4.28.2006

Muodistusneuvoja


Breakfast, originally uploaded by Orlando Furioso.

Jeanie, et itkisi ryvettynyttä helmaasi ja repeytynyttä pitsiä. Ihailtavaksiko se vain tehtiin? Ei, kyllä vaatteiden pitää kestää koettelua.

Katsohan, ommelkaamme helmasi sisäpuolelle lenksut. Näin. Nyt voit työntää ranteesi lenksujen läpi ja hame on edestä koholla käydessäsi ylämäkeen, etkä astu helmaasi mudan painaumia. Ja kun puhut miesten kanssa, voit ristiä kätesi ja reisiesi eteen muodostuu pussi, johon he voivat asettaa pieniä lahjojaan.

Ja häntäpuolelta ne kaikki kierähtävät maahan ennen kuin on yö! Sillä Jeanie, kantamusten on paras olla keveitä tai poiskieräytettäviä, ettei kangas sierry rikki. Ja avaimia älä huoli lainkaan. Ne syövät reikiään sitkeimpiinkin kudoksiin. Eikä helmasi ole ovi, etkä tahdo sisätiloihin nyt kun kesä etenee tahdissasi.

Ja jos tapaatkin jonkun oikein viehättävän, hennot ratkoa pyrstösi kahtia. Mutta muista, että siksakkauksista ja kursimuksista jää ikäviä jälkiä. Katsohan kultaseni, sakset on parasta jättää kokonaan kotiin, samoin ratkoja. Keskitytään juhlapyhinä pelkkiin paikkauksiin. Heitellään suolaa ja painetaan toinen tahra, valetahra, taloihinkin tehtiin ammoin valeikkunoita julkisivuun.

Aidot ryvettymät ovat liian kalliita, kirjoitat. Siinä olet totisesti oikeassa.

Ja jos tahrat liikaa kauhistuttavat, ja tuntuu että valeikkunasta näkee sisään paremmin kuin oikeasta, voithan toki riisua hameen kokonaan ja istahtaa portaille ja kiusoitella sitä jolle olet arvoitus. Et helmaasi leiskautellen, tietenkään. Hamehan on laskostettu kaappiin likaisena.

Mutta onhan sinulla sääret. Nyt niitä ei voi enää kuvitella. Ja osaat osoittaa tahdonvoimasi vuoroin sääriäsi ojentaen, vuoroin koukistaen, välillä puolivarpaille nousten. Ja kokonaan laulaen saat syödä aamiaiseksi silkkaa iloa, ja kertoa sille, joka katselee, että tämän vatsalle se ei sopisi. Sillä hänellä ei ole kaappiin laskostettua ryvettynyttä hametta, jossa on Connien ompelemat lenkit sisäpuolella, kaupungin katseita piilossa.

Olen juuri ommellut omaan hameeseeni kokonaisen pakallisen tylliä ja epäsymmetrisen rusetin katsetta päärmeestä nostamaan, ja mietin onko se liian rohkea, uskaliaampi kuin kantajansa

Connie

4.27.2006

Kukkia sisälläni


hana tsunami, originally uploaded by ponkan.

Ilma on silkkaa terälehteä, liukuu suonen sisään sileästä avanteesta. Hitaasti avautuvat näkyviin heteet ja emit, mesikehät ja symmetria, joka kannattaa. Jeanie, et kysyisi, kannattaako kauneuden näkeminen.

Kannattaa se. Ajattele, missä voisimme olla. Voisimme seistä reittä myöten lantalassa, mutta tässä vain olemme, sinä siellä, minä täällä, ojennan kieleni, sille leijuu yksi kauniista turhuuksista, makean kartta.

Hyödyllisimpiä ovat nämä päivät, kovin työ näinä tehdään. Iltaisin olo on pienten nyrkkien nuijima, kaukainen ydinkesä on haurastuttanut lisää kollageenia ja manannut pigmentin. Voi Jeanie, kaivahan esiin kesätakkisi. Kohta jo istumme kukkien alla, ne ojentelevat kaikista kehonaukoistani ja täyttävät ilman imelänä puurona.

