10.11.2013

Ei pelkkää kultaa, ei ikinä, vaan myös mustia kiemurtavia vartaloita, mustia johon kirjoa kultaa, koska kiiltävä katoaa, jauhaantuu mustaksi, virrat jäävät, kuljettavat taivaankappaleita, joihin vesimolekyylit imeytyvät ja bakteerit ja sienet kiinnittävät rihmansa ja toivonsa, virrat taivaalla ja asfaltilla, pystysuorat maan virrat kohti silittäviä pilviä ja lentokoneiden viikkausviivoja, kesien puhkeaminen korkeuksiin ja sataminen alas tuulten tempomina. Maaksi sinä muutut, sanon ohuelle keltaiselle tähdelle, joka vaanii ruohossa varomattomia. Tähti nauraa, maatähti. Sitä eivät kivet lävistä, pyörät jauha, se saa kauhtua rauhassa, kierähtää näkymättömän akselin ympäri, painua lumen alle, tanssia kevättä. Ruoho sen lävistää, ruoho ja ultraviolettivalo, ja se kohoaa uudestaan taivaalle ja katsoo korkeammalta kuin me huterimmilla koturneillammekaan.

Ilo ilo, se sanoo. Ilo mustassa kiemurtavassa, ilo kullan läpi kahlaamisessa, leijuvassa jaloudessa, velvollisuuksilta ja painovoimalta varastetuissa hetkissä, lehtiruodin johtamissa sekunneissa, muutoksessa ja luopumisessa. Ilo tanssia päivien ja öiden tanssi, pysähtymisen ja hengityksen tanssi, ilo ilo. Ilo siitä, ettei ole mitään uutta sanottavaa, puhtaan läpikuultava keltainen, toisten varjot.