5.20.2007

Älä kysy, mistä lintu sen tietää, tai isoäiti. Ylöskirjaamatta kiertyy aurinko varjoineen. Se, mihin ei usko, tapahtuu.

Sää painaltaa verkkonsa vesiin, nostaa mummot maakellareista, korjuuastiat samaa kuin tuulta taittavat puut. Vuodet toistavat kevään ensimmäisen metsän havinan, korvasienet metsän ruskeat mummonkorvat tarttuvat viheltelyyn.

Lehti kääntyy tuulessa, tulliton raja ylitetään. Mikä se on sellainen nainen, joka ei karviaisia saadessaan kaiva kymmenen litran kattilaa kaapista, kääri hihoja ja unohda raskausarvet? Saman tekevät nokkoset, astuminen polulta syrjään, mies joka seisoo pilkkuvalossa ja vihreässä, ilman työntelemissä ja päästämissä varjopaikoissa. Pitää sanoa erikseen, että maavarsia ei oteta, otetaan vain pehmeät versot.

Iltapäivä kuluu, vuodet kuluvat puunrunkojen välisessä tyhjässä. Metsä, kuten atomit, on enimmäkseen välimatkaa. Suuremmassa aukossa pingottuu veden silmä. Näinä vuosina sitä ruskettuu kertaakaan riisuutumatta, kuka tasaisesti, kuka pilkukkaasti. Ihminen on orvasketinen muna, joka odottaa rasahtamistaan rikki, tuntematonta, ensimmäistä ääntä.

Mutta ensin on kerättävä nokkoset. On järjestettävä hyllyt, syötävä aukkoja sille, mihin ei usko. Mitäpä sitä uskomaan, jos satoa tulee ja suuri kehä kiertyy, eikä polulta käy eksyminen, sillä se ympäröi metsän joka puolelta. Voi samota tyhjyyttä, nähdä sen erikseen katsomatta muotoutuvan.

Liikenne ohittaa nämä seikat asfalttihihnallaan, liikkuu paikasta aa paikkaan bee. Koskaan ei sukella moottoritie maakellariin eikä järveen. Maisema liukuu, kulissin takana metsän tyhjissä kamareissa ihmiset lähentyvät ja loittonevat, näkymättömän kellon heilurit. Ja kello, eteneekö se muka ikinä minnekään?

Uskollisesti sekin toistaa luvut yhdestä kahteentoista. Viideltä on yrttiteeaika, mummo linkkaa maakellarista. Rävähtämättä tuijottaa vesi taivasta, taivas vettä. Metsikössä laskee käki ilman luvun käsitettä. Polut piirtyvät maan kasvillisuuteen kenenkään suunnittelematta.

Lähenevät, loittononevat, johtavat välisestä tyhjyydestä välittömään tyhjyyteen.