Pian on helluntai eikä meillä heiloja edelleenkään. Mutta sisälläni kukat vyöryvät hyökyaalto kerrallaan, jättävät jälkeensä sydänkidusten onnettomat yritykset sopeutua puhtaaseen happeen, kipu on yhtä paloa, rakkulat nousevat kaikkeen kauniin koskettamaan. Jeanie, nenänpiini on polttomerkitty.

Ottaisit takkisi, Jeanie, tulisit luokseni puistoon. Kävelisit nurmea pitkin, katsoisit tietä halveksien, astuisit vyöryn alle, laskisit hiuksesi nutturalta, levittäisit kätesi, ojentaisit sormesikin, nuljahtaisit pyörivään liikkeeseen, kukat tuiskuaisivat pyörteessä, kiertyisivät maan liikettä, nurmelle paljastaisit jalkapohjasi, et ajattelisi yötä.

Ja yö tulisi ajattelematta ja lihakset pitenisivät ja kidukset surkastuisivat, sydän saisi keuhkot, se kiskaisisi ensimmäistä kertaa sisäänsä maailmaa ja huutaisi äänellä, jonka tunnistaisit unien takaa, ovien takaa, käytävän toiselta puolen.

Ja Jeanie, voisimme käydä kyljittäin rinteeseen, kietoutua toisiimme, kieriä alassuin. Kengät jäisivät mäenharjalle morsiuspuiden juureen, mutta me repisimme jo ennen kierimistä kukkien hunnuista suikaleita kurittomille suortuvillemme ja istuisimme toistemme letitettävinä, ja mäkeä alas kieriessämme jälkeemme jäisi käenrieskojen pälviä.

Ja kun aamu tulisi, silmämme olisivat tuskin enää sivuille kinnaavat.

Ja kukat sisälläni, Jeanie rakas, olisivat lentäneet puiden oksille rastaiden hämmästykseksi. Ja koskettaisit kyynärvarteni sisäpuolta varovaisin sormenpäin, henkäisisit, oi Connie, nyt on todella kesä, katso noita puita. Ja hiuksemme olisivat niin täynnä kukkahuntujen harsoja, että linnut ja mehiläiset seuraisivat meitä pyörryksissä, kun me kapuaisimme aamun mäkeä väsyneinä, kenkiämme etsien, helmat kuraisina.

Jeanie, kirjoitat, että tässä maailmassa ei saisi tajuta, mikä on kaunista, koska siitä vain rankaistaan. Siinä olet väärässä. Jeanie, pitäisinkö sinusta jos et ojentaisi sormiasi ja jos kasvoillesi ei nousisi lähes julmuus kaiken ihanan alla? En välitä, vaikket koskaan uskaltaisikaan katsoa kukkia sisälläni, vaikka mieluummin sulkisit silmäsi ja valittaisit väsymystäsi ja sydäntäsi, joka sairastaa tajuisuuden surua.

Pian on taas yö, ja kukat ovat vasta sisälläni.

Connie.

4.24.2006

Kirjasta josta kerroit


Unmarked, originally uploaded by arabella.

Jeanie, en voi uskoa sinun olevan tosissasi. Ei, niin se ei voi mennä. Kuka olisi niin sairas, että painattaisi kirjan, jonka muste ei kestä valoa? Ettei sinua vain olisi huijattu?

Olen kyllä kuullut tuosta, mutten tahtoisi uskoa. Kirjan sivuilla sanotaan olevan kuvia ja toistuvia kuvia, joissa muste kiemurtelee ennen katoamistaan ymmärrettävästi. Tai näin sanotaan. On ilmeisesti vaikeaa ehtiä tajuta kaikki ennen kuin sivu on jo valkea.

