2.17.2015

Hyperborea

Suurkaupunkivaltion lipun varjo paukkuu ja heittelehtii syreenien kaljuilla oksilla. On niin läpikuultavaa, että näkee muovipussin riekaleen, joka ylittää kadun luikerrellen. Siitä jää tuskin varjoa, ja mieli ohjautuu reittialuksen varmuudella kohti varjoja, kuvajaisia, puutteita ja reikiä. Sitä mikä on epävarmaa ja köyntelevää.

Matkaan kauemmas, muutaman kilometrin pohjoiseen. Tuuli narauttaa puun. Puuskittainen valo laskeutuu hyperboreaaliseen metsään. Kutsumme sen havaintoja keväisiksi päiviksi, tai jos puhutaan ajasta ennen lounasta, aamuiksi.

2.10.2015

Hyppäämättömyys

Halusin toiselle puolen, rakensin siltaa, josta tuli laituri. Laituri on valmis, siitä ei lähde laivoja eikä junia, pinnanalinen näykkii perustuksia eikä siihen ole enää tarvetta astua paaluja juntatakseen.

Missä ponnahduslauta, Connie, kysyt. Missä kiinnitysrenkaat veneille? Missä laatikollinen uimalakkeja, snorkkeleita, räpylöitä, pieni rasia sukelluskorvatulppia. Odotat vastarannalla, kirjoitat. Odotat että laiturista tulisi silta tai että siinä olisi ainakin ponnahduslauta tai veneen rengas, jonka läpi köysi voidaan ujuttaa. Odotat, että näemme kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Mutta Jeanie, en minä osaa hypätä veteen. En osaa edes haluta sitä. Jos menisin veteen, menisin tikkaita pitkin. Mutta kun nekin potkaisin kumoon, koska niinhän sanonnassa käsketään: kiipeä tikkaat ja potkaise ne altasi. Lienevätkö enää kiipeilykunnossakaan kaikkien näiden vesivuosien jälkeen.

Makaan laiturinnokassa, heittelen kaloille leipää.

Jeanie, kaloja on monenvärisiä, ja niin on sudenkorentojakin. On aamu, muut nukkuvat edelleen. Laituri narskuu veden lämpiämistä. Uskoni on vahva, pitäydyn laiturissa. Tunnen sen pienetkin oireet, saan siitä iloa ja surua, kiitollisuutta ja epätoivoa. Talvisin kun lumi peittää kaiken, laituri erottuu hangessa kohoumana, joka päättyy ennen vastarantaa.

Connie, sitä kirjoitat, hupsu Connie, mikset kävele jäätä pitkin tänne?

Koska minulla on laituri, Jeanie. Koska minulla on laituri. Ei se tarkoita, ettenkö minäkin ikävöisi tai etteikö meiltä menisi hetki tunnistaa, miten kaukaisiksi olemme edenneet. Katselen toisinaan kierkegaardilaisia uimahyppääjiä ja mietin, mikseivät he muutu osaksi pinnanalista sen saumattomammin. He kiipeävät laiturille ja hyppäävät hyppäämistään, uudestaan ja uudestaan.

Niin, Jeanie, tämä laituri. Tässä sitä riittää töitä. Jos ei muista vuosihuoltoa, voi olla, että pian on tekemisissä enää luhistuneen raunion kanssa. Mutta enimmäkseen sitä vain makaa näillä lankuilla ja tuntee kiitollisuutta siitä, että voi kellua veden päällä kylmettämättä ihoaan.