8.31.2006

Hiljaisuuden kerrokset


, originally uploaded by K e v i n.

Istu hiljempaa, paina huulet tiukemmin ohueen karvaan. Niin moni asia saattaa mennä pieleen. Meidän ihoamme vasten sydämet joka puolella, ohuet kallonkuoret, levottomasti tähyävät vähäpigmenttiset silmät. Ei ole pupillia, joka supistuisi tarpeeksi nopeasti. Lasiainen samentuu, kuplat jähmettyvät, hiljaisuus kiertyy tiukemmaksi.

Kun toistan, että rakastan sinua, sanon joka kerta eri asian. Hengitän yhä enemmän hiilidioksidia, hourailen sisaruudesta.

Hyvä on, he haluavat minun pelleilevän. Hän on taas iloinen, sanovat. Mutta sinä olet vaatteideni alla, sormenjälkesi täplittävät levottoman nahan, kulkevat piittaamattomina, vaanien, häkitettyinä. Pelleillään sitten. Haetaan palloa, heilutetaan takapuolta, kuolataan ja nukahdetaan jalkaterille leikin jälkeen.

Sinun kanssasi istun hiljemmin. Halkean kesken puheen ilmeeseesi. Ole sinä Jeanie, se ei tarkoita mitään. Ole sinä hiljaa, minä olen Connie, en sano mitään. Käy sisemmäs, ovi ovelta. Kuinka katsoit ennen kuin lähdin yön nieluun, kuinka ennen kuin suutelit toista, suutelit minua. Ja hymyilit, mutta se oli surullinen hymy. Jalkapohjani ei unohda seinää, jota vasten se painui. Selkäni on täynnä sormenjälkiäsi.

Toivokaamme, ettei kukaan keksi ilmoittaa minua omakseen. Koska silloin selkäni tomutettaisiin ja jäisit kiinni sellaisen varastamisesta, mitä et voisi koskaan käyttää.

Pian tulee taas talvi, käärimme talot lumiin ja silkkipaperiin ja punaisiin aidssympatianauhoihin ja liukastelemme mäkeä ylös ja alas korottomin saapikkain. Leikitään luistinleikki, vielä on välillämme lämpimiä öitä, meri sula. Upotkaamme varmuudella, kahlatkaamme pohjaa pitkin syvänteisiin saakka nilkat nuljuen. Liatkaamme eteiset, joihin käymme valuen yhteistä suruamme. Tulee kylmä, veden alla emme voi hengittää. Vaellan sinussa pimeää aroa, talvi kylvää silmiini jäätyneitä piiskoja. Haluan tehdä ihmeen enkä pysty.

Miksi sinulle ei riitä hiljaisuus? Kun tulen vanhaksi ja kuljen huoneesta toiseen puhumatta, sanotaan, että unohdin sanat. Mutta se olet vain sinä, valon imevä manner.

Sinä, ohut iho huulien alla, veren leikki, niin helposti kaikki päättyy. Päärme ei purkaudu, vyöte vielä paikallaan, kallonluut kasvavat yhteen, sivusaumat kinnaavat vastaan koettaessa loikata railon yli. Luistimet tai ei, syvänteiden kylmyys on varmaa. Niin painuvat raajat vasten raajoja, huulet otsalle, painuvat syvännettä hyvästi.

Nuo luuhun saakka haavat eivät ole minun repimiäni. Mutta kuinka innokkaasti työnnän sormeni niihin, kokeilen, sattuuko.

Niin surullisina räpistelevät silmäsi, hetkeksi hiljaisuudesta kuoriutuneet, märät ja lentokyvyttömät, kun katson sinuun ja yritän nauraa ja yö maalaa ulkona nestemäistä mustaa, kaulaliina kyynelistä jäässä kotiin päästessä. Ja on elokuu ja hedelmät menevät puihin, kaikki nousee runkoon ja vetäytyy takaisin, kuolleet lehdet kirjovat maiseman. Tietysti me voimme istua vastakkain ja koetella, mitä leikkiä tänään.

Teet ihmeitä, lyöt epäsoinnun refleksivasaralla. Katso tätä ihoa, kerran se oli ehjä. Kun sanon, että rakastan sinua, sanon joka kerralla eri asian. Niin moni asia saattaa mennä pieleen.