Tuskin voin uskoa, että se on, Jeanie kiltti, sinun hyllyssäsi, kappale sitä, ja että olet jo ehtinyt vilkaista nimiölehden ja todeta, että huhut pitävät paikkansa. Että muste todella katoaa ja että holkinreunassa on heikko tunnistamaton tuoksu. Ja vaikka vilkaisit vain eteisessä, kirjoitat, hämärässä, siinä oli vaikeaa muutenkin nähdä, et ehtinyt edes viimeiseen tavuun. Jeanie, se oli nimiölehti - se saattaa silti olla huijausta. Entä jos se lehti onkin tehty ajatellen epäilevää ostajaa?

Voi Jeanie, kovin ystävällistä kutsua minut teelle ja köyhille ritareille ja kirjoittaa, että arvelet kirjan kiinnostavan. Mielelläni tulisin. Mutta kirja arveluttaa. Jeanie, kuinka onnistumme olemaan avaamatta sitä? Jos avaamme sen, tuo summa, jonka siihen sijoitit kasvattaaksesi itsellesi turvaa, katoaa taas yhden aukeaman verran. Ja jos emme avaa, voimmeko muuta kuin vilkuilla kirjanselkämystä hurjistuneina? Luulen, että siinäpä alkavat puheet virkkausmalleista menettää tenhoaan.

Enkä, Jeanie hyvä, tahtoisi luoda vierailullani mitään ikäviä jännitteitä.

Omituisinta kirjassa kuuluu olevan se, että pian kuvien kadottua niitä alkaa epäillä. Sigmunda oli lukenut kirjan alusta loppuun kirkkaana kevätpäivänä ja sanoo, että sulkiessaan kannet hän oli varma, mitä ajatteli siitä kaikesta. Mutta että seuraavana aamuna hän äkkiä alkoi miettiä, oliko eräässä kuvista sateensuojan alla vaateripustin. Miksi olisi ollut, mutta toisaalta, mistä hän sen muutenkaan olisi keksinyt?

Mutta sivu oli valkea ja sileä, eikä Sigmunda saanut siitä selkoa valonkulmaa käännellenkään.

Mistä tulee mieleeni, Jeanie hyvä, valituksesi siitä, kuinka et koskaan muista, minne tiskihanskasi laitat. Muistaisitko sinä lukemasi? Voi Jeanie, muistaisitko sinä kuten minä? Muistaisitko, kuinka kävimme sovittuun asentoon ja työnsimme käsiä toisiinsa sulkeutuneina ylös, kuinka oli kesä, oksat huojuivat, voi Jeanie, ja olimme lapsia emmekä tahtoneet olla sisällä?

Jeanie, en tiedä, kannattaako kirjan sisältöä arvailla.

Vaikka tietenkin kerrottuasi ostoksestasi en ole muuta ajatellutkaan. Otan kutsusi vastaan. Pidän eniten irlantilaiskahvista.

Alkuviikkoon, Conniesi.

4.21.2006

Sateen nimeämisestä


hikari to kaze, originally uploaded by ponkan.

Jos sen äänet ikkunalasissa eivät ole yksilöitävissä sanoen tuu tuu tuu, rankka-
jos se putoaa paljaille olkapäille, kesä-
jos sen äänet näppäävät lasin yksitellen ja väliin räntänä, kevät-
jos se leijuu ja tanssi ja ja on silti kiinteää, lumi-

(Lumi on jäähattaraa)

Jos se liukastaa peltikatot, kaupunki-
jos se jätättää pyörän kotiin, syy-
jos se mädättää ruusuja, syys-
jos sen suojat valitaan oikein, turva-

Mutta kuuro ei pidä olla eikä tunnoton, eikä unohtaa liikeaistia katsoessa pisaran litistymistä, puristumista ja hajoamista, eikä pidä unohtaa, mitä sade lopuksi tekee onnistuttuaan väsyttämään itsensä: sivutaivutuksen. Se kaartaa kylkensä, joka välkkyy prismana, ja me tiedämme, ettei sen kuten ei muidenkaan sivutaivutusten juuressa ole aarretta.

