9.13.2006

Sillä on silmät


Gypsy child reaching for goat, originally uploaded by Bradley_j.

Jeanie, kerrohan minulle miksi mies koskettaa eläintä kämmenellä, tapailee sitä lapsen kiihtymyksellä, tarttuu, mukaantuu? Ottaa veitsen, katkoo kovikkeen kerrallaan. Malja sille, sanoo, seuraavana aamuna voi pahoin.

Tai jos ei pääse, kuvittelee sen olevan mukavaa. Vielä yksi ryyppy. Vatsalle, sulamiselle. Jeanie, muistako kun kirjoitin, että on miehiä, jotka ajattelevat ihmisyyden olevan sitä, ettei sulata itseensä kaikkea muuta tarvetyydytyksessä. Olen illastanut erään heistä kanssa.

Sekundaa ovat sille ihmiselle sisäkkäiset eläimet, hengitys kämmenellä ja solisluulla, ruokahalujen tahraamia liinavaatteita. Pidetty paita ei kahise puolen päivän jälkeen. Pesulamerkit kauhtuvat. Kun jokin kappale on riittävän kulunut, se repeää yrittämättä.

Ja minä, Jeanie, mitä itsestäni sanoisin. Sanoin, että jos näin on, miksi ojentaa kätensä eikä kirjoita runoja tai kirjeitä, laula neitojen minnestä. Tervetuloa vaan meille katsomaan dalmatialaislakanoita.

Mutta kuinka voisin loukata tuota olentoa enempää. Sillähän on silmät, ne se muistaa, kämmenensä mieluiten kai unohtaisi.

Ja jos olisinkin rakastunut, mitä sitten tekisin?

Jauhaisin tuskani hienoksi puuteriksi, silppuaisin paperit tehosekoittimessa, levittäisin jauheen nenänpiille, pupillini venyisi vaakasuoraksi. Sanovat, että Afrikassa lampaat näyttävät vuohilta, ovat niin villejä ja aavikoituneita.

Ojentaisit kättäsi, pääni taipuisi toiseen suuntaan. Ehei Jeanie, minua sinä et silitä. Olen saanut tarpeekseni siitä lajista.

Kuka näistä eläimistä takuuseen menee. Eläin kuin eläin, syömisen riitit ovat samat, tehdään niistä syyllisiä, syyllisiä tillikruunuisiin päänkivistyksiin. Malja jokaiselle raajalle, jonka kalusit tyhjiin.

Kunpa muistaisin, miten peräännytään.

Luulen, että se aloitetaan kysymällä, mitä tuolla oikein tarkoitat. Sanomalla, etten tiedä, mitä ajatella. Ikään kuin ajatteleminen vaatisi tietämistä.

Sen jos minkä me tiedämme hyvin. Korvani ovat repimisestä kipeät. Olen kietonut päähäni tillikruunun kuten Sapfo neuvoo, mutta varvasluuni vain murretaan yksi kerrallaan. Eikä kukaan muista rapisevaa kuorta, maljat muistetaan.

Ja sanovat että krapularyyppy se vasta auttaakin.

Niin että älä ihmettele, jos jokin päivä olen karannut aitauksesta metsiin. Ei se olisi niin huono ratkaisu, ounastelee

Conniesi

9.08.2006

Kutsu kylpylään


Guatemala 1996-2000, originally uploaded by Wrath of god.

Kun kerran olet edelleen tässä, etkö tulisi uimaan kanssamme kynttilämereen? Vesi on ommeltu sametista, jotta se näyttäisi enemmän hukkumamereltä. Oikeasta vedestä ei ole mihinkään, aina kuumaa tai kylmää ja joka tapauksessa märkää.

Märkä on huono asia, lavasteet kastuvat, ripsiväri leviää. Loiskaukset sihauttavat liekin kerrallaan hengiltä. Kuvailu vaatii kuvainnollisen kohteen. Altaan kehystää laatoitus, radat sinisten kelluvien ketjut, ilmeen kasvojen liha.

Sen takiahan me sinne käymme, eikö niin.

Ui kesä pois, ystävä, livu vettä sametin sisällä. Pudotkoon taivas niskaamme, me etenemme kastuvan kuivuvan poimuissa ja laskoksissa, lakanakankaan keinuissa. Tulkoon jälkeemme vedenpaisumus, jäätyessä vesi runnoo astiat rikki, risahtaa kengän alla, pulpattaa suolammen väriä, on vaikea uskoa kalojen hengittävän syvänteissä.

