5.06.2012

Syli

Asiat viitekehyksissään, ihmiset syleissään. Itku, nauru, jokin mihin laskea käsi, tuudittautua. 

kakofoniassa

Kirkuvat puut, halkeilevat puut, haarautuvat puut, puiden välissä puikkelehtiva polun enne. Jos nousisin pystysuoraan, kumpaa haaraa pitkin jatkaisin, jatkaisinko oksankärkeen saakka, taipuisinko oksan kanssa takaisin maahan vai rysähtäisinkö alas lopullisesti, nousematta, painuisinko mullan sisään, mätänisivätkö silmät, mikä kohta puskisi ensiksi kuplivaa limaa.

Yksi ystävätär sanoo, että pitää ottaa rauhallisesti, toinen että noin hänkin käyttäytyy, kolmas että otat toisaalta matkavakuutuksen ja matkustat jonnekin muualle jonkun muun kanssa, kaikki on loppumassa, haluan leikata kasvit ja hiukset juurta myöten poikki ja lakaista polut piiloon. Äiti sanoo mennään elokuviin, mennään syömään, mennään teatteriin. Ihmiset ovat mukavia ja haluavat auttaa. Eikä kukaan pysty. Minun pitäisi auttaa itseäni, ponnistaa tästä eteenpäin tai ylöspäin, ottaa rauhassa ja jättää peruuttamatta menot matkat ihmissuhteet. Minun pitäisi olla tyytyväinen järkevään itseeni, mutta se on ennenkin pettänyt minut tunnontuskitta.

Enkä jaksa enää, en sekuntiakaan.

Jotain nämä enteet ovat, jonkin enteitä. Puran sillan takaani, ja kun näen kasvoni vedestä, en tunnista niitä enää.

Katsos, ne olivat jonkun toisen ihanteita, jonkun toisen muistoja. Selkeät pitkospuut koivikon halki, palaaminen etääntymisen jälkeen. En usko siihen enää. Lanka liestyy pidemmäksi, elastaani katkeilee. Liikaa sellaista, joka piti jakaa mutta jäi jakamatta. Leikkaan hedelmän puoliksi, koetan viedä lusikan suuhun, en pysty nielemään. Vien melkein ehjän hedelmän biojätteeseen ja katselen surullisena, miten se kierähtää kohtalotoverinsa päälle.

Komeetta on hieronut korvalliselle takun, sen häntä sähisee paheksuvasti. Olen samaan aikaan kirkuvien puiden metsässä ja keittiössä, makuuhuoneessa ja olohuoneessa ja vessassa ja niissä kaikissa on yhtä vähän mitään tuttua.

Tunnisteet: , , , , ,

Kevät

Ensiksi näen ne vain auton ikkunasta, ohikiitävinä ja tavoittamattomina. Polttava hakaspäällysteinen kivi on ottanut päkiän paikan ja  ulottautunut sydämeen saakka. Järkevä, olen halunnut olla osin järkevä, laskenut riskejä, pelkoja ja hyötyjä, kuvitellut etten jaksa, etten osaa, etten pysty ja ettei vaihtoehtoa ole, että on vain koetettava koettamistaan. Että on oltava tai pyrittävä olemaan ymmärrettävä.

Nyt, kivellä ja aamun venyttäytyessä ympärillä, tunnen viimeisenkin rihman katoavan. Vaahterantaimet nostavat pitkulaisia peukaloitaan mullasta, korret ja juurista puskevat erimuotoiset lehdet kirjovat maanpintaa. Ne kaikki puhuvat toista kieltä kuin palava kivi ja huoneet, ihmiset ja lomakuvastotoiveet, suunnitelmat ja järkevyys. Puiden saarekkeen lävitse kulkiessa valo ja varjo leikkivät päikehtien. Kuuntelen hämmentyneenä kehoa, joka vielä äsken tunsi jääneensä liian yksin päätöksissä. Miksi se niin haluaa kuvitella tarvitsevansa toisia? Väittääkseen heille vastaan? Kuvitellaakseen, että nämä tarvitsevat sitä?

Tässä on hyvä olla, maan tuoksu ja kasvien muodot. En palaisi, en palaisi, kukaan ei tempaisi minua tulesta. En lähtisi, en ottaisi kehonpainoani ja ryhdistäisi sitä, en noudattaisi suunnitelmia säyseästi. En ymmärtäisi itse tai kuvittelisi ymmärtäväni. En puhuisi sattumasta enkä nauraisi elämän omituisuudelle.