Aarre ovat sateen askeleet kuultuna ja kosketettuna, liikutus joka huuhtoo katupölyn. Helposti muuttuu syy elää syyksi kuolla. Kirveellä on turha hakata vastasyyhyn. Poudan tultua kura lähtee lakanoista ravistellen ja lattiat ovat ehjät.

Jos sen jälkeen muistelemme sitä lämmöllä, joka on kosteaa ja kantaa tuoksuja, voisi sadetta kutsua myös ylevöittäväksi. Mutta tästä termistä kiistellään niin raskain argumentein, etten suosittele, että käytät termiä lainkaan.

Sulje vain märät vaatteet kylpyhuoneeseesi valumaan jottei niiden haju häiritsisi vieraita. Ja avaa ovi, ja hymyile. Sillä kasvua estävät aineet ovat nyt huuhtoutuneet tiehensä ja pian hiusjuuret harovat ravinteita.

4.17.2006

Jeanie, puhkean sanoiksi


blossoms and blossoms and blossoms, originally uploaded by xamad.

Jeanie rakas, kevät etenee ja puhun merkkejä, jotka eivät ulotu, jotka osoittelevat mutteivät kietoudu, ne vain nousevat ja kuihtuvat seurauksin tai seurauksitta.

Puhkean sanoiksi, Jeanie, yö kerrallaan sanat työntävät kaksi tyynyäni reunoiltaan vuoristokohoumille, aine on pelkkää vipisevää tyhjyyttä, ja silti se soi. Siirrä oksa syrjään ja astu seuraavaan tuoksujen huoneeseen poistumatta ikinä puutarhasta. Sanoisit ehkä, että kyse on valosta, mutta en ole varma.

Koetat käskeä, että Jeanie, tästä ei sitten lauleta. Teen kiellostasi laulun, näin se käy, kuinka sanoa puulle ettei se puhkea kukkimaan. Tarvitaan kokonainen pitkästynyt suku kirves hollilla vailla vakaumuksia ja ilman iloa katsoa kukkivaa puuta, jonka alla isoäidit itkivät pieniä musertavia surujaan, onhan sentään kevät, kyllä tämä tästä, voi Jeanie, kerroinko kuinka sanoin silloin että jos tarvitsette jonkun joka köyttäytyy puuhun, asettuu sen ja kirveen välille, kirves tehty puille mutta puut eivät kirveelle, pyydä minua, minä nousen mahlana runkoa ja istun latvuksissa ja nostamme sinne ruoan korilla, kunhan se on kasvien antamaa ruokaa, kasveilla ja minulla on tästä sellainen sopimus, maailmalla ja minulla, Jeanie, mutta eläimiä en syö, koska en osaa pelastaa niitä tylsistymiseltä niiden seisoessa sumuisissa häkeissä ja ihmisten kutsuessa niitä pedoiksi.

Ja Jeanie, tämän kaiken takia, tämän kasvien veden yli yön taltuttavan hopeisen kannun ja mustarastaan ja kattoja luodoiksi luulevien lokkien ja rotan, joka pujahtaa kioskin alle hämärässä, kaiken tämän takia olen edelleen täällä. Jeanie, nämä eivät ole ihmisten sanoja, ei. Yhtä paljon nämä ovat hapen sanoja, ja ravinteiden kierron, ja yhtä vähän osaan niitä selittää tai omistaa kuin hymyä, johon sinä puhkesit sulkiessasi silmät ja tullessasi puutarhan lakaisemaksi.

Kuinka puhtaat kasvosi olivatkaan, Jeanie, kun kävelit varovasti, silmät suljettuina ja siksi kaiken niin paljon paremmin ymmärtäen. Minä istuin aidalla, kiillotin huiluani hameenhelmaan, aitaa ei olisi tarvittu, minne olisin karannut, liekaköyteni oli jo monen rungon ympäri kiristynyt ja jalkateränikin haljenneet. Jeanie, kun äkisti hengästyit ja kiepuit ja nauroit, ja sitten avasit silmäsi ja näit kaikki ne kukat, ja säikähdit ja juoksit sisään, mitä ajattelitkaan välttäväsi.