Unohdettua äitiä kurluttavat viemärinristikot. Älä kuuntele sanoja ja kuulet muuta. Pimeään saa katsoa tarkasti nähdäkseen siivetyt hahmot. Tämä on käsi. Siihen voi tarttua.

Unohda väsymys. Yksi oikein, kaksi nurin. Edetkäämme.

Kuumaa kiveä koskiessaan muuttuu vesi tuliseksi muuriksi, joka tempaa surun. Nokiläiskät tanssivat.

9.03.2006

Eräs puu kuuluu maailmankaikkeuteen


Woodland Secrets, originally uploaded by Wyrd.

Et sinä sitä näe. Tai jos näetkin, on tuo näkeminen jotakin muuta kuin optista ja visuaalista näkemistä. Näet huonekaluja ja paperia, joita siitä voitaisiin tehdä. Osa tuosta paperista menee sellaisiin tuotteisiin kuin nenäliinat - ja mikä häpeä, edelleen on ihmisiä, jotka haluavat puhtaan valkoista - ja vessapaperiin.

Sinä olet sen kanssa yhtä, kuten asemansa ymmärtänyt mies on naisen ja mustarastaan kanssa. Revit muistikuvissasi sen tuohen, siitä tehtiin ennen kenkä ja laukku, nyt siihen tuikataan tuli, ja liekki on tasainen ja kirkas kuin kaukaisissa ydinräjähdysten jatkumossa mustan painottomuuden takana, kesän huikea avokätisyys muutettuna kirveellä halottavaksi ja puukolla revittäväksi. Tunnet kirveen painon, ja miten märkä halko eroaa kuivasta.

Ennustat oikein, että se roskaa portaat, eteiset ja parvekkeet. Haet lääkkeen apteekista pienessä pussissa, pussi kahisee, turvonneet silmät käyvät jälleen veden värisiksi. Syksyllä se on hetken metsänkultaa.

Joku vei sen juurelle pihkamaidon, pitämyspuun itku miltei lakaisi pihaa, imi voiman istutuksista. Lapset parkuivat, jäivät henkiin tai kuolivat. Siihen aikaan kuolemista ei protestoitu. Puuta ei kiinnostanut, sillä oli hommia kantarellin ja mustarouskun sienirihmastojen kanssa.

Mutta yhtä te olitte, saman valon lainaa. Ehkä sinä näitkin sen, mutta ennen kaikkea kuulit, se vihmoi ikkunaan sateen kanssa, sen pitkät riippuvat lehtolaahukset heiluivat myrskyä, puukiipijä liikkui siinä, tuo elävä ammoinen oksanhanka. Se ei tapaillut nimeä, ilmoittanut puun eroavan siinä elävistä kuorieläimistä, pienistä mustista kipittäväjalkaisista makupaloista.

Ja jos sinulle annettaisiin nyt valkea arkki, jonkun sen sukulaisen ylösnoussut ruumis, ja sanottaisiin, että piirrä se puu, mitä sinä piirtäisit? Piirtäisitkö lainkaan, kirjoittaisitko sanan kietoutuvan puun ympärille kuin hupun? Valo ei kietoudu sillä lailla, voisit huomauttaa, valo tuottaa varjoja. Tarkastelisitko puuta mieluummin sermin vai suurennuslasin lävitse?

Kuinka piirtää lehtivihreän lähentymisen ja loitontumisen leikki, talvessa piileksivät aikeet? Kuinka suhtautua nimeen, johon on syntynyt ja kasvanut, tunteeseen, ettei mikään muu nimi tuolle sopisikaan? Miksi kirjoittaa tuo nimi? Jos joku ei ole sitä kuullut, ei se hänessä tuoksu kuivuville vastoille varjoseinustalla eikä lehdille, jotka varoen pyyhitään viinihaperoiden lakeista. Ja jos hän on sen kuullut, hänelle ei tarvitse kirjoittaa sitä.

Häneen on muutenkin kirjottu tuo hahmo. Metsä ja sen alueen suurlähettiläs kulottuneen nurmen reunassa, yksin ilmaa lakaisten. Kuinka se syökään sanansa, kieltäytyy olemasta yksi monista, kuten kaikki nimetty on. Mutta kuinka taitavasti se onkaan moni yhdestä, samasta valon lainasta, siitä joka jatkaa valoa silloinkin kuin emme enää syyskuulta ja kiertoliikkeeltä sitä näe.

Sen juuressa sinisimmät, ennen pimeää.