Raajat raajoja vasten huulet otsalla uppoan elokuun samettimereen luistimet jalassa. Ole sinä Jeanie, minä olen Connie, lauletaan vielä kerran valaslaulu, luotetaan vieraisiin koiranpentuina, vatkataan pyllyä onnipyllyä, imeksitään sormia, näykitään varpaat, kinutaan vielä yksi pallo ennen unta. Hauleikki, laatikkoleikki, sylistäsyliinleikki, minämenenrikkileikki.

Olet ollut olemassa kaikki ne päivät kun en ole kuullut mitään sinusta. Itsestäni en osaa sanoa. On vain tämä hiljaisuus, johon revit haavasi.

Ei se ole niin kummallista. Ei se ole niin vakavaa. Sellaista sattuu monin paikoin eri puolilla maailmaa, harvoin näinkään kauniisti.

Minä rakastan sinua.

Olet hopeaa


Turbulence 3, originally uploaded by Mister V.

Kuu on harmaa kissa
kiertävää kiertävä itse saalistamaton
laulava kaappiin piiloutuva
Lola olet hopeaa

etkö makaisi lantiollani
teeskentelisi nukkuvaa kättä
jonka tunnistaisin silmät kiinni
ja olisin taas varma

Lova valova laula ilta uneen
kuka muu vastaisi sanoin
joita et osaa lukea
vaikka sytyttäisinkin taas lampun

Valo kiipeää sängylle, säkenöi lainaa
valo lova valova vola lola va lalo lo

Olet hopeaa, mustut
kaikki vanhenee kauhtuu hapertuu
uva-aa kynsii karvatonta ihoa
uvebee merkkaa ilmeiden rajat
joilla ihminen lakkaa
ja oleminen alkaa

välissämme laulua
karhea kieli, näykkäys,
paino lantion päällä,
lämpöä lypsävät kynnet

a la lo la la

kuu hiipii puiden latvoissa
kierii kaupungin katot
sanelee kanssani
lainatavut

soodalla kuuraamme yöt
nähdä arkisen
kuulta tähdiltä

liian kaukana

Lola, kaikki on lainaa
kaikki nämä näyt
aurinkoa
jota ei voi katsoa sokeutumatta

etkä vastaa
missä valo muuttuu ääneksi

laulaa molisee läheää

8.22.2006

Samalla tavalla palaamme


urchin, originally uploaded by omnia.

Taivaalta sataessaan ei meri ole suolainen. Kastelee ruutukaavakorttelit, sisäpihat, kukkalaatikot. Iho ei tee suoraa kulmaa, se kurkottuu, kaartuu, taipuu, nousee kuun paukamille, näkymättömien höyhenien pörhölle. On vaikea uskoa sinun olevan kaukana, silti sisälläni, elossa. Jos lennänkin, lennän ympyrää mustassa yössä, ulvova lumi.

Livuta huopa sään ylitse, huputa tähdet tavallisin adjektiivein, satuloi pilvet, pidä korvaa kämmenellä kuoriutumattomana lintuna. Älä murra tätä kaarta, palaa korkealla sateen siltaa, laulut palaavat jäsen kerrallaan, valve järjestyy hahmoksi siinä missä iho lakkaa kuulumasta.

Sisäkkäiset ympyröiden kehät, kehien ympyröiden askelmat, samalla tavalla palaamme sisäkkäin, meren ääni, pyörivän maan heite, auringon sulkeutuva luomi, vain sen silmässä näkyvä maailma. Selkään kaivautuneet timotein siemenet, hien kuulien kirkkaus, maalaistalo peltojen takana, palaat pilvinä aukean ylle, äkkiä on helppo hengittää.

Tämä kehä oli joskus panssari, sokeankirjoitus piikkejä ja viiltävää terästä, pistimien kahahtava aluskasvillisuus. Kipu, se lukeutui. Enää vaimea maininki, hauras merkityksetön kuori sisäkkäisin ympyröin kaarin. Seuraa niitä sormellasi keskelle, laidalle, keskelle. Näin me palaamme.

Kierrymme kehä kerrallaan sanamme kadottaneina, ilman kykyä haavoittaa pysyvästi poissaolevalla. Tunnustelemme tyvikyhmyt: piikki vai sulka? Ja tyytyväisenä panemme merkille, että sillä, jolla on hauras kaareva kuori, ei ole sisällään mitään kovaa. Ja että se, jolla on pehmeän tuivertuvan alla ohut kalvo, on luiltaan riittävän kevyt suitsimaan ilman pyörteet.