Minä en tiedä tästä kaikesta mitään, siksi puhkean sanoiksi. Kävelen puiden väliä, köysi kiristyy ja löystyy arvaamatta. Maa on vuoroin pehmeä, vuoroin juurien muhkuroima. Ja on kevät, ja laulan kielloista huolimatta.

Sillä sanat eivät ole ihmiseltä toiselle, ihmisten aluetta, ne ovat enemmän puiden ja taivaan sanoja, oksien karheat kohdat kasvoilla silmät kiinni tuoksua seuraten, laulu valuu aidan yli, ali ja läpi, hämmentää sen aineen aalloilla, kun aalto toistuu toistumistaan sitä aletaan kutsua mainingikoksi, ja sää kiskaisee ujosti puutarhani ylle kokonaisen pilvien meren.

Minkä sinä kuvittelet voivasi kieltää, Jeanie hyvä,

ihmettelee Connie

4.14.2006

Täplien kaari


照片 2382, originally uploaded by hs_yin.

Jeanie, kysyt, mitä oikein siinä miehessä näen. Annahan, kun koetan vastata.

Ensinnäkin, näen täplien kaaren, joka alkaa karmiininpunaisesta ja päättyy ruosteenoranssiin. Näen veren ja kuivan veren, samoin kuin silmäni sulkiessa ravinteiden kierron ja hormonit, jotka siivilöityvät valon lailla. Hänellä on ongelmia vasopressiinin kanssa, mutta älkäämme vaivatko sillä päitämme.

Näen täplien kaaren niin terävästi, että muusta tulee oikeastaan keväänväristä sumua. Eikä mikään teräväkään ole suoraa ja loogista, eläimistä tulee toisia eläimiä, jos vähän malttaa odottaa, jotkut naaraat tiedäthän myös parittelun jälkeen syövät koiraan, mutta en usko, että häntä kukaan sentään syödä jaksaa.

Jeanie, tätä on vaikeaa selittää. Kuvittele kokonainen niitty, joka on tehty elävistä olennoista. Leibniz pystyi kuvittelemaan sellaisen niityn, joten pystyt kyllä sinäkin. Jopa maa on täynnä erilaista elämää, ja kaiken tuon elämän sisällä on ohje, tavallaan eräänlainen elävien kirja. Ai mistäkö minä tiedän? No, olen toisinaan vilkuillut erästä tieteellistä julkaisua. Et tiedäkään, mitä kaikkia paheita Conniellasi on. Tiedän, että meidän naisten kuuluisi lukea helmihampaista ja itämaiden prinsseistä, mutta minä taidan viettää enemmän aikaa kasvioni ääressä.

Eikä tuo kaari ole sattuma. Eivät hyönteisten polvet, eivät kukkien niiaukset tuulessa. Ei ole sattumaa, että kengistä pääsee kahdet äänet, kun juoksemme portaita alaspäin ja tuuletusparvekkeilla on valoisaa, siellä voisi maata kirja kädessä, laulaa ja palelluttaa sormensa, tai heittää maton katukuiluun, eikä matto lentäisi kuten saduissa, kieppuisi vain sekavana värien myttynä ja iskeytyisi välikattoon.

Vielä ei ole tarpeeksi kevät, mutta näen silti täplien kaaren. Se on silkkipaperia hennompi koskea ja koostuu valoa taittavista suomuista ja lasketaan muotoon, joka jäljentää pääskysen siivet eräissä legendoissa, niiden ollessa juuri rävähtämäsillään niin auki kuin ontot luut antavat myöden. Tuo kuvio, Jeanie rakas, saa minut ajattelemaan kaikkia niitä kyläteitä, joita et koskaan saa kulkea.

Voi Jeanie, et kyselisi niin paljon mitä näen. Kysyisit, mitä en näe.

