Kissojen patjalla, taas

Cat as tombstone
Originally uploaded by Juror8

Vilu ei kysy lupaa. Eikä väsymys. Kun makaan peiton alla, kissa kävelee eteeni ja alkaa pestä lakanaa. Sen silmät suipistuvat viiruiksi, vaaleanpunainen kieli raastaa sinistä kangasta. Kosketan kissaa, se lopettaa ja katsoo minua hetken. Koetan nähdä, onko lakanassa jotakin. Sitten kissa laskee kielensä samaan kohtaan ja latkuttaa latkuttamistaan.

Kauanko menee ennen kuin kangas kuluu puhki? Rapusta kuuluu ääniä, joukko miehiä puhuu. Kissa pysähtyy kokonaisvaltaisesti, kieli puolivälissä ulos suusta, puolivälissä koskettamassa lakanaa, sen silmät avautuvat suuriksi, vain silmät liikkuvat eläimessä. Sitten se jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies nauraa. Kissa pysähtyy taas, silmät ruuvautuvat auki kuin valotusaukot. Katson sitä, mietin, tunnenko samalla tavalla. Mitä tapahtuu minussa kun makaan näin tai kun kävelen. Missä vaiheessa lakkaan kutsumasta itseäni sillä nimellä kuin toiset, missä vaiheessa olen palelua ja ihmetystä ja pelkoa, missä vaiheessa unohdan oven olevan lukossa.

Pestyään lakanaa kissa alkaa pestä kasvojaan. Sen kieli nihkeyttää käpälänsyrjän, joka pyyhkii kasvoja määrätietoisin vedoin. Kissa on saanut täällä elämänhalunsa takaisin ja minä menetän omaani hengitys hengitykseltä. Laskeudun erämaahan, koska haluan ulkoisen muistuttavan sisintä. En ole kyennut verhoihin vuosikausiin. Vihaan sohvia, televisioita, sohvapöytiä. Lattialla on jumppa-alusta, sen päällä on mahdollista olla pitkään venytyksissä luiden kivistämättä.

Lakanat, kissat ja ihmiset tusinatavaraa, ilman tunnisteita.

Sinä päivänä tuiskutti kaiken aikaa. Istutin selkääsi sipuleita. Niiden päälle vedettiin paita, villapaita, takki. Lähdit.

Ei, kevät ei ole myöhässä, tämä on lempeä sää. Lumi kietoo sisäänsä kaninraadot, puut, maan, selät, sipulit. Riikinkukot ovat menneet pensaiden alle, räpyttävät märkiä silmäripsiään, niiden heltoista tippuu helmiä otsalle ja nokanpiiille. Jos pudottaisin lautasen kadulle, se ei menisi rikki. Pääsisikö edes ääni, tekisikö lautanen lumilautasen vai peittyisikö se vaan? Ja silti lautasella on taipumus särähtää melkein missä muualla vain. Tajuntani tuiskuaa nauruhiutaleita. On ulkonakulkijan oma asia, miten hän ne ottaa, onko hän riikinkukko vai sipulipenkki, pensaiden alle oikaissut maa.

Kevät ei tule yksin, tai jos tulee, ei se tule krookuksina istuttamatta. Kokoan työkaluni ja lähden, minäkin. Juuttikankaalle istahtaa pehmeiden naurujen armeija, kamala kevään merkki, kostean tiivistymä. Minne olisin matkalla? Odottaako jossakin kupillinen vihreää teetä, ruohikko?

On käveltävä kevein sydämin, laulettava jalkalaulu, oltava ottamatta mukaan kunniaansa, todistuksiaan, tämä on kaikki mitä tarvitaan. Ja jos kuljen pyryssä, näytän vähemmän kokonaiselta kuin poudassa, vaitonaisemmalta. Sipuleja istuttaneelta. Selkiin.

Mutta on muutakin. Kinosten alla kevät, riikinkukkojen verkkaiset hahmot, sipulikasvien ojentautuminen, taloton tila metsä pöheikkö, kulku kaiken sen läpi erityisesti minnekään samoilematta.