8.16.2015

Ei ukkosta, ei sadetta, ei mitään erikseen mainittavaa. Ainoastaan sentti sentiltä vetäytyvä meri tai nouseva maankuori, kylkeään, poskeaan, kieltään kääntävä planeetta. Kunhan et pelosta käännä, kirjoitit. Mitä valtava kivenlohkare vastaisi? Ehkä tämän: Katso. Näyttääkö tämä pelolta?

Mitä tulee pinnanalisesta, kun pinta ja syvyys vetäytyvät? Ei, ei siitä tule litteää eikä kaksiulotteista. Tätä voi kävellä. Voisi ottaa sormin tai teräväkärkisin pihdein kiinni kaikesta aiemmin hulmunneesta ja nyt liiskaantuneesta ja henkeään haukkovasta, venyttää sen kliinisiin mittoihinsa, kirjata, tutkia lähemmin. Nyt emme tarvitse kaikuluotainta, voimme ojentaa sormen ja koskea, liittää näköhavaintoon akuutimman tunnun materiasta kuin sen, jonka mielikuvitus on ennen täydentänyt aivan erilaisten kokemusten perusteella. Tältä tuntuu pöytä, tältä seinä. Ruoho, pyörökivistä kasattu muuri, neulanen, iho, poistettu kohdunsisäinen ehkäisin. Kuunalinen ja pinnanylinen, objekti objektilta. Tämän kaiken yli on vain liu'uttu kasvot naamion takana, varoen koskettamasta, elehtimästä, puuttumasta.

Askel askeleeltä, hengitys kerrallaan suurennat aukkoa, jonka kautta olentojen on kuljettava vain kuollakseen. Märkää, liukasta, suolaista, elämänmakuista. Ymmärtävätkö ne siitä mitään, ymmärränkö minä? Ei, tämä ei ole vaarallista, ainoastaan kivulloista. Unessa en enää huku. Eihän täällä enää edes ole vettä eikä muuta viskositeetiltaan suurempaa väliainetta. Leijuminen ei onnistu, mutta ei myöskään liian kauas ajautuminen. Unet on kitketty tai ne ovat paenneet kirkkaan valoa taittavan matkaan. Kaikki, joilla on liikuntaelimiä, liikkuvat. Kaikki liikkuvat samaan suuntaan. Toiset henkensä edestä, toiset uteliaisuutensa. Onko se sama asia, huomaan kysyväni. Vielä kukaan ei vastaa. Vaan eivät nämä koloihin sujahtelevat kahden maailman olennot etene uteliaisuuttaan muuten kuin tässä ja nyt. Ehkä. Mikä sai ne syvyydestä pintaan tai päinvastoin? Miksi opetella etenemään kahdessa erilaisessa maailmassa? Miten hengittää siihen, mihin tarvitaan sanat ja viittaussuhteet?

Seuraan tyrmistyneenä unten kosteaa vanaa, joka jatkuu sanankantamattomiin. Terävät, leikkaavat muodot ovat kadonneet. Tässä voi hengittää ja kävellä. Olen vain kuvitellut kaiken vaaran. Hengitys hengitykseltä etenen, koska en nuorru. Miksi kaikki sillat ja laiturit? Miksi sanat, sopimukset, valveilla pysytteleminen, havahtuminen? Vai onko tämä unta, kaikki tämä syvyysulottuvuus, jonne edetä, syvyys kuten huonekaluissa, ei kuten syvänteissä. Missä vaiheessa kolme ulottuvuutta kaatuivat kyljelleen? En muista kuulleeni tömähdystä. Pysyykö tämä, opettelenko tätä? Vai vihelsikö joku vedelle kuin koiralle, ja se totteli? Kas niin, eteenpäin.

Sitten, horisontti.