En näe kevään tuoksua enkä Fauren musiikkia, en näe suudelmia, jotka saan jos maltan olla ajattelematon, en näe mitään oleellista, ehkä olisi viisainta sulkea silmät, ommella luomet varovasti kiinni karhunlangalla toisiinsa, tai liimata ripset erikiipperillä, ehkä voisit tulla luokseni jokin päivä ja letittää silmäripseni yhteen, ja voisit sanoa, voi Connie sinun silmiäsi, niistä on tullut niin läpikuultavat, että lakkaat pian näkemästä muuta kuin valoa.

Sillä tilanne on jo niin, vaikken ole tohtinut kertoakaan sitä muille. Olen aina nähnyt vain valoa, valon pyörteitä ja kumarruksia, ja kaiken muun olen järkeillyt, paitsi sen, kun joku äkisti asettaa kämmenen ristiselälleni.

Äläkä sano, Jeanie hyvä, että täplien kaari on viehättävä, yhtä viehättävä on giljotiini ja HIV-testi, terveysside ja purkki rautatabletteja. Älä sano, ettemme me tarkoittaneet, että sattui, älä sano mitään.

Mitä, kuulenko oikein, kuulenko jo sinun sanovan, ettei pääskysen siipiin saisi kukaan maalattua niitä täpliä, pääskynen on niin nopea ja aina ilmassa. Mutta Jeanie, joskus se nukkuu, ja puunlatvat nukkuvat, perhosetkin siivet taitettuina, Jeanie et tiedäkään, miten minä nukun, pelokas susi sylissäni, ei olisi mikään ongelma saada pääskystä uneliaaksi kaikesta tanssista, sitten ottaisin maalitölkin ja siveltimen ja merkitsisin sen siipiin nuo kaaret.

Ja se maalaisi taivaalle eteiseni väriä kuin korua. Sen jokaisessa eleessä olisi tunnistettava täplien kaari. Ja Jeanie, silloin voisin sanoa, että saan tehdä mitä haluan, mutta että teen kuitenkin toisin. Sillä se mitä näen, ei ole kaikki.

Kevätjalkainen Conniesi

4.12.2006

Pitsisukkahousuissa


Paddle (reprise), originally uploaded by Tampen.

Jeanie, olenko koskaan kertonut siitä kuinka eräs mies rikkoo kattaukseni? Istumme vierekkäin, sitten äkisti emme. Huonekalut tanssivat, kasvit punoutuvat verhoksi kaupungin eteen. Ja kun katson hänen silmiään, mihin hävisi harmaus, ne ovat syvintä sinistä, niissä purjehtii auringonlaskun ensimmäinen pilvi, yksi kulmakarvoista kaartuu pupillia kohden, itkuhius.

Ja ehdin ajatella että tuo sininen, Jeanie, se on omien silmieni sinistä, hänen silmistään on tullut peili, tai ehkä nyt vain on niin aurinkoista, aurinko tulee ikkunasta sisään leikkimään, pupillit kiertyvät auki ja kiinni, hiukset, köynnökset, auki ja kiinni, avaan hänen hiuksensa ja solmin ne takaisin, siistimmin, mutta ne sotkeentuvat taas.

Ja sitten kuuntelemme vettä, ennen kuin vetäydyn takaisin pitsisukkahousuihini. Jeanie, et tiedäkään, miten huono vedenpaine täällä on, muuten on ollut hyvä päivä.

Ja niin hän lähtee, samalla tavalla kun sinäkin voisit, haalean kalanlämpöisen veden yli, käsi veteen jälkeä auraten. Ja pian jälki on ummessa. Mutta lasit ja lautaset pöydällä ovat kaikki menneet särölle, aurinko on taivuttanut aterimet vääriin muotoihin, viini ei enää pysy karahvissa. Ja minä vain nauran ja nyin pitsisukkahousujani ensin ylös, sitten suoraksi, lasi-ikkunoiden on juostava pohjetta ylös yhdeksässäkymmenessä asteessa lattiaan nähden. Ja on jo kiire.

