8.13.2009

Jeanie, pitkästä aikaa



Originally uploaded by ***anahita
Jeanie, on pitkä aika siitä, kun kirjoitin sinulle viimeksi. Paljon on muuttunut, nykyään sillatkin tehdään nurmelle laiturin eteen ja ne johtavat nurmikolta nurmikolle ylittäen pelkkää nurmikkoa. Niin että jos sillalta sattuu lipsahtamaan, ei putoakaan vedenaliseen. Laituri taas kurottuu veden päälle kuten ennenkin, mutta miksi mennä laiturille, kun on silta? Miksi valita umpikuja tai kiertotie, kun on mahdollista ravata pystysuorassa kierteellä ja pujahtaa huonekalujen alta?

Olen viettänyt viime päivät liukumäessä. Siinä ei paljon jouda nukkumaan. Nukkua ehtii sitten myöhemmin, kun on kiivettävä mäenharjaa kantaen takapuoltaan kädessään, tai pyrstöä, turnyyria, mitä me hienot naiset nyt suvaitsemmekaan kutsua talven muodiksi. Talvella selviää varsin hyvin unissakävelijänä. Kesällä ainoa ratkaisu on riisuutua niin pitkälti kuin mahdollista, paksuntaa ihoa norsuihoksi, joka kestää pakkaset.

Kuulin, että olit itkenyt ja sanonut, että Connie on tullut hullummaksi kuin kiviä syövä valaistunut mies. Että tulet onnettomaksi tästä menosta, että minunkin täytyy olla sisimmässäni onneton, että onnelliset aikuiset eivät laske pyllymäkeä eivätkä rakenna siltoja nurmille. Että se kaikki on jotenkin sinun vastuullasi. Jollakin kiiltomatomaisella tavalla. Että olet onneton, onneton, onneton.

Jeanie, en minä sinua tee onnettomaksi, vaan omat toiveesi. Niiden istumattomuus, mikä liian pitkää, liian lyhyttä, lököttävää ja pussittavaa, kinnaavaa ja rullautuvaa. Toiveesi eivät istu eivätkä laskeudu, ne harittavat vastaan ja pönköttävät kehoni päällä kuin erilliset kuoret. Silkasta kohteliaisuudesta olen pukenut ne päälleni, mutta nyt on kesä, olen taas totuttautunut keskustelemaan metafysiikasta valuvissa bikineissä ja vapaasta tahdosta puistossa yöpaidassa maaten enkä ollenkaan tunne itseäni tyhmemmäksi niin.

Ja katso: näin helposti nuo sinun antamasi toiveet voidaan ratkoa ja muotoilla uudelleen. Tai ottaa hakaneula, tai nuppineula, ei sen puoleen, lainata ystävältä kynsisakset ja ritsautella varovasti ompeleet auki, pidentää lahkeita tai ottaa vyötäröltä sisään. Jeanie, en ole unohtanut, millaisia vaatteita suosit. Sellaisia, joista ei voi päätellä, onko niiden alla nainen vai obeliski. Kiiltäviä taftihaarniskoja ja tärkättyjä kauluksia, jotka peittävät solisluut. Housuja, joiden alla reidet voisivat olla niitä pötköilmapalloja, joista taivutellaan sirkuskoiria ja kirahveja.

Mutta minä en ole ilmapallo enkä obeliski. Jeanie! Katso, miten paljon paremmin toiveesi istuvat nyt, kun niitä on muodistettu.

Ai mitenkö sinun pitäisi tai kannattaisi pukeutua? Että millaiset vaatteet sinulle kuvittelisin? Niin, on selvää, ettei alakerran putiikkiin voi kuljeksia alasti, vaikka rappukäytävässä voikin edetä paljain jaloin. En osaa sanoa, mitä laittaisit päälle tänään tai lauantain juhliin. Mitä hyvänsä, kunhan mahdut hengittämään ja liikkumaan, kunhan tunnet asun tekevän sinusta sen Jeanien, jonka hymy puhkeaa tyhjästä ja arvaamatta.

Minulla on vain yksi toive asusi suhteen: olkoon siihen nimikoitu sinun nimikirjaimesi, ei minun.

Suukkoja Connieltasi, joka karkaa toiseen kaupunkiin pariksi yöksi näkemään hypnopoliittista unta ja kuutamouimaan

8.08.2009

Putoan nuotti kerrallaan, sitomatta, sitoutumatta. Lunta sataa, sisällä helle soittorasian kielet yhteen nipistettynä, kämmeneen piilotettuna. Mikä on seuraava sävel? Olen myöhässä, ojennun myöhässä, kosketan sinua myöhässä, myöhässä ovat puoliavoimet silmät, myöhässä ja liian varhaisessa, fyysiset tarpeet on lakkautettu siitä mainitsematta.

Putoan nuotti kerrallaan, kosketin kerrallaan.

Sävel kerrallaan hukkaan tunnun melodiasta ja tanssista.

Tunnisteet: , , , ,

Missä on kampasi, kätkitkö sen hiljaisuuteen? Vai putosiko se ja vajosi oletusten vastaisesti? Painuiko se mättäiden alle, miksei vesi keinuttanut sitä taivaanpeilissä, kuronut piikkienvälejä umpeen lasiaisellaan?

Onhan meillä sormetkin.

Nystystä takaraivossa kasvaa lehdetön lumme, äänettömyydelle avaat hiuksesi yöksi. Mutta juhlissa kehot juoksevat, juoksevat ja kierivät ja tunneloituvat, pujahtavat tuolien alta ja kierivät ikkunalaudan reunaa, ovat osa musiikkia. Eikä ole astiaa, joka pitäisi meitä, sulkisi sisään katseemme harhailemasta aavikkoa.

Vedettä liikkuu käsien kasvusto, tapailee kipeitä kohoumia ja unien alkuja. Sisässään kuvat meitä keinuttavat, kunnes tulemme riittävän vahvoiksi repimään niiden kalvot, ponnistamaan niiden ulottumattomiin, näkemään liikkeen kuvioitta ja tuntemaan yhteyden, joka rätisee ihon takaa, kaiken kehoksi tunnistettavan syvyyksistä.

Tunnisteet: , , ,