähtynyt ja se oli valtava, eivät valaat sen luona tahtoneet olla, valaita emme nähneet, delfiinejä vain

Evä oli musta hai siis valkohai

Delfiinikin on valas, sanon, heitittekö heille viinirypäleitä, kuiskasitteko partaalla to kalon heille jotka ymmärtäisivät, vihelsittekö meren veljille jotka tutkivat laivaanne

Ja mietin minne värit menivät näkevätkö he värit, sormeileeko heidän merensä vihreitä kimppuja ja punaisena läikähtävää pakoa ja puhun haista samalla, hailla ei ole kidusvoimaa sen on nukkuessaankin liikuttava suu suppilona, struutattava hapetonta vettä poskirei'istä kuin suihkukoneen öljyä

Voi äiti taas minä ahdistun miksi meidän maailmamme on hiekanalisten taskujen maailma missä musta on valkoinen miksi meidän maailmamme ei tanssi planktonin näkyväksitulemista öisin

Hiekanalisista taskuista taivaalle, taivaalta meriin, merivirrat kääntyvät ja kutistuvat, laivojen potkurit ounk ounk sekoittavat valaiden palpaatiota, vihellykset nakseet kaikkoamassa, metaani nousee pohjasta makeanhajuisina kuplavirtoina, pulputtaa pienen sintin ympärillä, meri koaguloituu, vallan kattila hämmentää yhä harvempia välähdyksiä

Ja sanon miten harmi ettemme puhu samaa kieltä naksu palpata kutsu kierry mannerlaattojen ympärille nouse hiekalle yhden ajauduttua kuolemaan koko lauma miksemme me nouse hiekalle, meidän maailmamme on hiekanalinen maailma, nousisimme edes hiekalle kun emme osaa pyöriä äänissä sykkien yhteistä

Ja sinä ajattelet edelleen rustokalaa, sen suuhun ei ole koskaan pulpunnut lämmin maito, sen lävitse eivät äitien laulut

Nimet

2006-05-02T18:09:00.000+03:00

life, walking 2, originally uploaded by Visserligen.

ei ole oikeita nimiä
on pelkkiä eufemismeja
ja kokemusta, jota ei jäsennetä
nimin
kosketuksin notaatioin
sävellajein rekisterein
tunnuksenne on
äitinne tyttönimi
ja kolme ensimmäistä tahtia
tangosta jonka nimen
olette unohtanut
sinä kesänä kun meri vetäytyi
palatakseen taivaankorkeana
hylkyseinämänä
suolaten hevoskastanjoiden kukkakynttilät
venetsialaisten olkalaukuissa
varisemassa heteitä
käsikirjoituksille
joita ei ehditty
saada säiltä turvaan
kollikissoja
uneksivien naisten
keinumaan merta
odottamaan
vääriä nimiä
vääriä tuomioita
väärien kynsien
vääriä jälkiä
väärillä seinillä selillä

nimillä

korjauslakkaa, maestro!
kloriittia!
valkaiskaa varjot!

Jeanie, tämä ei ole käsky

2006-05-02T17:20:00.000+03:00

back-flap race photo finish, originally uploaded by jammies.

Kirjoitat, että toivot minun olevan ahkera ja tuottelias. Voi mutta olenhan. Tämä kaikki on silkkaa hämmennystä, tuotan ja tuotteistan sitä minkä kerkiän. Voin aivan vapaasti lasketella luikuria vaikka tuhat riviä herkkyyden puutteestani mutta en saa sinua Jeanie uskomaan. Ja mitä omituisempia keinoja koetan keksiä, sitä varmemmin siitä vakuutut, koska aistit paniikkia, joka taas voi olla seurausta vain - herkkyydestä. Et ole ihan kuuro ja sokea ja päättelykyvytön.

Esimerkiksi, kun loikkaat ilmaan ja potkaiset samalla kantapäät takamukseesi, teet ja samalla kuulet äänen joka läjähtää päkiänkohdasta lattiaan kuin ruoska. Tai kirja sivujen paiskautuessa kiinni tai teinitytön ovi äidin löydettyä salaisuuden. Sillä Jeanie, sisätiloihin ei mennä ilman lupaa, sängynalusta ei imuroida ilman lupaa, edes kurkistaa ei saa. Jos ovi on auki, se on pelkkä ansa, huutoviritin. Ja äiti sanoo Connie volyymi pienemmälle, naapurit hermostuvat.

Tietysti ihmiskunnan historia on olennaisesti erilainen kuin mitä meille syötetään. Jestas! Se nyt on itsestäänselvyys. Ei tarinan tarkoitus ole toisintaa nurmikon halki hyppelehtimistä sen kaikissa aspekteissa, seisomaan nousemista ja istumaan painumista, vatsallaanliukua vaarallisten miesten tyllitunneleihin. Aika ja tila eivät riittäisi, niiden pitäisi laajeta koko ajan ylettyäkseen joka ikiseen erittelyyn. Eikä muistikaan riittäisi, se löystyisi ja saisi hiushalkeamia ja palorakkuloita, se pitäisi vuorata jääpalapussein.

Me liikumme takaperin nurmen poikki silmät niskassa. Hypimme ja kiemurtelemme liikennevaloissa, on kesä ja olemme viidentoista, äkisti. Olimme, olemme Jeanie ja Connie, opettelemme surrurkumlastikumit ulkoa. Saamme lääkkeitä ilman äidin lupaa mutta äiti löytää aina reseptin sängyn ja seinän välistä, farmakopean poeettinen universumi ei kaunistele asiaa, riiteleminen automatisoituu, äidillä on pitkä nenä ja liian hyvä haisti, tilojen pimentäminen ei auta mitään.

Aikuisuus on iso vastuu. Koetamme parhaillaan henkistyä. Hik. Hopotamme kuolemattomien sielujemme puolesta. Jeanie älä unohda ulkolukua yhdestä viiteentuhanteen. Ja vicksiä rappukäytävässä ja kellarikomeron luona, ja sulje silmät hetkeksi ja avaa ne vasta samalla kuin ovi ja rukoile, että jumalat nukkuvat jo ja ovat jättäneet maailman silleen.

Tee kuten aina ennenkin, älä lue tätä ohjetta. Loikkaa ja potkaise kummallakin kantapäällä takamukseesi. Äkisti, kevyesti ja yrittämättä liikaa taatusti onnistut.

Connie.

Muodistusneuvoja

2006-04-28T23:05:00.000+03:00

Breakfast, originally uploaded by Orlando Furioso.

Jeanie, et itkisi ryvettynyttä helmaasi ja repeytynyttä pitsiä. Ihailtavaksiko se vain tehtiin? Ei, kyllä vaatteiden pitää kestää koettelua.

Katsohan, ommelkaamme helmasi sisäpuolelle lenksut. Näin. Nyt voit työntää ranteesi lenksujen läpi ja hame on edestä koholla käydessäsi ylämäkeen, etkä astu helmaasi mudan painaumia. Ja kun puhut miesten kanssa, voit ristiä kätesi ja reisiesi eteen muodostuu pussi, johon he voivat asettaa pieniä lahjojaan.

Ja häntäpuolelta ne kaikki kierähtävät maahan ennen kuin on yö! Sillä Jeanie, kantamusten on paras olla keveitä tai poiskieräytettäviä, ettei kangas sierry rikki. Ja avaimia älä huoli lainkaan. Ne syövät reikiään sitkeimpiinkin kudoksiin. Eikä helmasi ole ovi, etkä tahdo sisätiloihin nyt kun kesä etenee tahdissasi.

Ja jos tapaatkin jonkun oikein viehättävän, hennot ratkoa pyrstösi kahtia. Mutta muista, että siksakkauksista ja kursimuksista jää ikäviä jälkiä. Katsohan kultaseni, sakset on parasta jättää kokonaan kotiin, samoin ratkoja. Keskitytään juhlapyhinä pelkkiin paikkauksiin. Heitellään suolaa ja painetaan toinen tahra, valetahra, taloihinkin tehtiin ammoin valeikkunoita julkisivuun.

Aidot ryvettymät ovat liian kalliita, kirjoitat. Siinä olet totisesti oikeassa.

Ja jos tahrat liikaa kauhistuttavat, ja tuntuu että valeikkunasta näkee sisään paremmin kuin oikeasta, voithan toki riisua hameen kokonaan ja istahtaa portaille ja kiusoitella sitä jolle olet arvoitus. Et helmaasi leiskautellen, tietenkään. Hamehan on laskostettu kaappiin likaisena.

Mutta onhan sinulla sääret. Nyt niitä ei voi enää kuvitella. Ja osaat osoittaa tahdonvoimasi vuoroin sääriäsi ojentaen, vuoroin koukistaen, välillä puolivarpaille nousten. Ja kokonaan laulaen saat syödä aamiaiseksi silkkaa iloa, ja kertoa sille, joka katselee, että tämän vatsalle se ei sopisi. Sillä hänellä ei ole kaappiin laskostettua ryvettynyttä hametta, jossa on Connien ompelemat lenkit sisäpuolella, kaupungin katseita piilossa.

Olen juuri ommellut omaan hameeseeni kokonaisen pakallisen tylliä ja epäsymmetrisen rusetin katsetta päärmeestä nostamaan, ja mietin onko se liian rohkea, uskaliaampi kuin kantajansa

Connie

Kukkia sisälläni

2006-04-27T21:16:00.000+03:00

hana tsunami, originally uploaded by ponkan.

Ilma on silkkaa terälehteä, liukuu suonen sisään sileästä avanteesta. Hitaasti avautuvat näkyviin heteet ja emit, mesikehät ja symmetria, joka kannattaa. Jeanie, et kysyisi, kannattaako kauneuden näkeminen.

Kannattaa se. Ajattele, missä voisimme olla. Voisimme seistä reittä myöten lantalassa, mutta tässä vain olemme, sinä siellä, minä täällä, ojennan kieleni, sille leijuu yksi kauniista turhuuksista, makean kartta.

Hyödyllisimpiä ovat nämä päivät, kovin työ näinä tehdään. Iltaisin olo on pienten nyrkkien nuijima, kaukainen ydinkesä on haurastuttanut lisää kollageenia ja manannut pigmentin. Voi Jeanie, kaivahan esiin kesätakkisi. Kohta jo istumme kukkien alla, ne ojentelevat kaikista kehonaukoistani ja täyttävät ilman imelänä puurona.

Pian on helluntai eikä meillä heiloja edelleenkään. Mutta sisälläni kukat vyöryvät hyökyaalto kerrallaan, jättävät jälkeensä sydänkidusten onnettomat yritykset sopeutua puhtaaseen happeen, kipu on yhtä paloa, rakkulat nousevat kaikkeen kauniin koskettamaan. Jeanie, nenänpiini on polttomerkitty.