Ajattelen, ettei sitä kukaan huomaa. Mutta Jeanie, se on erehdys. Työnantajakin sanoo: kevätsukkahousut ja kaikki, ja kylläpä Connie tänään näytät iloiselta, onko jotakin erityistä tapahtunut.

Ja sanon vain katselleeni selkää veneessä, veneen liukumista tiehensä, ja jätän sanomatta ajatelleeni, että totisesti lakkaan olemasta sinun, jos katson jälkeesi ilman surua ja tuskaa, jos hyväksyn pelkän ilon. Eivätkä työnantajat sellaista ymmärrä, sellaista iloa. Jeanie, minä en ole kenenkään, en edes itseni, itsenikin päästin menemään, sen joka sanoi vakavasti rakastavansa vain sinua.

Mutta Jeanie, me tiedämme jotakin mitä mies ei. Me tiedämme ilon, kun kaikki on kunnossa. Kun ensin aamuisin oksettaa ja on kamala nälkä, ja sitten joku kiskaisee lavuaarin tulpasta ja huolet katoavat. Jeanie, me tiedämme. Meidän paitoihimme ei piirretä kirjaimia, ellemme halua. Aa niin kuin Alice Venetsiassa, Aa niin kuin aikuisten jutut, Aa niin kuin avotuli.

Mies ei tiedä, hän ei tiedä kuinka suhtautua lasimurskaan asuntoni lattioilla, miinakenttään rappukäytävässä, hissinnappuloihin johdettuihin laukaisinlankoihin. Hänellä ei ole mukanaan mitään työkaluja, vaatteensakin hän ottaa pois kun ei muuta taida. Jeanie, me tiedämme sään, meidän ei tarvitse pelätä. Me emme anele jumalilta edes tulppaanikimppuja.

Ja kun sinä tulet myöhemmin luokseni, vesi on aivan hiljaa. Kalat nukkuvat syvänteissä, laiturit on purettu pois, on vain aava, jota kukaan ei harjaa. Ja rakkolevän sormet puhkaisevat sileyden, ja vene on sees, se ei tanssi huonekalutanssia, sillä sinä tulet vielä, airojakaan et tarvitse, sinä tulet ja kätesi ovat sylissäsi, eikä veneestä jää veteen minkäänlaista jälkeä.

Ja kun sinä astut ovestani, säröt laseissa ja lasitteissa kuroutuvat umpeen, prismat taittuvat taas tiikille kirkkaina, ja kun sinä sanot hämmästyneenä Connie mitä tämä lasimurske täällä tekee, anna imuri heti, tottelen kuin sylilapsi.

Mutta Jeanie, sukkahousuilleni et voi mitään. Niiden reiät ovat kevyet, vesi ei imeydy niihin eikä mikään voi niitä nypyttää. Niin että jos alan kahlata hetken mielenhäiriössä täältä karkuun, ovat ne tavallisia sukkahousuja turvallisemmat, ne eivät vedä minua pohjaan saakka.

Kuvittelen sinun nauravan, kun luet tämän. Connie teki sen taas. Vaan mietipä, kultaseni, mistä nyt syön ja juon ja kuinka pysyn lämpimänä. Kaikki astiat säröillä, sukkahousutkin oikeastaan pelkkää reikää reiän vieressä. Ja jälki vedessä, sekin kurottu umpeen, on aurattava uusi, jotta voisin heittää lootuksensiemenet viileään iltaan, lootuksensiemenet joiden pudotessa kalat havahtuisivat ja rakkolevä nostaisi pohjasta keveimmän kiven.

Se on oikeasti yksi säröistä, mutta se on maannut joen pohjassa niin kauan, että siitä on hioutunut pois kaikki lasimaisuus, se on tullut yhdeksi kivistä.