Kun palaan sisään ja minut torjutaan, sanon taas jotain järkevää, arvaan sen jo ennalta. En pidä itsestäni sisällä, ihmisten kanssa. Ei minusta ole siihen. Makaan hetken scillojen vieressä ja katselen katselemistani, miten ne värähtelevät ilmavirran käydessä niihin. Läheltä ne muodostavat koko maailmansa, aikansakin. Hevoskastanjat ja vaahterat ovat jo pitkällä. Jos edes yrittäisin olla kohtuullinen, minun tulisi olla kuten ne ovat. Elää vain kuunnellen tarkasti. Värähdellä ilmavirrassa ja biopalautteessa.

Joskus tarvitaan sitä, että päästää irti kaikesta. Vaeltaa turtana päivän huoneesta toiseen, menettää halunsa sanoa mistään mitään, huomaa miten helposti on korvattavissa. Miten on mitattavissa ja ennakoitavissa kaikissa relevanteissa suhteissa, miten on suhteissa enemmän kuin ilman niitä. Miten on jossain toisaalla kaiken aikaa koska ei halua muistaa, millaista on elää tätä hetkeä, tuntea kipeästi ja karata puistoon ja metsään, karata vain poispäin, koska ei ole ketään, jonka luokse voisi paeta turvaan. Ettei ole turvaa. Että puu voi kaatua, jalka kehrätä tulehduksen, että mikä hetki hyvänsä maailma repii pilviin aukkoja, öihin aukkoja, ja äkisti makaa kyljellään puistossa ja on aamu, scillojen hetki, ja pian on kesä ja se kaikki katoaa tummemmiksi, taivaankattomaisemmiksi massoiksi.

Ettei tiedä millaista on hyvä elämä, se minkä inttämistään inttää niin tärkeäksi. Ettei tiedä lainkaan. Ettei edes aavista. Että vain tekee asioita jotka johtavat toisiin asioihin ja sitten koettaa pysyä tilanteiden mittaisena.

Me kaikki etäännymme niin nopeasti. Te taivaiden poikki, minä polkua pitkin.

Kikatan kyljelläni kukkien liikkeelle. Luulin, että taivaalta pudotaan, ei polulta. Oksavarjot raidoittavat kehoni, muutun tiikeriksi. En jaksa ajatella jatkuvuutta. En jaksa ajatella. Kehrään auringonviiruissa, haukottelen. En minä mitään ymmärrä, mutta olen enemmän elossa kuin aikoihin.

En tiedä, mitä kaikki tämä tarkoittaa. En ole ikinä tiennyt, mutta olen kuvitellut tietäväni. Tai ainakin halunnut arvailla. En haluaisi palata sisään, koska sisällä on sanottava asioita. Pystyttävä ottamaan vastaan eleitä ja asentoja. Älä toivo minulta mitään. Älä odota mitään. Älä etenkään toivo voivasi ymmärtää. Itseäsi tai minua, tai mitään, mikä oli tässä välissä joskus.

Me etäännymme niin nopeasti. Kutistun kutistumistani, kunnen olen pilkku ja sitten en enää sitäkään. Hahmon kadotessa tulevat sanat. Eivät ajatusten sanat vaan kasvien sanat. Niitä ei muotoilla. Toivon aurinkoa, toivon sadetta, talvi on ohi. Voisiko sen selkeämmin ilmaista?

En haluaisi palata sisään, mutten haluaisi huolestuttaakaan. Kävelen kävelen nopeammin havupuiden välistä, hartsintuoksu uhoaa niistä, ne eivät voi sille mitään. 

5.05.2012

Järkevyys

En osaa kuvitella niitä ääniä enkä tuoksuja mutta osaan kuvitella, että pitäisin niistä. Että hengittäisin niitä ja heittäytyisin urheasti, välittämättä öistä. Että meri ja taivas solmiutuisivat yhteen niin tiiviisti, ettei tekisi mieli riisua ikkunoita verhoista. 

Sitten lakkaan kuvittelemasta ja katson käsiäni, jotka ojentavat mummun pellavista kutomaa pyyheliinaa. Hyvästelevät sen niin kuin vain kädet osaavat, koskettaen ja mitään sanomatta. On kuin ei olisi mitään lisättävää.

Tunnisteet: , , , , ,