11.30.2006

Vedenalinen

Kirjoittaisinko rauskunmuotoisista pilvistä? Kirjoittaisinko saalistavista päivistä, joiden verkko painuu ihoon ja paljastuu virkatuksi? Ei, ei, joku toinen kirjoittaa sinulle sellaisista asioista. Kirjoittaisinko vaikka rakkaudesta.

Olen varma, ettei kukaan muu tässä maailmassa kirjoita rakkaudesta. Ei, he väittävät ja määrittelevät, pyristelevät ilmaisun keinoissa ja hyväksytyissä pituuksissa. Mitä? Kirjoittavat, hekin?

Selvä sitten, minä keskityn rakentelemaan tätä laituria. Miten niin minne? Ei se vie ketään eikä mitään mihinkään, se on laituri. Kunhan tässä laajennan mannerta, jolta olen kotoisin. Ei tämän päälle taloa tee, mutta välttyypähän kuhisemasta vedenalisessa, jos tahtoo vaikka metrin päähän rannasta.

Vaikkei tämä johda mihinkään, teenpähän kuitenkin, asettelen lankkuja ja kuvittelen niiden symmetrian. Sommittelen pinnan ja ponttoonit, pohjaan juntattavat paalut. Kun tulee junttauksen aika, menen vedenaliseen ja nostan käteni.

Vedenalisessa rauskunmuotoiset pilvet ovat mustia. En osaa hengittää. Mutta valo porautuu pohjaan saakka, se on tukevin kuviteltavissa oleva pilari, siirtyy keveästi notkelmasta toiseen kenenkään tahtoa mukailematta.

Valon ympärillä tanssivat rauskuvartaloiset, vanhat kengänpohjat. Pohjaa pitkin on sees. Aamun voi lähes toivoa. Pintaan noustaan pallea edellä. Laiturille, no jaa. Tahtooko sitten edes hengittää?

Sillä ne seisovat ja katsovat siihen mitä sanovat mustaksi, kuvittelevat näkevänsä meduusan plasmatähden vielä täyttyvän, tyhjentyvän.

11.06.2006

Kirje painovoimalle


don't go, originally uploaded by frame of ozz.

Joskus oloni on kovin ohut, kun ajattelen sinua. Et ymmärtäisi. Mutta vielä vähemmän olisi ymmärrystä, jos äkisti voisit olla kuten me.

Joutuisimme sommittelemaan uudestaan lähestulkoon kaiken. Kenkiä joutuisi etsimään lattian lisäksi katosta ja koko ilmatilasta. Vai olisiko ilmaakaan. Ehkä ilmakehä olisi edennyt kauas, tai keho jonnekin toisaalle.

Tätä kirjettä ei kirjoitettaisi.

Vai muutummeko mekään riittävästi. Toistaiseksi kuljemme samaa reittiä kaupunkiin ja takaisin. Ilahdumme samoista säistä, kuuntelemme samat laulut. Perjantain jälkeisen päivän nimeämme lauantaiksi ja niin edelleen. Nekin nimet, jotka muistetaan sukupolvien päähän, lausutaan väärin.