9.01.2014

Luentovierautta

Vakava mies pukeutuu vakavien miesten uskottavuusvaatteisiin ja voisi asua valokuvaa miltä hyvänsä kymmenluvulta. Hän todistaa kokemattomuuttaan leimahduksista, avautumisista, pysähtymisistä, portaista. Käännyn katsomaan, niskanikamat krepitoivat. Holotna kaivertaa keuhkojenmuotoista lusikanavannetta joka ei näy sivukuvissa imartelevana rintalattana vaan vain tuntuu. Miltä se tuntuisi, kysyn mielessäni, miltä se tuntuisi jäädä vaille sitä kaikkea, joka saa minut veljeilemään näiden tekstien kanssa, kiinnittämään tekoparran ja uskomuksia kysymysteni päälle. Mitä sinä etsit, kysyn hiljaa, mutta vaatteesi eivät vastaa, eivätkä kasvosi, ne vain hämmästelevät.

Ajattelen että ehkä se on erilaista, jos on mies. Jos ihmeet tapahtuvat kehon ulkopuolella, silminnähden, käsinkosketellen. Tai jos on nainen joka on ajatellut vain miehiä. (Vaikka epäilen ettei sellaista olekaan.) Epäilen että Platon kuvaa sielun pörhistymistä niin huonosti, koska ei tiedä, miten nimeämättömässä liikkuu paikantumattomia pyörteitä ja nielauksia.

Koetan kuvitella miehen sisäpuolen aksiomaattisine rakenteineen. Kumoamisineen. Merkkeineen, sanoineen. En onnistu. Koettaako hän kuvitella nuo tuntemukset, jotka hän mainitsee, pinnanalisen toisissa? Kuuleeko hän ne viittauksina, oireina vai ehkä houreina?

Selvähän se, etten näe häntä neutraalina, vaatteineen kaikkineen.

Olen palannut salaretkeltäni kunnianhimoisten naisten luota ja astunut takaisin kunnianhimoisten miesten pariin. Havaitsen eron. Tarkkailen tarkkailemistani pääsemättä selvyyteen muusta kuin neutraalin mahdottomuudesta. Erot eivät väisty ennen kuin sekoitumme sanattomien kehojen virtaan, eikä täällä tehdä niin. Ei ole ketään, kelle kirjoittaisin raporteittain huoneiden vaivaantuneista hiljaisuuksista ja kysymysten piilopremisseistä. Ei ole systeemiä, johon pudottaisin havainnot. Voin tarjota vain hämmentyneitä havaintoja siitä, kuinka en tiedä, tietävätkö nämä aitopartaiset toisista mahdollisista maailmoista ympärillään mitään, tai missä määrin he niistä tietävät, löytävätkö he niiden ilmiöille sanoja kielessään, lukevatko he tekstiin läsnäolon vai ironian. Tuskin minäkään neutraalista käyn, etenkään kun toisesta villasormikkaastani puuttuu virkattu ruusu.

Haluaisin hetken sanoa ääneen, että emmehän me nyt toki kukaan voisi tähän kantaan ryhtyä, koska sitten meidän pitäisi lakata haluamasta materiaalisia olentoja, ja kuinka seksin sitten kävisi, mutta mykistyn. Kukaan muukaan ei sano aiheesta mitään eikä ole mitään keinoa saada selville, pitäisivätkö he sitä ongelmana vai eivät. Vakava mies naurahtaa puheenvuoronsa päätteeksi. Hän puhuu mieluummin siitä, ettei ymmärrä leimahduksia, avautumisia, pysähtymisiä tai portaita.

Huomaan miettiväni, silittääkö hän itse kauluspaitansa vai tekeekö sen joku toinen.