2.18.2008

Maanpinta sijaitsee merenpintaa ylempänä, alempana tai sen kanssa samalla tasolla. Merellä on pohja, maalla ei. Siksi meren syvyys on helpompi mitata kuin maan. Laiva pysyy meren pinnalla, koska meri on sitä tiheämpi. Silti meressä etenee kymmenen metriä hitaammin kuin ruumassa tai kannella, mikäli laiva ei ole ole muuttunut merta tiheämmäksi ja uponnut. Laiva kelluu, koska se ei ole näkemämme rakenne, vaan näkemämme rakenne, joka toimii harvan, ohuen ilman astiana. Kun ilma on laivattu, se pysyy lähestulkoon liikkumatta eikä pullista paidanselkämyksiä purjeiksi kapteenin pöydässä. Se kelluttaa laivan seiniä ja pohjaa enemmän ja on siten kellumisen suhteen niitä todellisempaa, kuten myös hengittämisen suhteen. Silti havaitsemista ja identiteettiä käsittelevät kirjat puhuvat seinistä, katoista, purjeista ja peräsimistä ja lankku lankulta uudelleen rakennetuista laivoista, eivät ilmasta.

Se on liian kevyttä nähdä muuten kuin seurauksissaan. Näen herkemmin ystävyyden kuin ilman ystävysten välillä. Mutta tämä laiva kelluu ja suon asian säilyvänkin niin. Nojaan kaiteeseen ja katson aaltojen liikettä. Heijastusten alla kalat hengittävät varovasti kiduksin, jotteivät kävisi liian harvoiksi ja nousisi pintaan. Kiihtymykseni pulssittaa verta nopeammin ympäri maaeläimen kehoani. Verta sanotaan vettä sakeammaksi, mutta tarkoittaako sakeus samaa kuin tiheys ja uppoisiko se siten veden pinnan alle nopeasti punaisena pilvenä? Haista kertovissa elokuvissa pilvi ajelehtii, laajenee painumatta heti valon ulottomattomiin. Mutta se saattaa olla lavastettu näin vain siksi, että elokuva tallentaa valoa eikä pimeään solahtavaa verta kenties ehtisi tajuamaan. Elokuvissa asiat sujuvat muutenkin toisin. Ohutta valoa väreilevät henkilöt kuuluvat maailman sijasta juoneen.

Joissakin juonista maalla saattaa olla pohja tai meren ja maan pintojen suhde saattaa pysytellä vakiona lähenemisen ja loittonemisen sijaan.