Ja että jos toinen on paikallaan, on toisen palattava ympyröiden kiertymiseksi. Ja että toisinaan tie on suorin silmät kiinni. Ja että kaikki laulut kertovat samasta aiheesta: vedestä joka valuu uskaliaasti aavikolle vetäytyäkseen sitten takaisin laulujen syliin ja jättää hiekalle valkeiden lintujen hämmennykseksi tyhjän kuoren, jossa on aamurusko tai kelluva vihreä pystysuoraan kurkottava metsä, kirkuvan pilvitanssin kulissi.

Palaamme lentokentillä laitureilla rannoilla, elementtien rajoilla alueelle joka näkyy käden asennossa valokuvassa, lepona suun nurkissa, palaamme ei kenenkään maalle jossa iho on vaiti, tavat lakkaavat. Pilvet painuvat nukkumaan ja ilmeet kieltäytyvät nimistä. Palaamme puhtaaseen iloon, jätämme suolan kentät, sekoitumme hengitykseen kasvoilla ja kaulan alueella, jätämme nimemme ja vaatteemme ja palaamme kenenkään viheltämättä sormenpäillä kävellen.

Kuinka kutsuisitkaan kesää tai pääskysiä? Sillä lokkien piirejä korkeammalla lävistävät raskaan harmaan mustat ristit, palaavat vuosi toisensa jälkeen, kuvittavat taivaan liikkeellä, johon voi vain kuvitella pisteet. Siivet lyövät, taivaankierron sydämet, ei meri sada taivaalta suolaisena. Palaamme kuurojen kylkien kujanteille, käsipunoksessa voi vain kuvitella kuoren ja syvyyden, meren ja rannan, taivaan ja maan, yön ja päivän, lumen ja kesän, ja äänesi on lauluni ja silmäni ovat kaukana, raajat satavat taivaalta yksi kerrallaan kiinnittymättä kunnolla vartaloihin.

Palaamme sisäkkäisin kehin kuvitelluin sulin piikein, eivät pisarat ehdi lämmetä syöksyessään kohti avautuneita kämmeniä, ranta täynnä velttoja ruumiita, kuljen viileään, rukoilen paluutasi sormikehiä nopeammaksi.

8.16.2006

Tuskien metsästäjä


broccoli-on-sea, originally uploaded by Janesdead.

Rakas Jeanie, kävelin tänään unohdettujen kirjeiden rannalla. Täällä hiekalla ei kamelia tarvittaisi, painaumaan kertyy pieni suolajärvi. Avasin jokaisen kuoren, jonka löysin.

En löytänyt yhtään kärsimyskuulaa, hiertokiveä lävistettäväksi ja kaulalle nostettavaksi. En tiedä oletko Jeanie kuullut mutta nuo omalaatuiset valkeanhimmeät pallot eivät ole jäätä vaan uskollisuutta. Kenties jos koiran keittäisi, sen silmät kävisivät valkeiksi kuin kalan, lasiainen jähmettyisi helmiäiseksi.

Ei, älä sano, etten liekaisi niitä. Varmasti, varmasti. Kuinka voisin olla pujottamatta niitä maailman kertomukseen ja ripustamatta puiden väliin pilviä kalastamaan? Sateesta puheenollen, se saapui jo. Ja kävelin sateessa märkää aavikkoa, nostin pussiin lokkien paiskaamia aihelmia, siruissa kiilsi jotakin josta olisi voinut tulla sileänpyöreä, kannettava.

Mutta nämä kuoret ovat villejä, niillä viiltää helposti ihoon haavaa. Jeanie, lapsena kysyin isältä, eikö niihin saisi porattua jotenkin reikää, ripustaisin ne kaulalle mieluummin kuin pinnanalisen kuplien vanan. Isä arveli kaiken säröytyvän vain pahemmin.

Astiassa ne makaavat, karheanraidalliset, sileänpehmeät. Eivät laula, kilahtavat, kahahtavat, maatuvat kovin hitaasti. Jeanie, metsästin kirjeistä tuskaa, mutta löysin ainoastaan sateen enteet, lokkien tanssin pilvivuoristojen solissa. Ja Jeanie, minua huimasi, ja toivoin, että mukanani olisi sittenkin kameli.