Ottaisit takkisi, Jeanie, tulisit luokseni puistoon. Kävelisit nurmea pitkin, katsoisit tietä halveksien, astuisit vyöryn alle, laskisit hiuksesi nutturalta, levittäisit kätesi, ojentaisit sormesikin, nuljahtaisit pyörivään liikkeeseen, kukat tuiskuaisivat pyörteessä, kiertyisivät maan liikettä, nurmelle paljastaisit jalkapohjasi, et ajattelisi yötä.

Ja yö tulisi ajattelematta ja lihakset pitenisivät ja kidukset surkastuisivat, sydän saisi keuhkot, se kiskaisisi ensimmäistä kertaa sisäänsä maailmaa ja huutaisi äänellä, jonka tunnistaisit unien takaa, ovien takaa, käytävän toiselta puolen.

Ja Jeanie, voisimme käydä kyljittäin rinteeseen, kietoutua toisiimme, kieriä alassuin. Kengät jäisivät mäenharjalle morsiuspuiden juureen, mutta me repisimme jo ennen kierimistä kukkien hunnuista suikaleita kurittomille suortuvillemme ja istuisimme toistemme letitettävinä, ja mäkeä alas kieriessämme jälkeemme jäisi käenrieskojen pälviä.

Ja kun aamu tulisi, silmämme olisivat tuskin enää sivuille kinnaavat.

Ja kukat sisälläni, Jeanie rakas, olisivat lentäneet puiden oksille rastaiden hämmästykseksi. Ja koskettaisit kyynärvarteni sisäpuolta varovaisin sormenpäin, henkäisisit, oi Connie, nyt on todella kesä, katso noita puita. Ja hiuksemme olisivat niin täynnä kukkahuntujen harsoja, että linnut ja mehiläiset seuraisivat meitä pyörryksissä, kun me kapuaisimme aamun mäkeä väsyneinä, kenkiämme etsien, helmat kuraisina.

Jeanie, kirjoitat, että tässä maailmassa ei saisi tajuta, mikä on kaunista, koska siitä vain rankaistaan. Siinä olet väärässä. Jeanie, pitäisinkö sinusta jos et ojentaisi sormiasi ja jos kasvoillesi ei nousisi lähes julmuus kaiken ihanan alla? En välitä, vaikket koskaan uskaltaisikaan katsoa kukkia sisälläni, vaikka mieluummin sulkisit silmäsi ja valittaisit väsymystäsi ja sydäntäsi, joka sairastaa tajuisuuden surua.

Pian on taas yö, ja kukat ovat vasta sisälläni.

Connie.

Kirjasta josta kerroit

2006-04-24T00:58:00.000+03:00

Unmarked, originally uploaded by arabella.

Jeanie, en voi uskoa sinun olevan tosissasi. Ei, niin se ei voi mennä. Kuka olisi niin sairas, että painattaisi kirjan, jonka muste ei kestä valoa? Ettei sinua vain olisi huijattu?

Olen kyllä kuullut tuosta, mutten tahtoisi uskoa. Kirjan sivuilla sanotaan olevan kuvia ja toistuvia kuvia, joissa muste kiemurtelee ennen katoamistaan ymmärrettävästi. Tai näin sanotaan. On ilmeisesti vaikeaa ehtiä tajuta kaikki ennen kuin sivu on jo valkea.

Tuskin voin uskoa, että se on, Jeanie kiltti, sinun hyllyssäsi, kappale sitä, ja että olet jo ehtinyt vilkaista nimiölehden ja todeta, että huhut pitävät paikkansa. Että muste todella katoaa ja että holkinreunassa on heikko tunnistamaton tuoksu. Ja vaikka vilkaisit vain eteisessä, kirjoitat, hämärässä, siinä oli vaikeaa muutenkin nähdä, et ehtinyt edes viimeiseen tavuun. Jeanie, se oli nimiölehti - se saattaa silti olla huijausta. Entä jos se lehti onkin tehty ajatellen epäilevää ostajaa?

Voi Jeanie, kovin ystävällistä kutsua minut teelle ja köyhille ritareille ja kirjoittaa, että arvelet kirjan kiinnostavan. Mielelläni tulisin. Mutta kirja arveluttaa. Jeanie, kuinka onnistumme olemaan avaamatta sitä? Jos avaamme sen, tuo summa, jonka siihen sijoitit kasvattaaksesi itsellesi turvaa, katoaa taas yhden aukeaman verran. Ja jos emme avaa, voimmeko muuta kuin vilkuilla kirjanselkämystä hurjistuneina? Luulen, että siinäpä alkavat puheet virkkausmalleista menettää tenhoaan.

Enkä, Jeanie hyvä, tahtoisi luoda vierailullani mitään ikäviä jännitteitä.

Omituisinta kirjassa kuuluu olevan se, että pian kuvien kadottua niitä alkaa epäillä. Sigmunda oli lukenut kirjan alusta loppuun kirkkaana kevätpäivänä ja sanoo, että sulkiessaan kannet hän oli varma, mitä ajatteli siitä kaikesta. Mutta että seuraavana aamuna hän äkkiä alkoi miettiä, oliko eräässä kuvista sateensuojan alla vaateripustin. Miksi olisi ollut, mutta toisaalta, mistä hän sen muutenkaan olisi keksinyt?

Mutta sivu oli valkea ja sileä, eikä Sigmunda saanut siitä selkoa valonkulmaa käännellenkään.

Mistä tulee mieleeni, Jeanie hyvä, valituksesi siitä, kuinka et koskaan muista, minne tiskihanskasi laitat. Muistaisitko sinä lukemasi? Voi Jeanie, muistaisitko sinä kuten minä? Muistaisitko, kuinka kävimme sovittuun asentoon ja työnsimme käsiä toisiinsa sulkeutuneina ylös, kuinka oli kesä, oksat huojuivat, voi Jeanie, ja olimme lapsia emmekä tahtoneet olla sisällä?

Jeanie, en tiedä, kannattaako kirjan sisältöä arvailla.

Vaikka tietenkin kerrottuasi ostoksestasi en ole muuta ajatellutkaan. Otan kutsusi vastaan. Pidän eniten irlantilaiskahvista.

Alkuviikkoon, Conniesi.

Sateen nimeämisestä

2006-04-21T07:43:00.000+03:00

hikari to kaze, originally uploaded by ponkan.

Jos sen äänet ikkunalasissa eivät ole yksilöitävissä sanoen tuu tuu tuu, rankka-
jos se putoaa paljaille olkapäille, kesä-
jos sen äänet näppäävät lasin yksitellen ja väliin räntänä, kevät-
jos se leijuu ja tanssi ja ja on silti kiinteää, lumi-

(Lumi on jäähattaraa)

Jos se liukastaa peltikatot, kaupunki-
jos se jätättää pyörän kotiin, syy-
jos se mädättää ruusuja, syys-
jos sen suojat valitaan oikein, turva-

Mutta kuuro ei pidä olla eikä tunnoton, eikä unohtaa liikeaistia katsoessa pisaran litistymistä, puristumista ja hajoamista, eikä pidä unohtaa, mitä sade lopuksi tekee onnistuttuaan väsyttämään itsensä: sivutaivutuksen. Se kaartaa kylkensä, joka välkkyy prismana, ja me tiedämme, ettei sen kuten ei muidenkaan sivutaivutusten juuressa ole aarretta.

Aarre ovat sateen askeleet kuultuna ja kosketettuna, liikutus joka huuhtoo katupölyn. Helposti muuttuu syy elää syyksi kuolla. Kirveellä on turha hakata vastasyyhyn. Poudan tultua kura lähtee lakanoista ravistellen ja lattiat ovat ehjät.

Jos sen jälkeen muistelemme sitä lämmöllä, joka on kosteaa ja kantaa tuoksuja, voisi sadetta kutsua myös ylevöittäväksi. Mutta tästä termistä kiistellään niin raskain argumentein, etten suosittele, että käytät termiä lainkaan.

Sulje vain märät vaatteet kylpyhuoneeseesi valumaan jottei niiden haju häiritsisi vieraita. Ja avaa ovi, ja hymyile. Sillä kasvua estävät aineet ovat nyt huuhtoutuneet tiehensä ja pian hiusjuuret harovat ravinteita.

Jeanie, puhkean sanoiksi

2006-04-17T08:14:00.000+03:00

blossoms and blossoms and blossoms, originally uploaded by xamad.

Jeanie rakas, kevät etenee ja puhun merkkejä, jotka eivät ulotu, jotka osoittelevat mutteivät kietoudu, ne vain nousevat ja kuihtuvat seurauksin tai seurauksitta.

Puhkean sanoiksi, Jeanie, yö kerrallaan sanat työntävät kaksi tyynyäni reunoiltaan vuoristokohoumille, aine on pelkkää vipisevää tyhjyyttä, ja silti se soi. Siirrä oksa syrjään ja astu seuraavaan tuoksujen huoneeseen poistumatta ikinä puutarhasta. Sanoisit ehkä, että kyse on valosta, mutta en ole varma.

Koetat käskeä, että Jeanie, tästä ei sitten lauleta. Teen kiellostasi laulun, näin se käy, kuinka sanoa puulle ettei se puhkea kukkimaan. Tarvitaan kokonainen pitkästynyt suku kirves hollilla vailla vakaumuksia ja ilman iloa katsoa kukkivaa puuta, jonka alla isoäidit itkivät pieniä musertavia surujaan, onhan sentään kevät, kyllä tämä tästä, voi Jeanie, kerroinko kuinka sanoin silloin että jos tarvitsette jonkun joka köyttäytyy puuhun, asettuu sen ja kirveen välille, kirves tehty puille mutta puut eivät kirveelle, pyydä minua, minä nousen mahlana runkoa ja istun latvuksissa ja nostamme sinne ruoan korilla, kunhan se on kasvien antamaa ruokaa, kasveilla ja minulla on tästä sellainen sopimus, maailmalla ja minulla, Jeanie, mutta eläimiä en syö, koska en osaa pelastaa niitä tylsistymiseltä niiden seisoessa sumuisissa häkeissä ja ihmisten kutsuessa niitä pedoiksi.

Ja Jeanie, tämän kaiken takia, tämän kasvien veden yli yön taltuttavan hopeisen kannun ja mustarastaan ja kattoja luodoiksi luulevien lokkien ja rotan, joka pujahtaa kioskin alle hämärässä, kaiken tämän takia olen edelleen täällä. Jeanie, nämä eivät ole ihmisten sanoja, ei. Yhtä paljon nämä ovat hapen sanoja, ja ravinteiden kierron, ja yhtä vähän osaan niitä selittää tai omistaa kuin hymyä, johon sinä puhkesit sulkiessasi silmät ja tullessasi puutarhan lakaisemaksi.

