3.17.2014

Jeanie, keskustelin tänään lääkärin kanssa. Hänestä olen tehnyt kaiken voitavan eikä tälle kaikelle vapinalle ole keksittävissä nimeä. Kaikkihan on kunnossa. Sinä selviät, Connie, hän sanoo. Sinähän selviät hyvin. Erinomaisesti. Sinulla vain on tietynlainen kudostyyppi, la la. Kaikki vain jatkuu näin, la la la, ehkä käyden hieman vaikeammaksi ja pahemmaksi, sellaista on elämä, erinomaisen selvittävää. Kunpa kaikki potilaat olisivat kuten Connie-kulta joka puhuu lääkäriä ja leikkii selviämistä päivästä toiseen! Nyt on aika tutustua omaan kehoon ja sen rajallisuuteen. Rajallisuuteen, hän sanoi, Jeanie, akilleenkantapäihin. Ikään kuin olisin muuta ehtinyt tässä miettiäkään. Rustoja, liitoksia. Sinä tiedät, Jeanie, olenko ehtinyt siltä kaikelta edes kirjoittaa sinulle. En ole.

Niin että kun lääkäri hymyili iloisesti selviytymisleikille ja nimesi tämän ajaksi tutustua akilleenkantapäihin, olisi varmasti väärin sanoa minkään muuttuneen, mutta Jeanie, jotenkin minusta se kaikki muuttui, koska joku toinen tiesi ne asiat, jotka minäkin tiedän, ja sanoi sen kaiken ääneen.

Päästän sinut nyt vapauteen, hän sanoo. Valo maalaa lattiaan vinoneliötä, ulkona viiltävän kylmää, jalat sisätossuissa vinoneliön laidalla. Sinä selviät, osaat käyttää sisätossujakin, hän sanoo. Päästän sinut nyt vapauteen.

Vapauteen, jossa ei saa käyttää käsiä eikä jalkoja muutoin kun hetki kerrallaan, varovasti. Vapaus, jossa keho lakkaa olemasta työkalu ja ryhtyy elätiksi. Vapaudessa vuorelle ei saa kiivetä eikä retkeillä metsään ja kaksi kilometriä on syytä taittaa raitiovaunulla. Eikä koira mahdu vapauteen, ei puutarha. Koirissa ja puutarhoissa tai ainakin niihin liittymisissä tarvitaan näet kädet ja jalat.

Enhän minä sinulta mitään voi kieltää, sanoo lääkäri. Aikuinen ihminen ja kaikkea. Mutta Connie, asioilla on seurauksensa, sanoo lääkäri.

Kuule Jeanie, voisiko tämä olla jonkinlainen seuraus siitä, kun kerran kirjoitin meidän olevan torsoja. Että me emme ylety. Eihän se niin kovasti eroa siitä, ettei saa pitää kädestä kiinni, ettei käsi mene rikki. Tungen vialliset kädet lapasiin ja lapaset taskuun, jottei aamuviima leikkelisi niihin raudanhajuisia pisteitä.

Vapaudessa auringon ei tarvitse tyytyä vinoneliöihin, se voi värittää koko metsän ja piiskata ymmärtämättömistä näköelimistä nestettä poskille satuttamaan ihoa. En tiedä, Jeanie, mitä sinä haluat, mutta en minä tällaista vapautta halunnut, vapautta asioista, joita sanoin rakastavani. Ehkä tämä on seurausta siitä, mitä olen kirjoittanut luopumisesta ja leikistä ja olemisesta vain. Näin elämä opettaa pysymään hiekoitetulla kävelytiellä ja olemaan poikkeamatta keskelle lunta huutamaan ilman sanoja - voihan olla ettei kukaan kuulisi ja jos jalat siinä tekisivät tenän, jäisi sinne, tai jos joku kuulisikin, tulisi sinne auto ja ihmisiä ja ottaisivat pois sieltä sillä tavalla häiritsemästä luovaa luokkaa, joka pendelöi töihinsä itselleen sopivimpiin aikoihin.

Enkä tiedä, mitä sinä Jeanie haluat, enkä tiedä, mitä haluan. Ehkä haluan takaisin niihin päiviin kun köytin jalat steppikenkiin ja virnistin menemään. Tai niihin öihin, kun luonani vieraili joku ensimmäistä kertaa. Tai siihen tunteeseen, että tässähän voi ryhtyä vielä miksi tai mihin hyvänsä. Voi vaikka juosta jolkottaa bussipysäkille tai hypähtää tuolilta maahan. Mutta Jeanie, minut on nyt päästetty vapauteen enkä oikeastaan voikaan haluta sellaista.

Niin, ehkei sen ole niin väliä. Ajattele, Jeanie, olen vapaa! Eivät laittaneet kaapua päälle eivätkä köyttäneet sänkyyn, eivät työntäneet rauhoittavaa piikkiä ihon läpi, ei sen perään niitä kahta muuta kemikaalia, sitten kun pahoinvointi on antanut tilaa täydelliselle rentoudelle. Sydämeni lyö edelleen. Mikä onni selvitä päivä toisensa perään, Jeanie! Mikä onni leikkiä selviytymisleikkiä edelleen, ole sinä Jeanie, minä olen Connie, kuka päästi irti Connien, se menee itsekseen jään läpi, laivat muuttuvat keskellä ulappaa taloiksi ja painuvat pohjaan ja papukaijakalat rouskuttavat pinttymää kattopeltien saumoista ja tuleeko siitä sitten mustaa hiekkaa vai mitä, ja kävelytien varteen jäävät lumeen jäljet epäröivistä askelista, joista vetäydyttiin takaisin.

Niin, Jeanie, voihan hyvin. Erinomaisesti, selviydy erinomaisesti. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Ja muista pitää kiinni vapaudesta, jota niin kovasti ja usein korostit. Nyt ehkä ymmärrän, mitä se on, kun minut kerran siihen oikein juhlallisesti päästettiin. Leikin vapautta kirjoittamalla muutaman lauseen, selviytymistä perääntymällä ajatuksesta hangessa huutamisesta. Lopultahan emme voi tietää, miten leikki loppuu, tai onko siinä sääntöjä tai logiikkaa. Siten leikki eroaa pelistä, tai näin ainakin kuvittelee terve lapsi,

Conniesi.