Ja jos tulisi oikein kuuma, meri kiehuisi pois ja hiekka sulaisi lasiksi, ja sen pintaan palaisi suolan himmeä kuvio. Ja silloin voisin ottaa luistimeni ja ylittää meren kesälläkin ilman laivojen apua. Ja Jeanie, toisinaan lasiaisen alta näkisin valkean kuplan kangistuneena matkalleen ja ajattelisin ihoa, joka päivittyy ja saa linnunmunien läiskiä.

Tietenkin muistutat, ettei lasilla voi luistella. Niin.

Mutta ainahan saan kuvitella vaeltaessani kuorenjäänteiltä toiselle ja vääntäessäni kokoon kuivuneet lihakset rikki. Se on jotakin, jota minulta ei voida ikinä ostaa. Mutta jota voin silti myydä, jäätyneen pisaran merenä, näkinkengän maininkina, tuskankierteen helmenä. Eikä kukaan ymmärrä, että meri kuohuu heissä, samat sanat ja samat välimerkit. Myyn heille heidän omaansa hiuksiini pujotettuna.

Nostan tuskan toiselle iholle, samalla tavalla herkille lihaksille, ne värähtäisivät samalla tavalla kylmyyttä jos osaisivat.

Voi tänään en tahdo lainkaan avautua, olen lukenut liikaa vieraita kirjeitä, siispä lopetan tähän.

Connie.

8.14.2006

Paikantumatta


Gliding II, originally uploaded by ali khurshid.

Uutiset suolistavat paremmin päivinä, jolloin en saa kirjettä. Katselen kuvia katastrofialueilta. Huutavia kasvoja, vaitonaisia käsiä selillä ja kauloilla. Viimeksi kirjoitit ettet kestä nähdä ihmisten suutelevan. Minulla on ystävä, kerroinko jo, joka elää jatkuvalla sota-alueella?

Minä sen sijaan seuraan rakastavaisia, ripustaudun heidän eleisiinsä, jankutan syyssateista ja kirjavista tupsupipoista, räänmausta vieraassa suussa. Osun sinuun täältä saakka lumipallona, liikaa pakkasta, hajoan.

Kunpa joku valaisi päälleni kovan kiilteen, voisin pyöriä sinne saakka palavien metsien peltojen halki, en osaa lentää satelliittina pilvien takana, pääskysenä pilvissä, lennän lumipallona, tuskin koossapysyvänä. Lumi on ilmaista, sitä on paljon. Yksi pallo katoaa niitylle eikä edes koira löydä sitä vaikka kaivaa nenä lumessa, lumituisku sekoittaa kuusten järjestyksen puiden pakassa.

Ja kun putoan sadan, maa on kuivaa kovaa, jää pieni lätäkkö. Sen imeyttää helposti paidanhihaan, kulkee huomaamatta ihmisten keskellä, kieltäytyy ilmaisemasta raskautta heitellä lumipalloja tuhansien kilometrien lentoradoilleen mustaan avaraan. Kuivana kesänä sataa merivettä. Tomaatit menevät siitä mykkyräisiksi, puuvilla kuolee.

Jos jättäisin kenkäsi keskelle lätäkköä ja kävelisin pois, sanoisivatko he jälkien kadottua minun kävelleen vettä pitkin kuin ihmeissä? Vesikään ei värähtäisi, tai sitten se väistyisi, jäljelle jäisivät siniset kengät ruskean veden keskellä, lapsi vaihtaisi värit toisin päin.

Kuivuus ei paikantuisi eikä ikävä. Ja aron yllä tuoksuisi sauna, ja juna palaisi, kengät ikuisesti kesken.

Ei tanssittaisi lainkaan.

8.13.2006

Hiljaisuudesta


Transparent dove, originally uploaded by cenz.

Hiljaisuus ei koskaan jätä minua. Kiven hiljaisuus ohuella kankaalla, lepattava liina yötä vasten, hitaasti täplinä liikkuva lahottaja. Hiljaisuus pimeässä sängyssä, valon äänetön laiva purjehtimassa lauta laudalta, pölyn merimiespolska vuodenajasta toiseen.

Koskaan ei kadonnut rakkaus, eivät huuhtoutuneet liituruudut. En tarvise kuin yksinäisyyden, avoimen oven porraskäytävään, ikkunasta sisään hiipivät elämän tahdit, kasvien vaiteliaan haarautumisen. Anna minun olla ja olen säyseä enkä sano mitään, kohotan vain katseeni, tai makaan sängyssä kyljelläni. Rakkaus täyttää minut, harmaa kissa kyljessä hellii kättä ja puree sitten kipeästi, silmiin katsoen. Välillämme ei ole nimiä. Elämme ennen valoa ja pimeää, maailma on vielä yhtä kohti ojentuvaa ja ympärille sulkeutuvaa syvyyttä josta lapsi, kissa ja rakastaja näykkäisevät samalla tavalla.