Kuinka puhtaat kasvosi olivatkaan, Jeanie, kun kävelit varovasti, silmät suljettuina ja siksi kaiken niin paljon paremmin ymmärtäen. Minä istuin aidalla, kiillotin huiluani hameenhelmaan, aitaa ei olisi tarvittu, minne olisin karannut, liekaköyteni oli jo monen rungon ympäri kiristynyt ja jalkateränikin haljenneet. Jeanie, kun äkisti hengästyit ja kiepuit ja nauroit, ja sitten avasit silmäsi ja näit kaikki ne kukat, ja säikähdit ja juoksit sisään, mitä ajattelitkaan välttäväsi.

Minä en tiedä tästä kaikesta mitään, siksi puhkean sanoiksi. Kävelen puiden väliä, köysi kiristyy ja löystyy arvaamatta. Maa on vuoroin pehmeä, vuoroin juurien muhkuroima. Ja on kevät, ja laulan kielloista huolimatta.

Sillä sanat eivät ole ihmiseltä toiselle, ihmisten aluetta, ne ovat enemmän puiden ja taivaan sanoja, oksien karheat kohdat kasvoilla silmät kiinni tuoksua seuraten, laulu valuu aidan yli, ali ja läpi, hämmentää sen aineen aalloilla, kun aalto toistuu toistumistaan sitä aletaan kutsua mainingikoksi, ja sää kiskaisee ujosti puutarhani ylle kokonaisen pilvien meren.

Minkä sinä kuvittelet voivasi kieltää, Jeanie hyvä,

ihmettelee Connie

Täplien kaari

2006-04-14T10:13:00.000+03:00

照片 2382, originally uploaded by hs_yin.

Jeanie, kysyt, mitä oikein siinä miehessä näen. Annahan, kun koetan vastata.

Ensinnäkin, näen täplien kaaren, joka alkaa karmiininpunaisesta ja päättyy ruosteenoranssiin. Näen veren ja kuivan veren, samoin kuin silmäni sulkiessa ravinteiden kierron ja hormonit, jotka siivilöityvät valon lailla. Hänellä on ongelmia vasopressiinin kanssa, mutta älkäämme vaivatko sillä päitämme.

Näen täplien kaaren niin terävästi, että muusta tulee oikeastaan keväänväristä sumua. Eikä mikään teräväkään ole suoraa ja loogista, eläimistä tulee toisia eläimiä, jos vähän malttaa odottaa, jotkut naaraat tiedäthän myös parittelun jälkeen syövät koiraan, mutta en usko, että häntä kukaan sentään syödä jaksaa.

Jeanie, tätä on vaikeaa selittää. Kuvittele kokonainen niitty, joka on tehty elävistä olennoista. Leibniz pystyi kuvittelemaan sellaisen niityn, joten pystyt kyllä sinäkin. Jopa maa on täynnä erilaista elämää, ja kaiken tuon elämän sisällä on ohje, tavallaan eräänlainen elävien kirja. Ai mistäkö minä tiedän? No, olen toisinaan vilkuillut erästä tieteellistä julkaisua. Et tiedäkään, mitä kaikkia paheita Conniellasi on. Tiedän, että meidän naisten kuuluisi lukea helmihampaista ja itämaiden prinsseistä, mutta minä taidan viettää enemmän aikaa kasvioni ääressä.

Eikä tuo kaari ole sattuma. Eivät hyönteisten polvet, eivät kukkien niiaukset tuulessa. Ei ole sattumaa, että kengistä pääsee kahdet äänet, kun juoksemme portaita alaspäin ja tuuletusparvekkeilla on valoisaa, siellä voisi maata kirja kädessä, laulaa ja palelluttaa sormensa, tai heittää maton katukuiluun, eikä matto lentäisi kuten saduissa, kieppuisi vain sekavana värien myttynä ja iskeytyisi välikattoon.

Vielä ei ole tarpeeksi kevät, mutta näen silti täplien kaaren. Se on silkkipaperia hennompi koskea ja koostuu valoa taittavista suomuista ja lasketaan muotoon, joka jäljentää pääskysen siivet eräissä legendoissa, niiden ollessa juuri rävähtämäsillään niin auki kuin ontot luut antavat myöden. Tuo kuvio, Jeanie rakas, saa minut ajattelemaan kaikkia niitä kyläteitä, joita et koskaan saa kulkea.

Voi Jeanie, et kyselisi niin paljon mitä näen. Kysyisit, mitä en näe.

En näe kevään tuoksua enkä Fauren musiikkia, en näe suudelmia, jotka saan jos maltan olla ajattelematon, en näe mitään oleellista, ehkä olisi viisainta sulkea silmät, ommella luomet varovasti kiinni karhunlangalla toisiinsa, tai liimata ripset erikiipperillä, ehkä voisit tulla luokseni jokin päivä ja letittää silmäripseni yhteen, ja voisit sanoa, voi Connie sinun silmiäsi, niistä on tullut niin läpikuultavat, että lakkaat pian näkemästä muuta kuin valoa.

Sillä tilanne on jo niin, vaikken ole tohtinut kertoakaan sitä muille. Olen aina nähnyt vain valoa, valon pyörteitä ja kumarruksia, ja kaiken muun olen järkeillyt, paitsi sen, kun joku äkisti asettaa kämmenen ristiselälleni.

Äläkä sano, Jeanie hyvä, että täplien kaari on viehättävä, yhtä viehättävä on giljotiini ja HIV-testi, terveysside ja purkki rautatabletteja. Älä sano, ettemme me tarkoittaneet, että sattui, älä sano mitään.

Mitä, kuulenko oikein, kuulenko jo sinun sanovan, ettei pääskysen siipiin saisi kukaan maalattua niitä täpliä, pääskynen on niin nopea ja aina ilmassa. Mutta Jeanie, joskus se nukkuu, ja puunlatvat nukkuvat, perhosetkin siivet taitettuina, Jeanie et tiedäkään, miten minä nukun, pelokas susi sylissäni, ei olisi mikään ongelma saada pääskystä uneliaaksi kaikesta tanssista, sitten ottaisin maalitölkin ja siveltimen ja merkitsisin sen siipiin nuo kaaret.

Ja se maalaisi taivaalle eteiseni väriä kuin korua. Sen jokaisessa eleessä olisi tunnistettava täplien kaari. Ja Jeanie, silloin voisin sanoa, että saan tehdä mitä haluan, mutta että teen kuitenkin toisin. Sillä se mitä näen, ei ole kaikki.

Kevätjalkainen Conniesi

Pitsisukkahousuissa

2006-04-12T22:47:00.000+03:00

Paddle (reprise), originally uploaded by Tampen.

Jeanie, olenko koskaan kertonut siitä kuinka eräs mies rikkoo kattaukseni? Istumme vierekkäin, sitten äkisti emme. Huonekalut tanssivat, kasvit punoutuvat verhoksi kaupungin eteen. Ja kun katson hänen silmiään, mihin hävisi harmaus, ne ovat syvintä sinistä, niissä purjehtii auringonlaskun ensimmäinen pilvi, yksi kulmakarvoista kaartuu pupillia kohden, itkuhius.

Ja ehdin ajatella että tuo sininen, Jeanie, se on omien silmieni sinistä, hänen silmistään on tullut peili, tai ehkä nyt vain on niin aurinkoista, aurinko tulee ikkunasta sisään leikkimään, pupillit kiertyvät auki ja kiinni, hiukset, köynnökset, auki ja kiinni, avaan hänen hiuksensa ja solmin ne takaisin, siistimmin, mutta ne sotkeentuvat taas.

Ja sitten kuuntelemme vettä, ennen kuin vetäydyn takaisin pitsisukkahousuihini. Jeanie, et tiedäkään, miten huono vedenpaine täällä on, muuten on ollut hyvä päivä.

Ja niin hän lähtee, samalla tavalla kun sinäkin voisit, haalean kalanlämpöisen veden yli, käsi veteen jälkeä auraten. Ja pian jälki on ummessa. Mutta lasit ja lautaset pöydällä ovat kaikki menneet särölle, aurinko on taivuttanut aterimet vääriin muotoihin, viini ei enää pysy karahvissa. Ja minä vain nauran ja nyin pitsisukkahousujani ensin ylös, sitten suoraksi, lasi-ikkunoiden on juostava pohjetta ylös yhdeksässäkymmenessä asteessa lattiaan nähden. Ja on jo kiire.

Ajattelen, ettei sitä kukaan huomaa. Mutta Jeanie, se on erehdys. Työnantajakin sanoo: kevätsukkahousut ja kaikki, ja kylläpä Connie tänään näytät iloiselta, onko jotakin erityistä tapahtunut.

Ja sanon vain katselleeni selkää veneessä, veneen liukumista tiehensä, ja jätän sanomatta ajatelleeni, että totisesti lakkaan olemasta sinun, jos katson jälkeesi ilman surua ja tuskaa, jos hyväksyn pelkän ilon. Eivätkä työnantajat sellaista ymmärrä, sellaista iloa. Jeanie, minä en ole kenenkään, en edes itseni, itsenikin päästin menemään, sen joka sanoi vakavasti rakastavansa vain sinua.

Mutta Jeanie, me tiedämme jotakin mitä mies ei. Me tiedämme ilon, kun kaikki on kunnossa. Kun ensin aamuisin oksettaa ja on kamala nälkä, ja sitten joku kiskaisee lavuaarin tulpasta ja huolet katoavat. Jeanie, me tiedämme. Meidän paitoihimme ei piirretä kirjaimia, ellemme halua. Aa niin kuin Alice Venetsiassa, Aa niin kuin aikuisten jutut, Aa niin kuin avotuli.

Mies ei tiedä, hän ei tiedä kuinka suhtautua lasimurskaan asuntoni lattioilla, miinakenttään rappukäytävässä, hissinnappuloihin johdettuihin laukaisinlankoihin. Hänellä ei ole mukanaan mitään työkaluja, vaatteensakin hän ottaa pois kun ei muuta taida. Jeanie, me tiedämme sään, meidän ei tarvitse pelätä. Me emme anele jumalilta edes tulppaanikimppuja.

Ja kun sinä tulet myöhemmin luokseni, vesi on aivan hiljaa. Kalat nukkuvat syvänteissä, laiturit on purettu pois, on vain aava, jota kukaan ei harjaa. Ja rakkolevän sormet puhkaisevat sileyden, ja vene on sees, se ei tanssi huonekalutanssia, sillä sinä tulet vielä, airojakaan et tarvitse, sinä tulet ja kätesi ovat sylissäsi, eikä veneestä jää veteen minkäänlaista jälkeä.

Ja kun sinä astut ovestani, säröt laseissa ja lasitteissa kuroutuvat umpeen, prismat taittuvat taas tiikille kirkkaina, ja kun sinä sanot hämmästyneenä Connie mitä tämä lasimurske täällä tekee, anna imuri heti, tottelen kuin sylilapsi.

Mutta Jeanie, sukkahousuilleni et voi mitään. Niiden reiät ovat kevyet, vesi ei imeydy niihin eikä mikään voi niitä nypyttää. Niin että jos alan kahlata hetken mielenhäiriössä täältä karkuun, ovat ne tavallisia sukkahousuja turvallisemmat, ne eivät vedä minua pohjaan saakka.

