Olen heittänyt kamman sameaan veteen ja katson, miten se uppoaa. Varjot lyhenevät, vaikka haluaisin kuvitella niiden venyvän. Pääskyset putoavat vaakasuoraan.

Luottamuksesi tiheiköstä on vaikeaa hahmottaa taivasta ja majesteettisten puiden metsää ja äkisti olen yksin hereillä toivomatta ja varoittamatta. Linnut on vaiennettu. Sydänkin epäröi, laahaa jalkojaan pölyisessä maassa.

Pilkukkaaseen varjoon, raidalliseen varjoon, auringon siivilöityyn venymään. Se on vaarallinen, se on minun alueeni. Kuljen siinä, hengitän, heilutan käsiä. Näen hahmoja. Joillakin niistä on katse, ripsivarjot.

Vaarallinen alue, mutta ei niin vaarallinen kuin sisävarjon ehdottomuus, äitien varjot lasten kasvoilla, nimiä ja määrittelyitä suoltava kieli, kieli joka on unohtanut tapailun ja la la lan, lualu nuin ja sylilinnun. Kirottuja ovat talot, kaupunki täynnä taloja. Taloissa ihmiset, ihmisillä kädet ja jalat, jaloissa kengät, kädessä simpukka kurtistuneine ja hiekkaisine sydämineen. Käpertyneet ihmiset, joiden kuivaan tuli tarttuu ennen kuin sormet palavat. Räikeän valoisat kadut, suojattomat puistot, satojen metrien päähän näkyvät eleet.

Eleet joita ei väritä hiljaisuus, kesto. Jotka iskeytyvät tajuntaan ja nimeytyvät.

Katselen ylöspäin, huojun aurinkoa ja pilviä, etenen. Tunnenimikkeet menettävät voimansa. Kulku tarttuu lantioon, keinuttaa maailmaa, huuhtoo kadunkulmia ja irtoroskaa kaupungissa, johon ei voi palata kahdesti.

Arvaan tien sängyn luo ja riisuudun ja ojennun suoraksi peiton alle. Kasvien läpi pilkullinen valo iskeytyy lattiaan ja hakkaa sen suoruutta äkäisin nyrkein. Tämä saattaa olla asunto, mutta koti rakentuu nikama nikamalta, luin ja nivelin ja pehmytkudoksin, kehrää päivästä itselleen pesän ja tuijottaa siitä nimettömänä ja kykenemättömänä ylittämään yhtään etäisyyttä muuten kuin kuvitelmin erilaisista järjestyksistä, erilaisista varjojen ja valojen lajeista ja sitten herpoaa tajuun hetkestä, joka on pidempi kuin seuraavat yksitoista kuukautta, hetkestä, johon ei voi takertua, joka solahtaa kuin keho peiton alle tai puiden välistä tai viileään veteen, nimien alta ja ulottumattomiin, hämmästykseen.

Jospa ponnistamisen sijaan ponnahtaisi. Dzjonggg. Tuskin jännittäisi, ajattelisi vain pituuden. Ja ilma olisi vesien välissä, kevyempi vastus. Yhtä aikaa solahtaisivat altaisiin tytöt, delfiinit. Ja avaimenrengas lyö kaidetta, nilkat kiertyvät vedestä ylös uteliaina ruuveina.

Päät veden alla, pidätellen kuplivaa huutoa.

Torneihin kiipeävät, ponnahtakaa! Te ette etene yhtäjalkaa, te putoatte, läjähdätte. Haluatte sen näyttävän uskaliaalta ja vaikealta. Mutta se ei näytä taikuudelta, ei alkuunkaan, ei allasnisäkkyydeltä. Uhma ja lumo eivät mahdu samaan eleeseen.

Nilkkojen periskoopit painuvat takaisin veden sisään. Jokin aamu ne eivät tottele, kulumat kieltäytyvät sietämästä niille kirjoitettuja kenkiä.

On opeteltava hetkuttamaan maan lautaa, lennättämään ajatuksiaan. On tahdottava dzjonggg, tehtävä niin. Jos tämä ei ole kehoni, minun ei tarvitse kantaa sen painoa. Onhan maa, ja vesi, ja ilma. Ja ajatus, tulitikkuleikki. Että ponnahtaisi ponnistamatta, silkasta päivästä.

Se on näin yksinkertaista: kun katson toiseen suuntaan, en näe asioita takaraivoni puolelta.

Joku on poiminut metsistä linnut. Vihreä on syventynyt hameenväriseksi, helmasynniksi, kasvit taipuneet siemenelle. Ja kuljen katsomatta taakseni, rauhallisesti. Mitä hyödyttää hidastaa askelia sen takia, mitä on jäänyt taakse?

Kukka hiuksissa, hame revenneenä, kämmenet tapaillen puiden kylkiä. Kuin olisi pimeä tai liian valoisa. Kuin sulkisin silmät huomatakseni selvemmin, miten jalkani asetan. Kuin jaloillani olisi silmät. Selällä. Joka ikisellä kohdalla kehoani. Ja takaraivon silmät olisivat kiinni, se nukkuisi syvää unta hiusten takkuisen peitteen alla.

Ja leppien täplien alta, nokkosten rankojen välistä, paisuvien naisten metsässä kuljen vilkaisematta sivulleni, kuulematta lintujen ääniä, kasvillisuuden risahduksia, kuljen venyn puuna, en anna kenenkään tarttua itseeni, se elämä on toisia varten, minun on hyppy. Linnut. Askeleet. Laiturit, joista ei tule siltoja. Iltapäivän hiljaisuus ja nimeämätön sävelmä, lopullisesti taakse jäänyt asuttu seutu. Luovin ansojen ympäri.

Jos kuljen tarpeeksi syvälle, naisenraudat loppuvat ja vain puut huokailevat, paksuuntuvat korkeintaan sentin vuodessa, levittävät kruununsa taivaalle, puhuvat sateista ja poudasta, ja liverrän niille lintujen muistoksi pehmeästi kujertaen ja niin yksin, niin yksin kuin ei yksikään lintu.

Joskus sinulla oli nimi, mutta siitä on jo kauan.