Ei ole hyötyä minusta, ei sinusta, ei hiljaisuudesta. Ei ole hyötyä siitä, että olemme yksi ja sama, hahmotumme toisiamme vasten, paistamme toisistamme lävitse peitti ihon millä kankaalla tahansa. Vaatteet hapertuvat, kuosit sulautuvat vedenrajaan, jalat muuttuvat rakennuksen pylväiksi eikä ajatuksille ole kattoa. Talot kohoavat, lattiat kuivuvat, voisin kerätä iholtani sormenjälkiäsi. Ei olisi hyötyä siitäkään. Perin hyödyttömiä ovat kaikki taitoni, taito maata hiljaa kyljelläni ja koetella kaikkeutta.

Anna kynä, ja piirrän sinulle erään yön. Piirrän sen kokonaan, luonnostelen mytistyvät kudosihmiset, hitaan liukutasangon ja jään laulun teräksen alla, kuumuuden piiskan ja oksasakset vartomassa kevättä naulassaan. Me luulimme puhuvamme, leikkivämme, makaavamme sängyssä kunnon ihmisten tavoin. Mutta olemme osa syvyyttä, osa rajatonta. Et sinä liukunut minuun enkä minä sängynpäätyyn. Maailma vain oli hiljaa, mitään ei tapahtunut, korkeintaan vesi keinahteli pyörimisliikkeestä.

Niin, minulle ei kuulu yhtikäs mitään. Ei ole vatsanpeitettä, joka pysäyttäisi sinut tahtoessasi mennä. Päiväksi nostetaan kankaat eteen, maailma pitenee aamua kohden. Nimeä suunta, ja vastakohdat syntyvät. Nimeä sänky, penkki, eteinen. Kutsu minua, erota minut tästä kaikesta kunnes en enää muista, kuinka hengitetään veden alla.

Valo on leikannut linnun siivet esiin pimeästä, jokainen ihminen penkillä kirje kädessä liian raskas jumalan nostaa.

8.11.2006

Lukittu auenneilta


maddie sarah door, originally uploaded by Laura Burlton.

Jeanie rakas, loppua.

Kauas ovat jääneet väripadat ja vyyhdityt tuolinselkämykset. Kuka nailonia nyt vyyhdille laittaisi, kymmenen denierin lankaa. Olemme valkoisia puolia, hampaat molemmissa päissä, hampaat ja katkaisulovi, punainen präntti. Äläjätäminuaäläjätäminuaäläjätä.

Äitien ohuet langat tarttuneet metsien okiin ja kärhiin, jotka takertuvat ahneesti tytönpolviin ja kyynärvarsiin. Onhan kukkien jollain noustava, pensaiden puolustauduttava. Ohutkin lanka on oikein kiinnitettynä mainio tuki. Ottakaa, olemme huutaneet, ottakaa pala, tätä on ainakin sata metriä, ei se lopu. Olemme poukkoilleet mäkeä alas, ylös ja alas, koko kevään ja kesän, ahkerat heinäsirkat virittäneet viimeisen langan kieleksi. Särk särk, talvi ei tule koskaan, yöt ovat ikuisesti vaaleita, vesi ulkona sisävettä lämpimämpää. Kieli kieleltä katkenneet, ottaneet uuden pätkän. On laulettava ja soitettava, onhan kesä.

Mitä kireämmälle olemme viimeisen kielen virittäneet, sitä kirkkaampi ääni on päässyt. Valita vain, sinä olet sanonut, sitten jaksat taas paremmin. Mutta jokainen sana on pois ympärysmitasta ja lanka kuluu.

Kun viimeinen kieli katkeaa, karkaa puola mäkeä alas, poukkoilee punainen teksti nopeammin kiertyy nopeammin ei kerkiä lukea äjääuauaäua pyörivämmin pidäkkeittä tyhjät ovat hampaat tyhjät katkaisuraot tyhjät kirjavien käsien uumat ammoin iloiset nailonuumat.