Kuvittelen sinun nauravan, kun luet tämän. Connie teki sen taas. Vaan mietipä, kultaseni, mistä nyt syön ja juon ja kuinka pysyn lämpimänä. Kaikki astiat säröillä, sukkahousutkin oikeastaan pelkkää reikää reiän vieressä. Ja jälki vedessä, sekin kurottu umpeen, on aurattava uusi, jotta voisin heittää lootuksensiemenet viileään iltaan, lootuksensiemenet joiden pudotessa kalat havahtuisivat ja rakkolevä nostaisi pohjasta keveimmän kiven.

Se on oikeasti yksi säröistä, mutta se on maannut joen pohjassa niin kauan, että siitä on hioutunut pois kaikki lasimaisuus, se on tullut yhdeksi kivistä.

Jeanie, minustakin tulee vielä maata, huonekalutanssivaa maata, tulee kesä ja puemme tuoleille nirunaruistuimet, ne ovat kuin bikinit, ja aurinko ei laske eikä nouse, se vain avautuu ja sulkeutuu silmiemme myötä, ja vesi on taivaan värinen kuin miehen silmä ennen hänen lähtöään, kun hän ei vielä käännä selkänsä varmuutta vaan antaa minun nähdä, ettei tiedä, tahtooko hymyillä.

Jeanie, sinä hymyilisit. Eikö vain? Ja minä - minä olen hymyillyt koko päivän uneliaasti, uneksivasti, kaloja ja niiden silmien avoimuutta ajatellen, niiden ei tarvitse osata sulkea ja avata silmiään, sillä ne eivät käytä pöytiä tuoleja aterimia lasia viinikarahveja, niille riittää kevein kivi.

On niin hyvä, että olet olemassa, yksin on kurjaa hymyillä.

Connie

Itkemisestä

2006-04-09T23:03:00.000+03:00

Another frozen thistle, originally uploaded by Wyrd.

Jeanie rakas, älä itke jäätynyttä ruusua, jonka terälehdet eivät koskaan ehtineet taipua, heteet ojentua. Ruusut repivät sukkahousut pelastajiltaan, raapivat sääret naarmuille ja mädäntyvät, jos ne tuodaan sisään sulamaan.

Itkisit mieluummin jäätynyttä ohdaketta. Ohdake on sitkeä, valpas. Sen maavarsi on kalvas ja suikertaa vaakatasossa koko puutarhan alla, poimii jokaisen kuiskauksen. Ruusu, se nikottelee, jos ei saa kompostoitua lantaa, mutta ohdake riemuitsee pakkaseen saakka. Kaikki maanpäällinen taipuu sulina päivinä mustaksi märäksi aineeksi, jolle ei ole järkevää nimeä.

Itkisit pulleita kiulukoita, ruislesettä, omenasosetta pakastimessasi, ryöpättyjä silpopapuja. Muistatko, kuinka keräsimme pimeästä puutarhasta omenia ohuisiin pusseihin, kalvaat kädet työntyivät taskulampun valokeilaan? Ja aiemmin, kun kävelimme pimeää polkua, ja ohdakkeet seisoivat sinervinä tasokuvioina metsän tiellä, ja taskulampun silmä läpätti kuraisella maalla, ja äkisti sanoin, että Jeanie, kai tiedät, meistä puhutaan jo.

Ne yöt kuluivat nopeasti. Omenayöt, polkuyöt, yöt tiikkipöydän molemmin puolin, yöt lattialla ilman patjaa, yöt kalliolla, jalat järvessä, pää samalla tyynyllä. Et koskaan kerinnyt haudata minua hiekkaan hengitysputki suuhun pujotettuna.

Älä itke, Jeanie. Katso suonia käsissäsi, katso kenkien kulumia, maista pettymystä, levitä sitä leivälle ja tee siitä lyönti, jonka sydämesi antaa poskillesi, viemäröi veri äkkiä pakkasta piiloon, niin että kun sinut nostetaan sulamaan, tyhjät suonet luhistuvat ja painut kokoon ja ihmiset sanovat, että Jeanie parka, hän uskoi hyvään ja kauniiseen ja katso häntä nyt, pelkkää mustaa tunnistamatonta möhjää.

Katsohan, mitä maailma meille tekee. Meistä tulee vanhoja ja katkeria, me puhumme imperfektissä. Jätämme taaksemme maan rikki repineen polun, jota voimme vain katsella, mutta kääntyä emme voi, vain päämme kääntyy, hartiat myötäävät vähän, mutta lantio suuntautuu aina eteenpäin, eikä meillä ole edes käsiä tarttua toisiimme tai omenoihin.

Totta kai minä itketän sinua. Se on aivan luonnollista. Rakkaus on elämäksi. Elämässä itketään, ei kuolemassa.

Ja kevät nostaa maavarsista uutta kasvua, aina jokin pala jää kitkemättä, emme me tästä näin vain pääse. Jeanie, älä itke niitä ruusuja, itke ohdaketta. Sen ei kukaan sallisi kasvaa puutarhassaan, parvekelaatikossaan, pihallaan, ei edes polkunsa varressa. Jeanie kulta, itke mieluummin ohdaketta, joka seisoo niityllä ja jota et huomaa kun sanon, että meistä puhutaan jo.

Lupaan pujottaa rintaani ensi kesänä tuon ohdakkeen kukan, joka muistuttaa violettia partasutia. Muistatko kuinka tupsutin nauraen kasvojani tuolla kukalla, ja seisoimme niityllä, jolla nimiä ei tarvita? Ja sinun torsoosi kasvoivat kädet, ja sinun huulesi aukenivat kuin olisit sanomassa jotakin, mutta sitten olitkin hiljaa ja ojensit vain vastapuhjenneen kätesi ja kosketit olkapäätäni, jonka tunnistin omakseni vasta sormiesi alla.

Tuosta kosketuksesta syntyivät sammaltarepivät metsäkoneen urat, galvanoidut parvekelaatikot ja kasvoni kahtia halkaiseva hymy. Jeanie, minun on sinua ikävä. Siksi pakkasin tavarani ja purin ne toisaalla.

Minun on oltava sinua ikävä. Joskus rakkaus on säilöttävä ikävään, kuten omenat säilötään pakkaseen rikki hakattuina, kun terä on silponut niitä ja kuumuus saanut pektiinin ja sokerin reagoimaan keskenään.

Jeanie, me poimimme omenoita pimeässä, kyykimme kumaraisten puiden alla. Mutta pian on kesä, öisinkin näkisi poimia valossa. Vaan kesäomenia ei ole olemassakaan. Kesä on omeniin liitettynä pelkkä suhdekäsite. Ethän unohda, kuinka olen sinetöinyt sydämeni ilmatiiviisti. Enkä tiedä, kauanko se tulee toimeen ilman happea.

Ja tarvitseeko sitä liottaa kenties ennen seuraavaa käyttöä, mitä luulet? Ajattelin liottaa sitä kyynelnesteessä, koska kyynelten ja Itämeren suolapitoisuus on melko vastaava kuin sen nesteen, josta sydän on tottunut täyttymään rummuttaessaan taustaa äänelle, jolla sinua tervehtii itkustasi huolestunut

Conniesi

Kukallista kangasta

2006-04-08T14:55:00.000+03:00

shijukara ha koe mo kawaii, originally uploaded by ponkan.

Rakas Jeanie, näin kaupassa kankaan, joka minun oli ostettava, koko pakka. Katsohan, joskus on uskottava siihen, mikä tuntuu järjettömältä kolmannenkin huonosti nukutun yön jälkeen. Ei, se ei ole sinun syytäsi, se. Valo tulee voimakkaammaksi, lihakset pidentyvät.

Olen ajatellut ommella kankaasta takkeja, useita erilaisia. Yhden askeettisen, yhden kohtalotarmaisen ja niin edelleen. Kaikki nykyiset takkini, mutta tuosta samankuosisesta kankaasta uudelleen tehtyinä. Se kangas on aivan erityinen. Ymmärrät kyllä.

Tänään mieleni tekee kirjoittaa sinulle oudoista yhdistelmistä. Tiaisesta kirsikankukkien keskellä, kun tahtoisimme nähdä tuhkanharmaita kyyhkysiä tai enintään sarvifasaanin. Ruisleivästä, jonka päälle on nostettu viipale kyyhkysenrintaa ja coctailkirsikoita. Katselen tiaisia tavallisissa pensaikoissa - syreeneissä - ja sydämeni hypähtelee niiden lätäkköistä tirskuntaa. Te pienet, ajattelen.

Me pienet, Jeanie, mekin pienet. Meitä ei ole vielä kynitty kaljuiksi saakka eikä asetettu viipaleina voileiville. Meillä on vielä tilaa astua varpaat märän kuraisiksi.

Olisitpa täällä kanssani, pesisimme tuon ikkunan ja näkisi paremmin työntää langan neulansilmään. Sillä Jeanie, on aika unohtaa kutominen. Talvi on miltei ohi. Nyt tarvitaan oksalakkaa, raffiaa ja teräviä veitsiä. Niin ja tietysti kaavapaperia, sen hankinkin jo.

Jos istuisit tässä vieressäni, näkisit kuinka ihmiset kutistuvat kaktusten läpi katsottuina harmaiksi hahmoiksi, jotka kiirehtivät edestakaisin pientä polkuaan siemeniään kantaen. Kylläpä he hämmästyvät, kun takkini valmistuvat. Projekteillani on vain ikävä tapa jäädä kesken.

Kuten sinulla, Jeanie, kuten sinulla.

No, onneksi osaat pitää kuulemma itsestäsi huolta varsin mainiosti. Tässäpä pieni tilkku kangasta. Humpsautin siihen hieman hajuvettäkin. Nuuhki sitä ja kuvittele, millaista on, kun tässä kaupungissa jokaista ränniä koristaa spiraali veden tippumiskohdasta aina räystääseen saakka. Tiedän, että sen voisi hahmottaa toisinkinpäin, mutta pidän ylöskiertymisen ajatuksesta. Epäilemättä sillä on tekemistä paitsi pellin muotoilun, myös vuodenajan kanssa.

Siinä on jotakin keväistä.

Kaavapaperien päältä ja nuppineuloja suussa, Connie

Jeanie, olen vähän miettinyt

2006-04-07T07:44:00.000+03:00

Don't mean a thing if you ain't got swing, originally uploaded by Tampen.

Jeanie rakas, kevät on kaupungissa. Silitän vaatteita ja muistelen, kuinka olen silittänyt vaatteita sinun istuessasi pöydän ääressä ja korjatessasi kokeita punakynällä. Sinä olet nauranut, teetä on läikkynyt valkealle lautasliinalle. En pysty yksinkertaisiin taloustöihinkään ajattelematta sinua.

