8.16.2011

Matkustaa kaksi ja puoli tuntia tunteakseen kodittomuutta instituution ovensuissa ja hälyauloissa. Seistäkseen ihmisten keskellä ilman yhtään kasvia sisällä (paitsi katkotut kukat sellofaaneihin käärittyinä: vainajia suudeltaviksi), tarkkailla huoneen nurkasta nousevaa aurinkoa ja ulkoisen sinisävyisempää hämärää, sen magrittemaisuutta. Että aurinko on tullut sisään ja ulkona hämärtää, että talon seinät heittävät varjon pihaan. Ja hämärässä seisovat suurpuut ja muistuttavat toisista ajoista. Pimeän pelosta. Muistan väärin runon. Muistan muistavani väärin.

Ja ehkä ihanteellisinta olisi valaistus jossa lähde siirrettäisiin huoneen nurkasta toiseen asteittain mutta portaattomasti ja ikkunankarmin varjo liukuisi katonrajaa kaaressa.

Ehkä jonakin päivänä lakkaan sairastamasta sanoja. Tulen immuuniksi enkä enää muista kuin kosketuksen, käännyn sitä kohti.

Kummallisia toiveita: luovuttaa munuaisensa ja ehkä muutkin sisäelimensä, maata koomassa sängyssä, osoittautua sittenkin hyödylliseksi.

Muistan sanoja väärin mutta joskus en erehdy. Muistan muutakin. Äiti otti tekosilkkisen liinan ja silitti sillä koomassa makaavan isoäidin kämmenselkiä ja poskia. Ehkä isoäiti tuntisi sen, hän perusteli. Ei, hän oli varma siitä, että se kantautui läpi kaikista niistä väitteistä, ettei toinen enää tunne tai ymmärrä tai koe.

En ole varma, silitänkö koskaan äitiä sillä tavalla. Eikä kukaan taatusti silitä minua sillä tavalla.

Mutta että sanat lakkaavat, siitä olen varma.

Sanat lakkaavat eikä kukaan odota kenenkään sanovan hyvästejä ja viimein valo tunneloituu seinien läpi ja ilmakehä lepää raajoilla ja vatsalla koko painossaan tunnettuna niin ettei sen lisäksi ehdi aistia muuta ja instituutiot menettävät merkityksensä eikä ole väliä vaikkei osaa käyttäytyä mitenkään ja että matkustaa pidempään kuin viipyy.

Tunnisteet: , ,

8.04.2011

Katsohan, Jeanie. Nämä ovat koteloita. Ei, älä haaveilekaan siivoamisesta nyt kun täällä on niitä. Anna niiden jäädä ovenkarmeihin ja talviliinojen laskoksiin. Äläkä leikkaa minttuja ennen kuin ne kukkivat. Sillä minä tahdon perhospyörteeseen.

Jeanie, oletko koskaan kyykistynyt keskelle perhospyörrettä? Se käy helposti silloin kun olo on jo hieman raskas kesän loppumisesta ja samalla ilon heläykset tulevat kuuluvammiksi, koska niin moni palko ja hedelmä hahmottuu epäilyistä huolimatta. Ei tarvitse kuin käydä keskelle minttuja ja notkistaa alaraajojen suuria niveliä. Perhoset hoitavat lopun. Ne etenevät suoremmin, loogisemmin kuin me. Ne käyvät läpi täydellisen muodonvaihdoksen. Munasta tulee aina toukka, toukasta kotelo ja kotelosta se minkä näemme, kuva aikuisesta. Ja kun kyykistyt, nuo kuvat lepattavat ympäriinsä värikkäinä ja lähes kaksiulotteisina.

Niin, arvaan, mitä seuraavaksi voisit kirahtaa. Loogisemmin, kyseenalaistaisit. Eiväthän ne edes ajattele.

Mutta ehkä se onkin koko asian ydin. Siksi juuri ne etenevät tavalla, joka miellyttäisi niiden vanhempia, jos ne puolestaan vaivautuisivat ajattelemaan. Mutta tiedämmehän me vanhemmat, joten unohdetaan tämä kyhäelmä. Niin, ehkä sittenkin geenit tanssivat ja se on helppo hahmottaa etenemiseksi.

Jeanie, olen lukenut eräästä painavasta ja etäisesti metsänpohjan hajuisesta kirjasta ajatuksen ajasta. Että naisten aika olisi kaarella, kulkisi ympyrää huoneissa raahaten pölyhuiskaa ja kastelukannua ja tarkastaen nuppuja ja tuholaisia, siinä missä miesten aika etenisi lineaarisesti päämäärien ja uusien päämäärien saavuttamisessa. Sanonpa vain Jeanie rakas että nämä meidän perhosemme ne vasta lineaarisia ovatkin. Paljon, paljon luotettavampia kuin yksikään mies, meistä naisista nyt puhumattakaan.

Niin että ole hyvä ja jätä kotelot silleen.
Ei niistä tule toukkia, jotka söisivät sohvasi. Enemmän olisin huolissani jostakin aivan muusta. Siitä, miten siiville käy, kun niitä käyttää pölyhuiskana, esimerkiksi. Kun siivet on tuhottu pala palalta, mitä ihmettä jää jäljelle? Toukka vai kotelo? Selvä se, ettei silloin ainakaan voi pyörteillä minttujen päällä.

Lakkaa ajattelemasta niin kovasti. Lopeta sen pölyisen kiinteistön siivoaminen. Tanssi.

Niin minäkin teen. Silloinkin kun epäilen, ettei kukaan näe sitä kotelolta tai toukanruumiiltani. Tarvitaan vain oikea musiikki eikä kukaan ole selvillä siitä, mitä vaihetta elän ja mihin seuraavaksi kuoriudun tai kääriydyn.

Connie

Tunnisteet: , , , ,