Ilon langat kietoutuneet okaisiin, kärhiin, kukkivat pimeää metsää eläinten silmiä näkymättömän keskellä, kirjailevat puihin tarinan talosta. Talo on painava, kivinen, mansikkajäätelötalo, mangosydämen sisällä on lappu, lapussa äidin nimi. Ole sinä Connie, lapussa lukee, minä olen Jeanie. Äiti.

Ei, vaan sittenkin, Jeanie, kirje sinulta. Jeaniehan siinä lukeekin, ei äiti. On jo myöhä, erehtyminen inhimillistä.

Selvä se, voin olla vaikka Conniekin. Leikitään langanpuolaleikki. Tiedät varsin hyvin, mitä tyhjille puolille tehdään. Ei, niistä ei tehdä roikkakätisten puolapuita, joiden oat sieppaavat värit metsän läpi kierivältä ja takertuvat kapuajan hameeseen. Tyhjä puola joko puolataan uudestaan tai heitetään pois. Enimmäkseen heitetään pois. Siihen loppuu leikki, mutta vastahan me aloitimme, eikö vain. Mennään ulos mansikkajäätelöstä, jäätelö sulaa muutenkin, en tahdo tukehtua vaaleanpunaiseen makeaan ja maailma on vielä nuori.

Katsohan, tuolla on juhlat, mennäänkö. Jospa siellä olisi kanervanpunaista nailonia tai taivaansinistä pumpulia. Tai edes yhteen sidottuja hamppunarun pätkiä, tai pehmitettyjä hammastikkuja, mitä tahansa kehälle taipuvaa. Tyhjällä uumalla pureksittu hammastikkukin näyttäisi mainiolta.

Mikä tämän oven koodi olikaan? Jotain tuossa lukee, meissä molemmissa. Annahan kun virkistän mieltäni. Älä jätä minua. Ei, se on jonkin toisen talon koodi, tämä ovi on kyllä tukevasti kiinni, lausui tavut kuinka huolellisesti tahansa. Emmekä ehkä muutenkaan tohtisi mennä, valkoisina ja paljaina. Voi Jeanie, olisi edes revennyt hame, olisi edes tahra kyljessä tai painuma päiväpeitosta. Basilikanrieve etuhampaiden välissä. Olisi edes jotakin tähän yöhön.

Minne jäivät kirjavat polut, taivasliaanit? Jeanie. Minua palelee ja pimeltää.

Eikö sinulla ole todellakaan yhtään lankaa jäljellä? Ei tungettuna minnekään, ei kuidun kuitua? Älä jätä minua. Niin tiedän että se lukee minussa älä jätä minua, se lukee sinussa, älä jätä jätätä älätä kaukana ovat polut liaanit kielen sointi. Katkeaminen kuulostaa samalta kaikissa väreissä. Värähtely ilmassa loppuu. Ei kuule, ei näe. Valkoinen mykkyys, väritön, pyörii, toisinaan melkein kuulee äläjätäminua, se on punaisen avautuvan suun ien, kiiltävää verta ja vesimelonia.

Mutta se saattaa olla vain muistikuva, kaukainen hahmo, joka on jo menossa ulos ja rinnettä alas. Kenties olemme ehdollistuneet sanoihin liikaa. Sanoneet ne liian usein, niillä ei ole kausaalisia seurauksia.

Anteeksi, sanoisimme jos joku avaisi meille oven. Anteeksi, meitä paleli, onhan jo elokuunpimeää. Kielemme ovat loppuneet. Täällä ei oikein näe. Meillä ei ole enää vyötäjäisiä. Lunttaisit olkapäästäni: älä jätä minua. Ja minä sinun olkapäästäsi: älä jätä minua.

Jeanie, en aio silti vaipua epätoivoon. Onhan meillä vieläkin nämä sanat. Emme me paljaina ole, jos joku avaakin oven ja pääsemme valoisaan. Ja eikö näytäkin sieltä, tämän karkeistetun lasin läpi, että boolimalja on täynnään erivärisiä matonkuteita? Mehän voisimme mennä sinne ja kietoutua niiden suojiin. Mustaa, mustaa. Me tarvitsemme miehiä jäätelötaloihin, miesten kylmyys pitää talot pystyssä helteilläkin, mattoihin tulee helposti pestävät sururaidat. Jeeeaaaaniiiieeee. Älä jätä minua.

Koska jos ovi avataan, ja olen yksin, en voi luntata sinusta sanoja, jotka ehkä muuten unohtaisin.

Connie