Kiillotan hopeapannun, kaipaan mustarastasta jota ruokin yli talven pimeyden toisella laidalla kaupunkia, jossa kävelimme käsikynkkää liukkaita mukulakiviä ja eksyimme rantaan marraskuussa. Sanoitko, että talvi on vasta tulossa, en muista enää, minulla on vain eleitä, jotka lausuvat nimeäsi.

Kun väännän suihkun auki, kuulen, kuinka kävelet viereisessä huoneessa, on kesä, tuuletin pitää ääntä. On kiire, hiki sivelee hiuksista sähkön. Ja kun nukahdan, on kätesi olkapäälläni. Sanot, että kuvittelen vain, mutta tunnen sen.

Tai ehkä se onkin jonkun toisen käsi, Jeanie. Olen vähän miettinyt tätäkin vaihtoehtoa. Että sinua ei ehkä ollutkaan ikinä, ei sitä Jeanieta joka rullasi ylipolvensukkansa nilkkarytyiksi ettei olisi yksissä juhlissa kuten muutkin tytöt. Tahtoisin ajatella nähneeni pitkän unen, jossa seinä on oranssi ja täynnä iloisia nuotteja keveitä kävellä.

Tiedätkö, siinä yhdessä laulussa lauletaan tavoista ja siitä kuinka niitä ei voi viedä kaiken muun kadottua. Aiemmin ajattelin, että se laulu on lohdullinen, mutta Jeanie, sinun muutettuasi kauas pois ja minun tänne olen tullut toisiin mietteisiin. Sehän on kamala laulu, joka kertoo kirouksesta. Ei ole ketään, jolle voisin puhua ja siten kadottaa sinut. Eivät ne pysty ottamaan tätä pois minusta, tätä tottumusta kääntää päätä ja kysyä, mitäs tästä pidät.

Sinä olet teen tekemistä, mullanvaihtoa ja kirjakaapin järjestelyä tarkasteleva olento, joka ei jätä minua rauhaan. Jeanie, olisitko hyvä ja koettaisit kadota maailmasta. Jos ne muut eivät saa sinua katoamaan, saisitko sinä itse?

Tällaista tällä kertaa. Olen pahoillani esittämästäni toiveesta, mutta Jeanie, jos et aio tulla luokseni ikinä teelle ja marmeladivoileiville, jotakin on keksittävä. Sitä paitsi, olen nähnyt unta, että tämä onnistuisi. Että päättäisit, että nyt Connie lopetat tuon älyttömän mieltämisen ja alat elää. Näin ajattelisit, ja äkkiä maailmani olisi tyhjä, polun voisi tehdä minnepäin valkeutta tahansa. Äläkä sano, ettei unia voi nähdä konditionaalissa. Minä teen sitä kaiken aikaa.

Conniesi

Unohduksesta

2006-04-02T22:39:00.000+03:00

Childhood Truths II, originally uploaded by Zen Cat.

Jeanie, sinä tahdot unohtaa. Mutta minä olen liikaa sanoja, ja kirjeeni leijuvat ilmassa seuraten sinua valokeilana. Me olemme tanssineet liian monta valssia toisen korvassa vasen, toisen korvassa oikea nappikuuloke, pimeä katsomo tuskin hengittäen punaisilla tuoliriveillään ja jokainen katu on tukittu pystyynnostetuin hetekoin, joiden takana seisovat bakkantit jotka eivät osaa hikoilla tuskasta.

Suukotat otsaani, mutta se ei riitä. Jeanie, unohtaisit värit, joiden et tunne repivän ihoosi hakasin haavoja. Et unohtaisi minua, muistaisit aina, kuinka katsahdamme toisiamme päiden ylitse, kuinka näet äänesi kantavan minut aukion yli kohosteisena. Ja että muistaisit kuinka miesystävällesi suunnattu selitys siitä mitä Connie tekee tanssiessaan äkkiä täsmentää liikkeeni. Minä tanssin sinulle.

Sinä sanot, että Connie tanssii, et sano, että tanssin sinulle. Mutta Jeanie, et voi olla näkemättä sitä. Siksi sanot, mitä sanot, kun näemme, ja silloinkin kun emme näe.

Jokainen päivä jolloin unohdat minut muutun yhä suoremmaksi ja kirkkaammaksi. Jeanie, sinä teet minusta pyhimyksen, sinä haluat minun olevan jotakin muuta kuin se tyttö, joka on lettosi, margariinirasiasi ja lompakkosi, lähestulkoon pohjaton olento, joka upottaa ja loppuu aina liian aikaisin.

Täällä sataa taas lunta, tanssin puiston halki pitäen kättä näkymättömällä vyötärölläsi. Hiukseni on nauhoitettu suikaleella punaista satiinia. Koditon mies taputtaa, hän ei tunne sinua kuten minä kämmenessäni tunnen, lakanoiden laskoskuvioina ja poskina aamuisin jolloin valvoin vierelläsi katsoen valoa jalkaterillämme ja halusin upota ja että kaikki loppuisi tähän eikä tulisi näitä kirjeitä, joissa pitää puhua muistamisesta ja unohtamisesta kun kaikki ympärillä kuolee hitaasti ja vaivalloisesti laji kerrallaan.

Olen epäröinyt puhelimen luona liian monta kertaa, olen pelännyt juosta luoksesi nähdessämme, olen arastellut koskettaa kättäsi. Ensi kerralla sivelen otsaani pikaliimaa, jotta takerrut huulistasi otsaani, eikä minun tarvitse enää kirjoittaa sinulle ikinä. Jeanie, minä en osaa unohtaa.

Sen vuoksi kai edelleen sinun Conniesi

Päiviä

2006-04-02T03:46:00.000+03:00

sunysunrise, originally uploaded by Sunnyvaledave.

Jeanie, on päiviä, jolloin aurinko lakaisee puistoa eestaas huolimattomin kahdeksikoin, nuolee kaiken sileäksi. Tiedän, että puhut mieluummin suudelmista, mutta minä en usko sellaisiin. Auringon kieli on karhea, mutta en halua ajatella sille parransänkeä, vaikka iho välillä punertuu ja tuleekin araksi. Aurinko ei voi olla mies ja kuu nainen, ne ovat taivaankappaleita, eivät mikään riitelevä pariskunta.

Ei, älä saivartele lukiessasi, että miten muka taivaankappale nuolee pentunsa puhtaaksi, jos ei suutele. On kevät, Jeanie, kevät! Puut pyöristyvät ja alkavat kuiskia. Linnut eivät jätä meitä rauhaan öisinkään. Aina on sanottavaa. Jeanie, kirjoitettavaa, sinulle.

Ja pilvet, kuinka ne kulkevatkaan ikkunani toisesta laidasta toiseen ja kuinka kaipaankaan sinua tänne. Asun nyt uutta asuntoa, melkein kuin uutta kaupunkia, kävelen mäen ylös pelkäämättä, en ole ikinä arastellut täällä. Tämä on hyvä paikka asua.

Täällä kukkivat syreenit vähän myöhemmin, tuotko minulle sitten kimpun, jos ehdit luokseni? Nirhaat puukolla, vähäsen vain. Kunhan tuot parittoman määrän oksia, en tahdo kuolla vielä aikoihin. Odottelen sadetta, joka lakaisisi kadut. Sillä katuja aurinko ei lakaise, pikemminkin päinvastoin.

Ja puut, ne tahtovat kaikkea. Ne ovat kuin sinä, Jeanie, ja minä. Rakastavat jokaista vastaantulijaa, joka ei paljastu kirvesmurhaajaksi. Sellaista se on, keväisin.

Mutta eniten tietenkin rakastan sinua, sinulla on niin taivaansininen hamekin.

Connie

Avautuisit kuin lonkkanivel

2006-03-31T14:08:00.000+03:00

Photo Hunt - The Long List #19 ~Sport~, originally uploaded by dandelionqueen.

Jeanie darling, tänään sain ruukullisen punaisia tulppaaneja salaiselta ihailijaltani. Katsoin häntä kulmieni alta äkäisenä - eikö tuo ole lukenut plathiaan kunnolla. Sinä olisit tiennyt, olisit tuonut posliinihyasintteja, kalliokieloja ja sahramikrookuksia, niilinlootuksen boolimaljaan istutettuna, kiehkuran tuoksuköynnöskuusamaa. Loly, olisit näyttänyt lajikenimen, Loly kuten Lol V. Stein.

Jeanie, toisinaan mietin, mikä kasvi olisit jos päättäisit avautua kuten aamut avautuvat. Katsohan, epäilen, että olisit sittenkin jokin muu kuin ne kukat, jota miehet sinulle kantavat. Se on epäilemättä myös syy, mikset vastaa kirjeisiini. Jeanie, sosiaalinen elämäsi on liian vilkas. Et ehdi milloinkaan ajatella lonkankulmaasi ja sitten oletkin jo vanha ja murrut.

On eräs salaisuus. Minä en avaudu kuten kasvit vaan kuten lonkkanivel, uudestaan ja uudestaan. Olen samalla tavalla joustava ja muuttuva kuin lonkkaluuni. Luulenpa, että jos Jumala olisi ollut viisas, hän olisi tehnyt miehen naisen lonkkanivelestä.

Katsos Jeanie siinä tapauksessa meidän miehemme, keitä ne minäkin hetkenä lienevät, olisivat irvistelemättä toisilleen ja sanomatta sinulle jälkeenpäin että vanha Connie on päästään sekaisin kun käy romanttisilla iltakävelyillä tuollaisen mistään mitään tajuamattoman pölvästin kanssa. Enkä edes tiedä, sanotko, että Connien päässä ei ole mitään vikaa. Että Connie se vaan on sellainen ystävällinen tyttö, joka hymyilee miehen sanoessa typeryyksiä.

Jeanie, sinä tunnet minut paremmin kuin ne miehet joten voisit vaivautua vastaamaan hieman ripeämmin. Muuten joudun seurustelemaan juuri näiden pölvästien kanssa!

Minusta sinun pitäisi lakata murehtimasta noita asioita, joista viimeksi niin vuolaasti puhuit. Katsos, tulisit tänne jokin päivä, valvoisimme yön yli. Minulla on pari pulloa mantelilikööriä ihan sinua ajatellen kaapissa. Ja kun aamu valkenisi, avautuisit sinäkin kuin lonkkanivel.

Ja minä, minä seisoisin kyynärnojassa, melkein ylösalaisin, jotta sinun sanasi heldelmöittäisivät minut varmemmin! Sinä tiedät, että olen niitä, jotka synnyttävät sanoja, kunhan alkuja istutetaan minuun. Olen synnyttänyt jo niin monta tähän kirjeeseenkin, ettei tunnu enää missään. Saa pikemminkin ponnistella, etteivät ne pullahda maailmaan ennen aikojaan!

Jeanie, muistahan vanhaa Connietakin, kun nämä jasmiininnuput avautuvat. Vähän minua kyllä kauhistuttaa, ettet koskaan löydä tätä pahvikorttia istutuksen rehevästä röyheydestä, mutta turhaan minä sitä tässä kontemploin. Löydät jos löydät ja et jos et. Mitään askeettisempaa en tietenkään tahtonut lähettää, kevät ja kaikki.

