5.15.2010

Makaan ja kutsun painajaisia. Kas näin se käy: kädet toisen kaulalla, suun sisäpintaa moukaroiva lause, jota en lausu nytkään, hitaasti kiristyvä hengitys, kadotus. Kadotan sen, miten ovet sulkeutuvat, ovet ja selät, siluetit ja takaraivot, päivien silmät kun on liian heleää ja iloisia ihmisiä puistoissa, makaan hautaikkunan takana mattamustassa ja putoan putoamistani. Niin, tässä ja nyt, tätä on elämä, kosketus, vaivihkaa etenevä kello, auringon siirtyminen.

Mikä järkytys, typertynyt syyllisyys, kun kutsuun vastataan ja ikkunat imevät sisäänsä vaivatta monta säkkiä kesän vaatteita. Niiden värit loistavat muuta kuin tätä. Me emme osaa auttaa toisiamme, emme edes itseämme. Nivelet tahmautuvat, bikininnyöristä jää kaulalle valkean rannun sijaan musta kuminhajuinen tahra, liian sanottavan sijaan sanottava katoaa ja suuta saa puristaa väkivalloin, jotta sieltä tulee kaksisanainen lausahdus. Äkkiä makaan taas naksuvan sylinterin sisäisessä putkessa ja tunnen hengityksen neljän ja puolen vuoden takaa kaulallani. Sieraimet osoittavat alaspäin, ja mitä kovempaa hengittää, sen lujempaa ilma putoaa.

Kenties hyppyä ei voi laskea sulavaksi liikkeeksi, sillä se ei ole kesken kaiken käännettävissä, hidastettavissa tai nopeutettavissa. Kun ponnistaa, voi luottaa ainoastaan siihen, että putoaa. Voi kyyristyä, leikkiä kissakatapulttia ja viheltää paikalle painajaiset.

Tulee yö. Hujan hajan jäävät päivien hunnut.