3.25.2012

Jeanie, kun minun on oltava ihmisten kanssa samoissa kulmatiloissa ja käy ilmi, että heidän vaatteensa ovat huolletut ja he puhuvat kuulamiehestä ja muista tavalla, joka saa minut epäilemään, josko sittenkään lasin läpi meille suodattuu sama piha ja pimenevä kevään ilta, silloin minua helpottaa ajatella, että heilläkin on isovanhemmat. Isovanhemmat: kummalliselta haisevat, mutta tasaisen haisevat, toisin kuin äidit. Että he ovat olleet isovanhempien luona ja myöntyneet isovanhempien sääntöihin. Seisseet vajan luona ja tutkineet sen maalin hilseilyä. Ihmetelleet mummon nokkosvirityksiä ja marjapensaita. Saaneet olla kerrankin jotain, mitä ovat.

Niin monet unohtavat ja haluavat unohtaa hupsun lypsyjakkaran ja toisten aikojen laulut, jotka muuttuvat turvallisista noloiksi syistä, joita on mahdoton ymmärtää. Lauluihin ja leikkeihin palaa vasta vuosien jälkeen, jos palaa, ja huomaa muistin saksineen niistä paloja pois niin että ne ovat samalla tavalla kauhtuneita kuin vaja, lypsyjakkara, kastelukannu, puukärrit, iänikuiset suuret ravintolakoon peltitölkit, joista on ronksutettu huonolla avaimella kansi kokonaan pois ja nostettu hyllyille työkalusäiliöiksi. Niin toisenlainen säiliö kuin isällä, jonka työkalut ovat ikään kuin siististi muovisessa lokerikossa, josta ei löydä kukaan mitään. Näistä purkeista löytää, mutta on syytä tonkia hanskat käsissä. Reuna on veitsenleikkaava. Eikä heiltä liikene aikaa samalla tavalla. Joten saa olla, mitä on. Ajatella juuri niitä ajatuksia, astua vajan varjoon ja koettaa sormella purkin risoreunaa.

Sillä tavalla minä näistä kajalsilmistä ajattelen, ja vakavista miehennaamoista. Että siinä ne seisovat, tutkivat. Etteivät ne siitä etene sen enempää kuin minäkään. Rallattavat samaa laulua koska muutakaan tekemistä ei ole. Teeskentelevät etteivät kuule illan tulleen ja ikkunasta huudettavan. En minä kuullut. Minä olin leikkimässä. Pitää huutaa kovempaa.

Niin, Jeanie, siinä suhteessa en voi väittää olevani kuten pääskyset. Minä muistan ja leikin sanoja, kylmää toisten iholla ja nokkosten haurautta puulaatikon alla. Sellaista minä leikin kun minua pelottaa toisten vaatekangaiden laskeutuvuus ja tahrattomuus. Leikin että hekin ovat katsoneet aurinkoon kerta toisensa jälkeen koska se kiellettiin, vain testatakseen, tuleeko siitä sokeaksi. Kiivenneet muuntajan katolle ja hypänneet siitä alas. Jättäneet uhmakkaasti hampaat pesemättä ja pesseet sen sijaan naapurin kissan, jota ei sen koommin enää nähty.

Mutta miksi sinä pelkäät, Connie, leikin sinun kysyvän, enkä tahdo vastata siihen. Niinpä lopetan tämänkin kirjeen jääräpäiseen hiljaisuuteen, katseen toisaalle kääntämiseen. Ei, miten minä voisin ymmärtää pelkoa, kun seison siinä vajan luona ja tuijotan aurinkoon, kunnes silmiini syöpyy sisäkkäisiä mustiasinisiävioletteja aukkoja, miten minä voisin ymmärtää?

Connie

Tunnisteet: , , , , , ,

3.23.2012

Ja entä jos emme ajattelisikaan näitä erillisinä kappaleina vaan yhtenä rallatuksena, tapahtumisena ja tapana houkutella esiin jotain haluttua? Jos aurinko paistaisi ja valo imeytyisi runkoihin mutta muuten pelmahtaisi kuraiselle suorakaiteelle, joka merkitsee nurmikkoa, ja planeetat käyskentelisivät taivasyllä pareittain, ja oksat haravoitaisiin tarpeeksi harvaksi kasaksi. Ja kasa laulaisi kevätmetsän ääntä.

Jeanie, älä sano, etteivät risut laula. Laulavat ne. Tänään kuljin risukasan ohitse ja ihailin sen moniäänistä liverrystä. Totisesti risukasa peittoaa satakielen pajukkoa puskevalla joutomaalla. Kunhan sen jättää riittävän harvaksi. Musiikilla pitää olla tila, johon se voi pyrähtää.

Kukaan muu ei hymyillyt kokoonkerätylle kekomaiselle tiheikölle, ei seisahtunut sen luo ja odottanut, josko sieltä näkyisi välähtävä silmä tai muu jumalten enne. Kulkivat muistiinpanot laukuissa, arkutettuina ryhtitakkien sisään. Takeista oli suittu pois hiukset ja muut elämän merkit. Eikä kukaan vastannut hymyyni, kun hymyilin kasalle aivan kuin se olisi juuri luvannut maksaa kuluni niiltä päiviltä kun vain käyskentelen ja ilmehdin ja elehdin sellaiselle, joka ei vastaa. Ei, ei se eikä kukaan muukaan vastannut, mutta laulu jatkui ja siitä tulit mieleen sinä, Jeanie, sinunkin laulusi jatkuu arvoituksellisesti silloinkin kun et jaksa hymyillä.

Toivottavasti tämä ei ole niitä päiviä. Connie.

Tunnisteet: , , , ,