Connie, korvansa takana onnenpensaan kukkivan oksan kärki pinnillä kiinnitettynä

Jeanie, tanssitaan pellon yli

2006-03-24T02:00:00.000+02:00

Cranes & Geese, originally uploaded by ianqui.

Anna olkapäidesi heijata sivusuunnassa, katso suoraan silmiini, paina huulesi keskeltä kiinni niin tiukasti, että ne kurottuvat kohti, aseta kätesi käteeni. Olkoot eleemme pelkkiä vastauksia, älköön kumpikaan aloittako mitään.

Kas näin, kukaan ei näe, paitsi kurjet ja hanhet sinisessä, leukkuen ylitsemme, ja pelto on pohjasta mutaa lumen mentyä, minkä pelto, villien pelto, ei tästä kukaan mitään korjaa, paitsi silkkaa iloa kadota korsien lomaan. Pitkospuilta ei saisi astua alas, tule.

Aseta toinen kätesi olkavarrelleni, anna huuliesi rentoutua, hampaidesi välkähtää ystävällisessä avanteessa. Kuuntele! Siipien humina keinuttaa.

Eivät ne meitä ammu, vaikka sairastuisimmekin ja tanssisimme lopulta suljetulla osastolla, maskeihin pukeutuneiden keskellä. Meistä riippuisi Y-letkulla jaettu tippa, kenkiemme päälle olisi viritetty siniset suojat. Panssarilasin takaa katsoisivat vanhemmat uskomatta kohtaloon. Me hymyilisimme, uppoutuisimme tahtiin ja silmiin ja keinuntaan ja loisteputkivaloon. Se olisi sen arvoista.

Ehkä kallistaisin päätäni ja sanoisin, että on sinun vuorosi hyräillä siipiäänet ja nähdä hymy. Astuhan jo sieltä.

Jos maaperä olisi hiukankin tasaisempi, ja katto korkeampi, ja linnut toisaalla, ja pensaikko vihreämpi, ja olisi kevät, sanoisin, että tiedät, kuka olen. Mutta ehkä lähetän sinulle tällä kertaa parvellisen paria lintulajia. Sinä kaukana, minä kaukana, linnut ovat kätevintä, mitä on. En sido niihin kirjeitä enkä sulje niitä lakkaan. Ne kulkekoot minne kulkevat, vuodesta toiseen samaa reittiä raitiovaunun uskollisuudella.

Ole sinä istuimeni tuossa vaunussa, minä voin olla se, joka katsoo ikkunasta ja tajuaa, että vaunu on poistunut kaupungista, pysähtyy lietemaan keskelle, ja että on kevät, ja että linnut tulevat, ja että Jeanie, joku on viimeinkin opettanut sinulle, kuinka valssissa astutaan eteen ja taakse, vaikka olat voivatkin heijata sivusuunnassa.

Pitkospuilta ei saisi poistua, mutta tämä olkoon poikkeustapaus. Niin harvoin saa tanssia korsien läpi, päät tuskin niiden ylle nousten, ja lintujen vatsat yli liukuen ilmakiskoa, ja upota hymyyn. Ja Jeanie, jos luovun tästä kuvasta, kuinka minun käy? Lakkaanko näkemästä, kuinka asfaltin alla on maata, joka oikein paljastettuna nousisi kaislaa alustamaan parvia?

Ja mitä silloin enää tiedän maailmasta?

Sinun, kaukana, Connie

Liikahtamatta

2006-03-20T03:44:00.000+02:00

Unikkosilmäinen (poppyeyed), originally uploaded by Veloena.

Jeanie, on ollut aikoja, jolloin aika on jäsentynyt tarvitsematta melodioita. On riittänyt, että on herännyt ja tiennyt heränneensä uneen. Siperianunikot ovat puhjenneet läpi kesän, nuppu toisensa jälkeen tulvauttanut silkkihameensa kääröltä tuuleen.

Olen rakastanut, minua on rakastettu. Se on niin yksinkertaista. Veri on ollut punaista, taivas sininen, silmieni ympärillä heteitä, iiriksissäni kultainen kehä.

Jeanie, sinua en koskaan oppinut tuntemaan. En sillä tavalla, että silmäni olisi loistanut aurinkoa ja aamua, unta ja metsänrajaa. Ojensitko koskaan kätesi? Tulivatko pääskyset perille? Maalasitko kajalin myös sinä aamuna, kun tiesit meneväsi uimaan?

Jeanie, tämä on jäähyväiskirjeeni. Huomenna nousen lautan kyytiin, seison liikkumatta ja koetan katsoa aurinkoon välittämättä pupilleistani. Mutta kun siperianunikot puhkeavat yllättäen ovenpieleesi, tiedät, kuka kylvi nuo siemenet.

Se en ollut minä. Minun taskussani on liikaa reikiä noin pieniä siemeniä ajatellen. Minun ei tarvitse, Jeanie, ei sinun takiasi. Siperianunikkojen takia, voisi vielä ajatella. Mutta ne ovat eteviä pitämään itsestään huolta. En voi olla näkemättä niitä. Olen jo toisaalla, kun kesä saapuu perille, liukuu kylkiluittain rentoutta sinuun.

Sinä katselet sitä parvekkeelta, ihmettelet sen kevytmielistä lyhyyttä. Ja tiedätkö, minussa se oli monta vuotta, liikahteli kuin sielu ilman tehtävää, jolle omistautua.

Nyt ulkona on kylmää ilman baskeria. Lumihiutale tai unikon hedekehä, samapa tuo. Jos haluaisit nähdä ihmeen, sinun pitäisi vain uneksia silmät avoinna, tulla luokseni neljän aikaan aamuyöstä, sanoa katuvasi, mitä teit. Makaisit kerällä sylissäni, katselisimme unikot yhdessä. Mutta Jeanie, en ole enää täällä ja sinä taas olet sokeampi kuin kontiaiset.

Ja kuten sanot, siperianunikoita myydään kaupassa, joten ne eivät voi olla ihme.

En usko sinua, ja siksi olen nyörittänyt kenkäni tiukasti ja viivyttelen enää allekirjoittaakseni tämän viestin. Sillä on niin vaikeaa lähettää sellaista, jota ei voi sanoa: ne kolme sanaa, joita tavallisesti viivyttelen viimeiseen saakka, liian myöhäiseen lähtiäkseni.

Olen jo kaukana.

Connie.

Kellumisessa on puolensa

2006-03-18T14:56:00.000+02:00

Sirena, originally uploaded by Salvador Moreno.

Meri heittää päätä silokallioon, haavaa ei tule. Viherlevän sormet kutittavat alaselkää, bikini jättää paljon auringolle ja kutitukselle. Mutta pitää olla kuntoa, laajat keuhkot ja rentous. On maattava jännitymättä ja kaikki onnistuu.

Sanot, että olen vietävissä mihin hyvänsä, minut voidaan kääriä kirjavaan mattoon huumattuna ja laskea selälläni pupillit suurina avoveden varaan, painaa silmäluomet kevyesti kiinni kuin nukelta. Ja että sitten vain kellun avomerelle saakka, kun laivaväylä talvisin katkaisee jääjuoksun. Ja että menen minne en haluaisi, kun on nämä virrat.

Ja että voisin upota.

En osaa upota, olla hengittämättä. En osaa olla kikattamatta, kutiamatta, punastumatta, kompastumatta, unohtamatta vaaroja. En osaa luetella aakkosia lopusta alkuun, mutta kellua totisesti osaan. En osaa vajota pohjaan, minulla ei ole kiduksia.

En osaa olla tuntematta ja venyä silti metreiksi, en osaa puhjeta liejusta terälehtevää valkeutta ja yhteyttää. En osaa uida enkä upota. En osaa kiinnittyä kallioon enkä hiekkaan, en osaa rakentaa enkä rakentua, en osaa kutittaa pohjasta käsin yllä kelluvaa bikininpaljasta selkää.

Mutta osaan kellua. Kellumisessa on puolensa. Katsohan, näin sahalihakseni liikkuvat, kun hengitän. Vaikka minussa onkin liikaa vettä, on minussa myös ilmaa. Ei riittävästi tieheni leijuakseni, mutta riittävästi, jotten painu pohjaan saakka.

Kuka pohjassa nyt tahtoisikaan olla? Laskisiko siellä koko lahdenpohjukan hiekanjyviä ja ärtyisi ne sekoittaville aalloille. Vai pakenisiko lokkien ääntä ja mädäntyvän rakkolevän hajua. Vai pitäisikö nenästä kiinni ja teeskentelisi olevansa kivi kolme sekuntia ja pulpahtaisi sitten pintaan elämää haukkoen.

Voi, tätä en ymmärrä ollenkaan!

Kirje kauas

2006-03-13T02:01:00.000+02:00

Action, originally uploaded by George.

En ymmärrä, miksi esität asian tuolla tavalla. Ikään kuin olisi jotakin kaunista tavassa, jolla ne viettävät aikaa puistossa, lytistävät maan ja kikattavat.

Eivät niiden tavat ole niin ikuisia. Totta, ne katsovat samalla tavalla ja ehkä oikovat vyötärönauhaa ja pannoittavat hiukset. Mutta Sapfo, sinä unohdat tärkeimmät. Nämä sanovat empowerment by sex, uudelleen ja uudelleen, nauravat päälle, ehkä itkevätkin.

Kesälläkään ei nurmi verso näiden jäljiltä, kun ne tanssivat pataljoonina, ojennus, kallistus, silmien liike, hymy, valtaavat suojakuoriset sohvat ja litistävät kuraa ja sanovat että annapa sittenkin lasi viiniä, taidan olla sen tarpeessa.

Rakas alttari, niinpä niin. Sapfo hyvä, jospa puhuisimme asioista niiden oikein nimin. Että pian kaikki ruoho on tallottu, ja edelleen miehet ilmoittavat ensiksi autonsa merkin ja vuosimallin, Ras Tanurassa luotsi on ikuisesti ylitöissä.

Pellot kynnetään öljyllä, kylvetään öljyllä, housujen kangas on öljystä märkä. Ruohonleikkuri käy öljyllä, siitä jää pahanhajuinen vana, kaljuilla kohdin terät vispaavat tyhjää kovanruskean yllä.

Mutta ensin tulevat nämä pämppäämään. No niin, Sapfo hyvä. Kirjoitetaan tytöistä keväisissä puistoissa, se on ihan okei aihe.

Sievältähän se näyttää. Että kaikki vain kulkee piirissä ja tallaa vaaleanvihreää ja että tulee kesä. Eivät ne tiedä, etteivät nämä halua tallata mitään, ellemme me kerro. Että ne deletoivat jokaisen viestin joka alkaa autonmerkillä.

