4.20.2015

Kysymyksiä ylärinteeseen

Tämänkö väriseksi kävisi taivas, jos jaksaisi tarpeeksi ylös?
Ohi heteiden, emien, edellisvuoden käpyjen, leijuvien perimähiukkasten vyöhykkeen yläpuolelle
poluille jotka lakkavat painautumasta kasvillisuuden sekaan ja kivettyvät
ja askeleet siirtyvät neljälle raajalle, työnnön lisäksi kiskovat,
eikä seksuaalisuuden merkkejä näy missään, ei vaikka aurinko kertautuu kiteistä

Tämänkö väriseksi kävisi maa, jos kaivautuisi juuria syvemmälle?
Ja jos siirtyisi toiselle kappaleelle täysin, jonnekin missä pinnanalinen ei kiehu,
tältäkö se näyttäisi, jos mukana olisi happipullo (sillä ei voi kuin hengittää ja jatkaa)
ja olisi mennyt sinne minne juuret eivät ulotu, missä niitä ei ole koskaan ollutkaan,
tältäkö tuoksuisi kivien yksinäisyys, lampun valossa tai ilman, jos siihen käpertyisi lepäämään?

Näinkö taivas tärisisi, värisisi, kieputtaisi aurinkoa syvänsinisten lieskojen sisään?
Kuulisiko sen vai näkisi? Jos uskoisikin, että rinteen sijaan sen ylinen tällä tavalla häikäisisi
ja huolettomasti kävelisi siitä ohitse eikä tajuaisi edenneensä pidemmälle
ja kuluisi vuosia päiviä tunteja sekunteja ilman ihmistä, joka pitelisi hellästi
niin että voisi kuvitella elävänsä täällä täysin oikeutetusti, ehkä sen kuulisikin.

Tämänkö väriseksi kävisi taivas, jos jaksaisi tarpeeksi ylös?

4.18.2015

Uni, kirjattu muistiin

Kävelemme koiran kanssa osana suurta kulkuetta pitkin kuraista polkua läpi mustanharmaan metsän. Ihmiset tuijottavat kummeksuen. En hahmota, miksi. Kulkueen kärkipuolella tallustaa suuri tumma eläimen hahmo. Sen ja meidän väliin lakoaa polku ihmisten viivytellessä. Menemme koiran kanssa tyhjentynyttä kujaa pitkin hahmoa lähemmäs. Hahmosta uhoaa pahuus samalla tavalla kuin jostain voi uhota ällöttävä haju. Kuvottaa. Haluan nopeasti ohi, sivuille eikä taakse ei pääse, koska väkijoukko on tiiviisti sulloutunut ja pujottelee puiden välitse talloen metsän pohjasta kuraa.

Kun olemme muutaman metrin päässä hahmosta takavasemmalla, hahmo kääntää päänsä ja tunnistan sen karhua matkivaksi puuveistokseksi. Veistoksen suu aukeaa ja näen keltaisen kidan monine hammasriveineen. Olento koettaa raapaista valtavilla kynsillä koiraa ja minua, sen silmistä näkee sen pillastuneen. Ihmiset sen eri puolilla hätkähtävät hereille olennon palvontarituaalistaan, tajuavat sen luonteen - se ei ole säyseä tallustelija, sitä ei lepytetä kulkuein. Väistämme koiran kanssa ja hätkähdyksen tapahtuessa ja ihmisten alkaessa paeta olennon luota pingomme olennon etupuolelle ja siitä etuoikealle ylös metsärinnettä. Kevät ei ole vielä puhjennut.

Koetan piiloutua runkojen väliin. Olento tuntuu kuitenkin tajuavat aina, missä olen. Se tappaa muita matkallaan, mutta katsahtaa sitten aina ympärilleen ja suuntaa sinne, missä päin olen. Onneksi se on niin kerkeä tappamaan, ja sen teurastaessa säntään aina uuteen paikkaan, jossa odotan sydän läpättäen. Sitten näen omalaatuisen vanerikyhäelmän, jonka alle ryömin piiloon. Koira on jossain, eksynyt ryntäilevään teuraskarjaihmisjoukkoon, toivon ettei peto niele sitä. Jostain tulee vieras mies ja haluaa myös vanerin alle. Tuntuisi väärältä tuomita hänet varmaan kuolemaan, joten viittaan: tule. Mies haluaa kääntää vanerin, ja hänen niin tehdessään siitä avautuu pitkä hämärä tunneli. Kyyristelemme tunnelin suuaukon hämärässä ylärinteen puolella. Alarinteen valoaukkoon ilmestyy ihmisen siluetti, mutta jokin asennossa kertoo, että se on valeihminen, vähän niin kuin epistemologian kirjojen valeladot. Ja siitä uhoaa sama erehtymätön pahuuden tuntu kuin veistetystä pedosta. Mies koettaa viitata hahmoa puoleensa, eikä se muuta tarvitse: kauhea voima alkaa kiskoa meitä molempia alarinteeseen päin. Ensiksi se tarttuu mieheen, joka lähtee raahautumaan vatsallaan jalat edellä kasvot kauhusta valkeana läiskänä. Tällöin riuhtaisen itseni irti, säntään mustanharmaaseen metsään ja samassa tajuan, miksi peto löytää minut, joka sen unen jotenkin purin: päässäni on vihreä myssy. Kellään muulla täällä ei ole mitään vihreää eikä vihreä ole puhjennut vielä maahan tai puihin. Riuhtaisen myssyn päästä, tungen sen takin sisään ja juoksen juoksemistani. Jossain vaiheessa metsä käy hiljaiseksi ja harvemmaksi, taakse jäävät kauheat huudot, ryske, veren haju, pakenevat ihmiset.

Hengitys sakkaa, jalat eivät enää jaksaisi. Tulen pientaloalueen reunaan, tiedän, ettei sekään ole turva. Se on näiden tuota petoa palvovien ihmisten koti, heihin ei ole luottamista. Pujottelen silti talojen välistä, kunnes näen pihan tuuheine pensaineen. Livahdan pihaan, kaivaudun pensaiden alle, makaan hiljaa selälläni, hengitys tasaantuu. Elämä tykyttää minussa kaikkialla, kasvot ja kädet ovat naarmuilla, korvia paleltaa. Mutta en uskalla laittaa myssyä päähän, en ennen kuin lehdet ja ruoho alkavat kasvaa ympärilläni. Makaan siihen saakka ja vain hengitän. Kun viimein ruoho alkaa tunkea maasta, laitan myssyn päähän. Se tuntuu päässä ihanan lämpimältä.