11.01.2007

Olen ommellut takinselkämykseeni kiinni kadun harsinpistoin. Koska jalkani eivät suostu maahan, teen takista ja kadusta napanuoran. Kylmä tuuli ja maa ujuvat helman alta sisään, sydän louskuttaa mutaa.

Kopioin tekstit ja toistan niitä liikkuessani. Lamian sota, kolmas diadokkisota, Jugurthan sota. Ei naisia kädet porkkaanaa kuorien iho harmaassa kevättalviketossa, askarrellen jäsentymätöntä, ei naisia suudellen ja miettien, ketä mies ajattelee suutelevansa silmänsä sulkiessaan, ei, nämä ovat toisenlaisia katkelmia, selkeitä alkuja, keskikohtia ja loppuja. Ne eivät eksy poluille, haaro. Projekteista on kaluttu pois kaikki turha, supistettu kärsimys ja ilo, nimetty, päivätty, arkistoitu, niistä on opittava, etteivät ne toistuisi.

Näitä kuiva-aineita ei sodittu koskaan. Ihmiset juoksivat sekavasti ristiin rastiin mannerta, naiset upottivat kätensa kyynärpäitä myöten kuumaan saippuaiseen vaateliejuun, porkkanat kiehuivat pehmeiksi, lintu lensi ikkunan ja auringon välistä, varjo ylitti lattian ikuistumatta. Vanhat miehet talojen nurkilla, vanhat tai liian nuoret, aina väärän ikäiset, juoksivat asioilla, sekoittivat laastia. He olisivat halunneet alkuun, keskikohtaan ja loppuun, nimeämiseen ja tunnistetuksi tulemiseen.

Esimerkiksi täksi, jonka keskikohdaksi osui paras arvosana huolellisuudessa kymmenvuotiaana. He eivät vielä huomaa, kuinka henkiin jää pelkkiä ruumiita.

Mitä tarkoittavat alku, keskikohta ja loppu? Alanko, kun keuhkoni alkavat? Vai kun solumöykky kiinnittyy kohdunseinämään? Vai kun seison ja päättelen harsimuksen ja tyhjästä tiivistyy niin painava, että eteneminen käy mahdottomaksi?

Kenties vain varioin tätä samaa teemaa, ihmistä, joka unohtaa vuosiluvut, kenties vuosisadatkin epäolennaisina, unohtaa erottuneensa voikukasta ja peltomyyrästä, pääskysestä, maisemasta, joka on vähitellen käännytetty kallioista esikaupungiksi. Ehkä olen variaatio lakanoita puhtaaksi keittävästä naisesta, aina väärän ikäisestä miehestä. Joku, joka ei ymmärrä oppimaansa eikä muista opetella ymmärtämäänsä. Joka nousee varomatta seisomaan suoraksi niin että katu kohoaa mäkenä takinhelman ylitse.

Eteneminen ei käy, ei tässä säässä.

Kuljen selkä edellä vastatuuleen. Näin kasvot voivat rentoutua keskellä viimaa syntyneessä tyvenessä. Kainalon alta leveä selkälihas pysäyttää kaiken, selkäni muodostaa väistämisvelvollisuuden merkin. En näe, joten en väistä enkä pysähdy. En, kunnes kompastun laahukseeni ja rojahdan hassunkuriseksi pieneksi mytyksi rypyttäen satoja metrejä asfalttia.