Miten olisi, että ylittivät aidan luvatta ja kävivät nurmelle kikattaen, joivat vähän liikaa ja kieppuivat epärytmisesti, käsivarret kananlihalla, huojahtelivat ja pyllähtivät, ottivat vielä yhdet tölkilliset, huulikiiltoa meni poskelle saakka, halailivat ja loilottivat karmeaan ääneen, lähtivät kotiin viimeisellä julkisella.

Ja että maa oli sen jäljiltä loppukesän järkyttynyt, ja että tämä toistuu keväittäin, aitoja tai ei, ja että sukupolvi sukupolvelta tytöt kokeilevat, joko tarkenee lyhythihaisessa ja sitten on tanssittava ettei jäätyisi. Ja että koko ajan ne vähäsen tarkkailevat, kuuluuko kirkuna varmasti riittävän kauas.

Koska niin humalassa ne eivät ikinä ole, että unohtaisivat, miltä piti näyttää. Kreetalaistytöiltä. Sinä tiedät sen, samoin minä. Ehkä vielä joskus puhumme asioista oikein nimin.

Sinne saakka, Sapfo hyvä, kehottaisin sinua miettimään, mikä ruohossa oikeastaan on niin pehmeää. Siitä saa hiton inhottavia paperihaavoja, etenkin jos tanssii kreetalaistyttöjen tapaan. Ja ennen kuin ruoho on riittävän kovaa viiltämään, viiltää halla.

Kevätongelmia

2006-03-13T01:01:00.000+02:00

Spiritual Termites, originally uploaded by The Human Museum.

1.

Sade on jättänyt meidät
hengittämään tomua
majojen päiviin tomua
silmäkulmissa hampaissa
tyhjissä astioissa

Edes kangastukset eivät muodostu
lehmät vuohet herää
hautaamme äidin yöllä
on viileämpää
ja tähdet ehdottomat kuten aina

Kunpa jokin peittäisi ne

2.

Aina täytyy pelätä
ostaessaan lihaa
suojakaasuun pakattuna

Milloin BSE, milloin lintuinfluenssa,
milloin Para Red curryjauheessa

Eikö asioille voisi tehdä
jotakin
pelottaa koskea lihaan
ilman kirurginhansikkaita
ja hengitysmaskia

Katsomme lasten kanssa taivalle
terassilta eivät tähdet näy
tyttö kysyy äiti onko Jumala
tähtien takana vai edessä

3.

Kuoleva joutsen ymmärrettiin toisin
Putin puhui muuttolinnuille
kaikkialla seistiin pellonlaidassa
ja tervehdittiin mustaa tuikkiva parvi
varoituslaukauksin

kevät et tänä vuonna tulisi

Ali ei vienyt lehmälle vettä
ei äidillekään ollut
ja yö kylmä, tähdet valkoiset
ja linnut toisaalla
sadepilvien perässä

laulamassa rakkautta kuten aina

Puhumaton pää

2006-03-13T00:12:00.000+02:00

Inquietudini, originally uploaded by Flor3.

Voi koetahan, olisi helpompaa, kun en sanoisi mitään. Etenkin kun en käyttäisi sanaa darling ollenkaan. Tulee niin helposti ymmärretyksi. Ikään kuin olisi mahdollista ajatella, olla olemassa jo ennen kuin kuolee ja tulee kirjoitetuksi umpeen.

Saisit katsoa, minne tahdoitkin. Tiedän kyllä minne katsoisit, vaikka silmäni olisivatkin kiinni ja vaikka kiharat olisi kovetettu ylimääräisin lakkakerroksin. Suljen silmät vain kun pyydät. Et tahdo pyytää, en tahdo sulkea. Mutta et tahdo liioin kuulla, mitä näen. Siispä lähestyt takaapäin.

Ristiriita, josta puhut, on sinussa, ei minussa. Olet leikannut minusta irti kaiken mistä näkisi, olenko nainen vai en. Mutta ehkä luotamme ripsiväriin, tämän kerran.

Hyvä on, olen hiljaa. Tällä kertaa en kuitenkaan itke, annanpa vain ajatusteni kiemurrella kalloni ulkopinnalla, levottomat kielet suitsukkeenhajua lävistellen. Katsohan, takaapäin on parasta lähestyä arvaamattomia olentoja, takaapäin ja silmät kiinni ja selkä edellä. Ehkä sitten pelottavan kohtaa kasvokkain vasta kun sen on jo ohittanut.

Sillä koskaan ei voi etukäteen tietää, milloin rävähdän hereille, ojennan sormeni ja kosken rannetta, sanon darling ja hymyilen. Darling avaa silmäsi. Se on jo ohi. Oli syitä sille, että etenin silmät kiinni ja selkä edellä kanssasi kuten säädyllistä oli. Ja että silloinkin kun näit jo minut, pidin silmäni kiinni ja annoin vain puheeni virrata huutoon asti.

Mutta säännöt ovat nyt muuttuneet, olen hiljaa. Mistä olisin tiennyt, ettet aikonutkaan ohittaa minua kuten toiset. Että sitä vastoin avaisit silmäsi ja tarttuisit veitseen hetkeä liian aikaisin. Hetkeä ennen kuin olisin avannut silmäni ja kertonut, että hiuslakkaa se vain on, viatonta kuollutta ainetta. Että oikeastaan minäkin olen pieni poika, jolla on leikkiveturi ja joka pelkää omaa epänormaaliuttaan nähdessään punaiset rintaliivinsä.

Olen pahoillani, etten ehtinyt sanoa sitä. Sinäkin olisit, jos kuulisit nämä sanat. Mutta kuolleet eivät puhu, eivät edes unissaan.

Katoaa

2006-03-12T01:20:00.000+02:00

, originally uploaded by Awaya-Legends.

Jeanie, älä ikävöi kesää. Kaikki katoaa. Lumi, pulkankaari, kiinanpunainen takki.

Sinäkin katoat.

Puhut enää kesästä, kesällä sitä ja kesällä tätä. Kesään on matkaa ja me molemmat kovin yksin. Kuljen lumista puistoa ja ihmettelen oksien tanssijaisia. Nekin odottavat. Nekin katoavat.

Odottaako mikään, joka ei katoaisi?

Jeanie, katoat paremmin kuin kukaan tuntemani. Kesä, kirjoitat, kesällä voi tehdä mitä vaan, talvella tuskin mitään. Rinteet ovat jyrkemmät ja metsänpohjan läikät selkeämmät.

Mutta vieritäpä ruohosta pallo, Jeanie. Katsotaanpa, millainen jälki jää, kun teet ruohoon enkelin. Pesepä matot hieromalla niitä pihanurmeen hevoskastanjojen luona. Oikein arvasit: väärässä olit. Sinuun suututaan, kun tuolla tavalla koettelet kesän vajavaisuutta.

Ehkä tänä keväänä tanssimme märkään maahan kuvion, joka ei kasva koko kesänä. Seuraavaksi talveksi se katoaisi. Mutta kaikkeen on kirjoitettava ehkä, tai puoliksi, tai jos, tai sitten kun.

En minä murehdi sellaista, en ennen enkä jälkeen, ainoastaan sen tapahtuessa. Ovi sulkeutuu ja seison äkisti yksin eteisessä. Tai suljet silmät ja pyydän sinua avaamaan ne, jotta ymmärtäisit, mitä minussa tapahtuu. Ettet katoaisi uneen. Etten katoaisi uneen. Kenen uni se edes on? Ovatko unet yksityisiä vai voiko niitä murtaa?

Jeanie, puistossa on edelleen lumista. Keltaiset koirankusetkin on puuteroitu piiloon ja puiden ihmeellisimmät pisarakorvakorut on jo työnnetty silmuihin. Mustarastas viheltää. Sillä on oranssi nokka ja oranssit saapikkaat.

Jeanie, kaikki surusi katoaa vielä. Lupaan. Se tapahtuu ennen kuin katoan. Miten, en tiedä, mutta tiedän, että niin vielä käy. Ehkä samoin kuin mäkeä laskiessa, kun äkkiä pohja tapaa reitin sitä erityisemmin etsimättä. Vai haluaisitko sanoa, että pulkan pohjalla on jotakin sellaista kuin vapaa tahto?

Tänään kovin kevytmielinen Conniesi

Ei kirjoja lueta ennen

2006-03-09T04:30:00.000+02:00

A Zen Cat Xmas Tale, originally uploaded by Zen Cat.

Voi ei, ei kirjoja lueta ennen kuin kaikki on jo huonosti, ylitsepielesti, harmittavasti, jurnuttavasti.

Kun kaikki on hyvin, ei syödä ulkona, koska ulkona on liian kaukana. Syödään sängyssä istuen, sormin, hihitetään kaakaoviiksille, maataan pimeässä leikkien sokeannäkemistä kasvoilla. Jos olisin sokea näkisin sinut näin. Ja suu puhuu koko ajan mussuttaen ja vingahdellen.

Korut ovat kukallisessa pienessä kiinalaismukissa WC:ssä. Kahden kuukauden välein tulee virtsatietulehdus. Ikkunoilla ei ole väliä. Bileisiin mennään hiukset tahmeina ja sotkuisina.

Nauretaan niin, että hampaat näkyvät, miehen käsi rintalastan päällä leväten.

Ei, ei silloin lueta kirjoja. Kirjoja luetaan vasta myöhemmin, silloin kun jo huomaa, että varpaita voi kylmätä. Kysytään toiselta, mikä kirja toi on, onko hyvä, kannattaako munkin lukea. Ei lueta sitä ikinä. Tiedetään jo kun kysytään. Toinen sanoo aina joo kannattaa sun.

Eikä koskaan tee niin kuin kannattaisi.

Tikapuilla

2006-03-09T03:36:00.000+02:00

Three Amigos, originally uploaded by dorenemlorenz.

Minua on neuvottu kiipeämään eri tasoille hyppäämisen sijaan, käyttämään tikkaita, vaikka edes silmin. Olen likinäköinen, vihaan silmälaseja. Nousen pienoille jälleen.

Yökerhoissa uskon taiteisiin. Että käden ojentuessa ja oikaistessa yläselän ja pään muutun musiikiksi. Eikä kukaan pyydä minua mukaansa aamun tuolle puolen, olen sillä tavalla väärä ihminen. Ei se ole vakavaa. Olenhan tanssinut.

Jos en prinssejä saakaan, saan rasitusmurtumia yltympäriinsä.

Enkä unohda. Voi sinun selkäsi on niin kapea, sanoo ystävätär sylikkäin nukkuessamme. Älähän nyt, sanon, mieheni kämmenetkään eivät ulottuneet vyötäröni ympäri kuten Ingallsin Lauralla. Ja se on jo ohi, se. Emme edes suutele, makaamme vain niin, hänellä kaksi miestä, minulla ei yhtään.

Olen liian vanha seikkailemaan sinne saakka että rakastun.

