1.04.2018

Leikitään särkynyttä sateenkaarta

Sateenkaaret väsyvät, kyllästyvät köyristämään selkiään, sähisemään pilville ja viistovalolle, levittymään metsien ja kaupunkien ylle, jokien ja puistikoiden, epämääräisten kosteita hiekkateitä kehystävien pensaikko-otsatukkien ylle. Ne valuvat vesistöjen pinnoissa, eivät taivu, taitu tai taita, valo imeytyy veteen ja pyörteilee poispäin sitä kutsuvista äänistä, pärinästä suuonteloissa ja kikatuksesta käytävissä ja portaikoissa, pois vastakkain painuvista otsaluista ja silmänurkkien kihartumisesta, kasvojen muuttumisesta hymyileviksi lätäköiksi kaikessa tässä pimeäsateessa.

Sinä et ansaitse milligrammaakaan särkynyttä sateenkaarta, kirjoitan. Koeta tarttua valoon ja kämmenesi haroo tyhjää. Hengitä valtamerta, huku kohinaan ja hiekkaa rullaaviin niveljalkaisten jäänteisiin, unohdu, vello. Älä ponnista. Viimeinen hengitys, viimeinen liuku, viimeinen vana käytävää hitaasti poispäin kulkevien tyttöjen housunpunteista lattialle, viimeinen katoaminen sanattomaan, tahdottomaan, ajatuksettomaan. Kaikin mokomin, puhu imperatiivein, järjestä maailma, aikatauluta ihme, vaadi mahdoton ja sateenkaaret luhistuvat, kauhtuvat, vettyvät, kuivahtavat kokoon.

Kuolen viimeisen kerran jokaisella uloshengityksellä, päälaki painuu vähitellen lattiaan ja sitten kiskaisen taas ensimmäisen henkäyksellisen sisään, verenkierto vaihtaa suuntaa ja laskimot pakahtuvat suolapulssista.

Hiljaa ja kenenkään huomaamatta rintakehään tulee lisää tilaa värien liukua toisiinsa säilyttäen silti joka ikisen askelman, hengityksen, sävyn, eleen, sormen ranteella ja hengityksen niskassa, kielletyn sanan hampaiden takana, pyrstön uhmakkaan humauksen avokonttorin kiisselöityneessä ilmastossa.