7.19.2015

Niin, tulin nauramaan kanssanne. Kas tässä kaikki, minkä tarvitsemme: keho ja tunnin kestävä päätös tehdä toisin kuin tavallisesti. Aloittakaamme.

Sisätiloissakin saattaa nähdä keton taivaana kaareutuvan, puhkaista päivien suruun hengitysaukon, avannon periskooppikurkistukseen, muistaa olleen jotakin toista. Muistaa olleensa joku toinen. Joku joka hyräilee vaatteita viikatessaan eikä sada rentoutuessaan. Mistä tulee mieleen, rentoutuvatko pilvet, ja mistä ne kertyvät. Imeytyvätkö itkiessä lusikat käsistä maahan vai taivaisiin. Ja voiko lusikoiden puhkaista keton, vai onko se vain naurun sahan tehtävä?

Niin, eikö olekin ihmeellistä? Tässä me vain muutumme.

Ja parin tunnin sisään saamme todistaa, että ellemme jatka, asiat palaavat ennalleen. Lusikat eivät leiju, taivu eivätkä puhkaise kettoa. Periskooppi pysyy syvällä otsaluun alla. Radiohiljaisuus jatkuu.

Naurakamme sille edes hetki. Se on aivan yhtä hyvä syy kuin mikä tahansa toinenkin. Sitten voimme päästää irti ja antaa surun jatkaa boamaista työtään.