Ruksimatta

He ovat tapailleet toisiaan yli kahdeksan kuukauden ajan. On ollut puhetta. On ollut tekoja. Ja hämmennystä: kaikenkattavaa hämmennystä siitä, mistä on kyse.

Onko niin että jos suhde ei näytä kestävän toveruudessa, romanttisessa heittäytymisessä eikä sopimuksissa, se kestäisikin mysteerissä? On tekoja, joita ei ole ollut. Mitä tarkoitat, kysyt, että on jotain, jota ei ole ollut. Että on ollut puhetta ja odotuksia, vastaan. Sitten korjaan: oikeastaan puhettakaan ei ole ollut, on ollut odotus tai oletus puheesta, outoja hapuilevia alkuja, jotka ovat jääneet liehumaan, läpättämään tyhjään.

He ovat tapailleet toisiaan ja olettaneet asioiden etenevän. Vai ovatko? Eikö mysteeri tarkoita sitä, ettevät he ehkä edes oleta. Että he vain ottavat vastaan, kyselemättä. Ja mitä eteneminen tarkoittaa? Sitäkö, että suunnitellaan jotain yhteistä? Riittääkö, että sovitaan kaksi päivää aiemmin pyöräretki ja käydään sillä? Sen kerran kun he sopivat jotain pari viikkoa aiemmin, tapahtuu onnettomuus. Voi olla, etteivät he enää sovi mitään.

He eivät ole katsoneet kertaakaan elokuvaa yhdessä. He eivät ole tavanneet yhtään kummankaan ystävää yhdessä. He eivät ole esitelleet toisiaan sukulaisilleen mutta asuinkumppaneilta ei tietenkään voi pitää mitään salassa: asuinkumppanit tietävät. 

Sinä sanot nähneesi kai ihan kaiken. Miten ihmiset vaikenevat epätoivoisina, tunkevat seksuaalisuutensa roskiin, ajattelevat että tässä se nyt sitten on, tämä on minun elämäni rakkaus, uhraan tälle innostuksen ja miksei kaiken muunkin. Usko pois, sanon, tätä sinä et ole nähnyt. He eivät ole katsoneet yhdessä yhtään elokuvaa. Se kohta on ruksimatta. He eivät ole maanneet sängyllä vierekkäin, heillä ei ole ollut lohturuokaa, jonka tahmean maun taakse voi piilottaa hitaasti suuremmaksi ritisevän railon ja parahduksen, onko tämä tosiaan oleellista. He eivät ole odottaneet jonkin ajankohdan, jonkin hetken, vieraan tuoksun ihon ympärillä todistavan, että tämä on todellinen elämä, paikka jossa kuuluukin olla. He ovat hapuilleet hämärän läpi, hämärissä huoneissa, sanomatta sanaakaan, liian väsyneinä sanoihin ja suunnitelmiin. He ovat päätyneet toistuvasti samaan tilanteeseen, jossa toinen näkee toisen kasvot selvästi ja toinen ikävöi lukulaseja, joita ei ole saanut hankituksi. Toinen heistä miettii, päätyisivätkö he siihen kohtaan, jos toinen tosiaan saisi lukulasinsa ja näkisi silmän läheltä sellaisena kuin se tapahtuu, räpyttelevänä, kosteana, levottomasti maailmaan kurkottuvana. Mutta sekin on vain ajatus joka muuntuu tunnistamattomaksi, kosteudeksi vatsanpeitteellä, niin että nukkainen karva lanaantuu hetkeksi ennen kuin vapautuu taas luokille.

Annahan kun kerron sinulle jotain kiinnostavaa, sanon. Se, jolla ei ole niitä lukulaseja, sanoo sitä toista vaativaksi. Ai, sinä sanot. Mitä se on nyt mennyt vaatimaan? Vaikkei ole katsottu elokuvaa eikä tehty suunnitelmia, se on sittenkin vaatinut jotain.

Varmaan se on vaatinut sitä toista katsomaan itseään, arvelen. Katsomaan sitä, mitä tapahtuu. Miten kerta toisensa jälkeen näennäinen välinpitämättömyys ja jännitys väistyy äkisti, kummankaan ymmärtämättä tarkalleen, mitä tapahtuu. Miten molemmat kehot haparoivat läpi hämärän aistit villiintyneinä, tahdottomina. Miten maailma tapahtuu, miten maailma makaa. 

Ei ole helppoa hyväksyä, mikä tapahtuu, sanon. Onhan se vaativaa. Ehkä sekin kohta on vielä ruksimatta lukulasien ja elokuvan lisäksi, tylsistymisen ja paniikin, lohturuoan ja suunnitelmiin pakenemisen lisäksi.