Jos saisin valita, sijoittaisin kaiken tummatulikukkaan ja lapsiin jotka lähettävät joulukortin kalkkunaystävälleen tuntematta itseään imeliksi ja teennäisiksi. Jonkun toisen lapsiin, jonkun toisen kalkkunaan. Mutta tummatulikukat keräisin itse koriin ja tekisin niistä hauteen hiuksilleni. Tulikukat, tuliunikoiden raivokkaan silkin, tulikellukoiden innokkaat maljapuheet.

Kevään tullen nousisin yläterassille, pudottaisin kaikki vaatteeni ja ryhtyisin peltonätkelmäksi. Sininen silmissäni olisi terälehteä, musta hautajaisasua. Ja valkea, se risteilisi punaisia köynnöksiä, unettomuuden verkkoa.

Siihen tarttuisi muutama peltikatto ja säe. Eikä kukaan sanoisi aamulla, että näytän väsyneeltä. Sillä ylätasanne on autio vaikka aurinko paistaakin sinne pidempää päivää kuin katukuiluun. Aamuisin tuntisin omituista kaipausta huojahtaa kaiteen yli leikkien Linnanmäkeä.

Jokaiselle pienalle jäisi jälkeeni alastomia naisenkuvia, lapsenkuvia, eläimenkuvia. Alhaalta käsin katsoessa näyttäisi siltä kuin sininen hameeni levittyisi taivaaseen, ja jos tuulisi, kenties näkyisi alushousujeni valkea valliriutta mereltä mannerta päin, rautatien yllä. Mustat suonet risteilisivät, lentokoneet hipoisivat polvitaipeita.

Ja ne pilvet olisivat samaa höyryä kuin talvisinkin, vaikka sitä onkin vaikeaa uskoa. Ja tikkaita pitkin kukkisi peltonätkelmä joka on sisareni ja kietoo kätensä vyötäisilleni kun kukaan muu ei kiedo ja kuiskuttaa taivaansineä kapeaa selkää päiväkerhoa. Voi kulta yöt eivät ole sinua varten, se kuiskaa. Etten olisi onneton. Päivät ovat, iloiset naurupäivät. Ota sakset, se kuiskuttaa.

Askartelen auringolle kultaisen kruunun jotta voisin öisinkin pullistua sen laulusta.

Puistossa nauravat tytöt sylissään kalkkuna. Lumi suistuu ja toistuu vaikuttamatta poeettiselta. Ei edes kaidetta, jonka yli horjahtaa, ei käsityskykyä vyötäisillä. Tanssin pienen kuvion lumeen silmissäni.

Luulin jäljet painaumiksi ja tiivistymiksi, mutta ne ovatkin purkaumia, ja koholla, ja punaisia, sopimatta maailman kylmään. Ja ne on helppoa erottaa ja luokitella.

Lakkaa hokemasta kello kuutta

2006-03-07T18:11:00.000+02:00

ruby avenue fire, originally uploaded by foreversouls.

Hyvää naistenpäivää, Jeanie rakas.

Harmillista että vietämme sitä tällä tavalla. Kävelemme jäisiä katuja ja ihmettelemme palavaa taloa kumpikin puoleltamme. Vai lienemmekö sittenkin samalla puolella, koska näen sinut koko ajan. Ehkä tälle asialle olisi tehtävä jotakin. Ensin meidän on selvitettävä, kumpi on tehokkaampaa, huovalla tukahduttaminen vai vedellä viilentäminen. On keskusteltava loppuun asti. Kompromissin on löydyttävä.

Voin kuvitella, mitä sanoisin, jos sanoisin, mutta ehei, minä kirjoitan kirjettä. Sanoisin, että älä ole noin negatiivinen. Mitenniin rötiskö jolla ei ole arvoa? Jaa että kuudelta. No voi kyllä tehdä tiukkaa että kuudeksi ehdittäisiin ja vielä suihkun kautta. Keskeytitpäs. Etkö kuullut kun sanoin - ja että no niin ei olisi pitänytkään, siinä olet oikeassa.

Ei olisi pitänyt koskaan opetella puhumaan eikä ainakaan kirjoittamaan. Joskus opettelin, kun ajattelin, ettei ihmiselle voi ikinä sanoa liian monta kertaa, miten tästä välittää, kuinka rakastaa, että olet ihana, darling, dear, Jeanie, olen tässä ja kirjoitan ihan sinua varten. Mutta jospa nyt kävisimme tämän kaiken läpi, vaikka kiirehän tässä tulee, kuudeksi emme varmasti ehdi. Lakkaa kutsumasta taloa rötisköksi. Jeanie rakas, kotitalo on aina kotitalo, vaikka sisustus olisikin hieman homssuinen.

Miten niin voimme jättää tämän sammuttamatta ja mennä kotiin. Jeanie, katsohan ympärillesi. Me olemme jo kotona, talon sisällä, eikä ovea ulos ole. Tuo ovi on sinun, tuo minun. Ne vievät vain syvemmälle. Me olemme syntyneet täällä, täältä, näistä käytävistä. Pysytellään tässä rapussa. Kietoutuisit tänne syliini, syvemmälle leikkimään, katsoisit miten tuo äidin viileään nostama fiikus käpristyy liekkeihin.

No, huovan mahdollisuus taisi mennä juuri. Iske se letku seinään ja lakkaa etsimästä ovea. Seinän läpi ei kaivauduta kynsillä. Ota sinä tuo toinen pää. Lakkaa hokemasta kello kuutta. Olisi kyllä parempi puhua, mutta kun et kuuntele, pitää kai kirjoittaa.

Jeanie, tällä kertaa pelkään, että kirjeeni ei tavoita sinua... että se palaa jo ennen kuin leijuu jalkoihisi. En ole koskaan ennen heittänyt kirjettä liekkien läpi.

Mutta tietenkin me palamme samalla tavalla kuin aina ennenkin, kirkuen ja lettinauhat tuhkaan sulaen. Ja huomenna me näemme toisemme, tai viimeistään ylihuomenna, ja kaivat taskustasi liidun ja kysyt, hypätäänkö ruutua. Merkkiä emme tarvitse, me kuvittelemme sen. Se on tuossa ruudussa. Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Jeanie, toivottavasti ehdit lukea tämän vaikket ehdikään kello kuudeksi suihkun kautta ja tämä vain viivyttää sinua enemmän ja enemmän. Katsos, halusin toivottaa sinulle hyvää naistenpäivää. Koska rakastan sinua, vaikken rakastakaan käytöstapojasi. Mitä se tuollainenkin on, kynnenalusesi ovat kohta aivan likaiset!

Sinun, Connie

Pyhimys

2006-03-06T00:59:00.000+02:00

Jump!, originally uploaded by Ally~.

Jeanie tahtoisitko ikinä tulla tänne. Väy väy, menen ihan ovenkarmeja pitkin. Minulla on jotakin mitä näyttäisin. Ihan totta, ei tämä ole nyt mikään ristipisto eikä puoliksi tintattu punkkupullo. Tämä on jotain ihan erityistä. No tietysti ei niin ihmeellistä kuin sinä mutta melkein.

Olen kuullut, että tässä lähistöllä asuu valaistunut mies. Sen erottaa siitä, että kun muu kaupunki on pimeänä, yhdessä ikkunoista on kumma hohde. Se on sen miehen energiaa, ajattele, ihan oikeaa miesenergiaa. Se ei enää puhu, koska sanat ovat sisäavaruuden oven lukko. Ja se syö pelkkiä kiviä.

Kun katselen lähettämääsi kuvaa tuossa kirjahyllyssä, siinä sinä hyppäät ilman mitään tarvetta ikinä pudota jaloillesi, niin mietin miten se mies nuo portaat näkisi. Että jos sillä olisi hyvä taltta ja iso leka, niin lohkaisisiko se niistäkin palasia ja imeksisi niitä?

Vai onkohan sellainen liian fyysistä ja tahtovaa? Ehkä se vain makaisi portailla ja nuoleksisi niitä. Vähän harmittaa kun tuossa kuvassa se ei tee niin. Olisit Jeanie niin paljon ponnekkaamman oloinen jos kontrastinasi olisi tuo pyhimys. Sinäpä se et kiviä syökään! Vai onko tämä taas jokin synkeä salaisuutesi joihin vetoat?

Jeanie. Arvaan jo mitä aiot vastata, ja vastaankin siksi jo valmiiksi seuraavan kirjeen aloituslauseella: Älä sinä kiukuttele minulle. Tietenkin tahdot tavata miehen, joka syö kiviä. On asioita, joita et osaisi kuvitella, vaikka vaivaisit päätäsi kuin hapanjuurta. Asioita, jotka pitää nähdä itse. Olisitko itse keksinyt tällaista muka? Enpä usko.

Katsohan Jeanie, arvelen että meidän ponnekkuutemme voisi tarttua kivensyöjään ja hän rouskuttaisi piankin murusiksi koko eteläisen kaupunginosan. Hyvähän se vain olisi, ei tarvitsisi murehtia kaikkia vanhojen talojen putkiremontteja ja sensellaisia. Huis hais turhat muistot ja portaikot ja rapunjuuret. Sorasta tekisimme tasaisen patjan. Levittäisimme sille multaa ja siemeniä, antaisimme sään tulla.

Saisimme sitten kesäksi oman auringonkukkaniityn. Pyhimys saisi istua siellä talonsa syötyään ja kitkeä milloin tahtoisi. Palkaksi hän saisi noppaista suuhunsa silloin tällöin kiven multapatjan alta. Imeksisi sitä onnellisena, maailma olisi tyyni ja niitty levittyisi mereen asti. Ei mitään siitepölyttömiä hybridejä vaan niitä joita kasvoihin hieroessa on pakko aivastaa. Voi Jeanie, miten mielelläni juoksisin niittyä kanssasi.

Älä pelkää minua. Etkö kuule kuinka kehrään? Kehrään yhä enemmän ja enemmän lankaa liinaan, jota puramme öisin alakerran tytön kanssa. Kaapit ovat täynnä lankaa, sitä on pieninä myttyinä housuntaskuissa ja lähetän sitä kirjeissä Saksaan saakka että keittiöstä pääsisi kylpyhuoneeseen. Alakerran tyttö valittaa, että hänen kaappitilansa alkaa sekin kohta loppua. Jeanie se on sinun lankaasi. Tuntisit nyt edes siitä asiaankuuluvaa ylpeyttä ja sanoisit että Connie on tyhmä kun kuvittelee että pyhimys tahtoo syödä tuomiokirkon raastinkielellään mutta kehrätä se tyttö sentään osaa.

Koska osaan.

terveisin, Connie

P.S. Jeanie kultaseni, ottaisitko mitan kaulasi ympäri kaksi kertaa ja vielä vyötärölle ja takaisin. Tahtoisin kaulaliinasi olevan juuri oikean pituinen. Ellet sitten aio venyä pituutta ensi jouluksi. No onhan tässä vielä aikaa, mutta kuitenkin.