Jeanie, minustakin tulee vielä maata, huonekalutanssivaa maata, tulee kesä ja puemme tuoleille nirunaruistuimet, ne ovat kuin bikinit, ja aurinko ei laske eikä nouse, se vain avautuu ja sulkeutuu silmiemme myötä, ja vesi on taivaan värinen kuin miehen silmä ennen hänen lähtöään, kun hän ei vielä käännä selkänsä varmuutta vaan antaa minun nähdä, ettei tiedä, tahtooko hymyillä.

Jeanie, sinä hymyilisit. Eikö vain? Ja minä - minä olen hymyillyt koko päivän uneliaasti, uneksivasti, kaloja ja niiden silmien avoimuutta ajatellen, niiden ei tarvitse osata sulkea ja avata silmiään, sillä ne eivät käytä pöytiä tuoleja aterimia lasia viinikarahveja, niille riittää kevein kivi.

On niin hyvä, että olet olemassa, yksin on kurjaa hymyillä.

Connie

4.09.2006

Itkemisestä


Another frozen thistle, originally uploaded by Wyrd.

Jeanie rakas, älä itke jäätynyttä ruusua, jonka terälehdet eivät koskaan ehtineet taipua, heteet ojentua. Ruusut repivät sukkahousut pelastajiltaan, raapivat sääret naarmuille ja mädäntyvät, jos ne tuodaan sisään sulamaan.

Itkisit mieluummin jäätynyttä ohdaketta. Ohdake on sitkeä, valpas. Sen maavarsi on kalvas ja suikertaa vaakatasossa koko puutarhan alla, poimii jokaisen kuiskauksen. Ruusu, se nikottelee, jos ei saa kompostoitua lantaa, mutta ohdake riemuitsee pakkaseen saakka. Kaikki maanpäällinen taipuu sulina päivinä mustaksi märäksi aineeksi, jolle ei ole järkevää nimeä.

Itkisit pulleita kiulukoita, ruislesettä, omenasosetta pakastimessasi, ryöpättyjä silpopapuja. Muistatko, kuinka keräsimme pimeästä puutarhasta omenia ohuisiin pusseihin, kalvaat kädet työntyivät taskulampun valokeilaan? Ja aiemmin, kun kävelimme pimeää polkua, ja ohdakkeet seisoivat sinervinä tasokuvioina metsän tiellä, ja taskulampun silmä läpätti kuraisella maalla, ja äkisti sanoin, että Jeanie, kai tiedät, meistä puhutaan jo.

Ne yöt kuluivat nopeasti. Omenayöt, polkuyöt, yöt tiikkipöydän molemmin puolin, yöt lattialla ilman patjaa, yöt kalliolla, jalat järvessä, pää samalla tyynyllä. Et koskaan kerinnyt haudata minua hiekkaan hengitysputki suuhun pujotettuna.

Älä itke, Jeanie. Katso suonia käsissäsi, katso kenkien kulumia, maista pettymystä, levitä sitä leivälle ja tee siitä lyönti, jonka sydämesi antaa poskillesi, viemäröi veri äkkiä pakkasta piiloon, niin että kun sinut nostetaan sulamaan, tyhjät suonet luhistuvat ja painut kokoon ja ihmiset sanovat, että Jeanie parka, hän uskoi hyvään ja kauniiseen ja katso häntä nyt, pelkkää mustaa tunnistamatonta möhjää.

Katsohan, mitä maailma meille tekee. Meistä tulee vanhoja ja katkeria, me puhumme imperfektissä. Jätämme taaksemme maan rikki repineen polun, jota voimme vain katsella, mutta kääntyä emme voi, vain päämme kääntyy, hartiat myötäävät vähän, mutta lantio suuntautuu aina eteenpäin, eikä meillä ole edes käsiä tarttua toisiimme tai omenoihin.

Totta kai minä itketän sinua. Se on aivan luonnollista. Rakkaus on elämäksi. Elämässä itketään, ei kuolemassa.

Ja kevät nostaa maavarsista uutta kasvua, aina jokin pala jää kitkemättä, emme me tästä näin vain pääse. Jeanie, älä itke niitä ruusuja, itke ohdaketta. Sen ei kukaan sallisi kasvaa puutarhassaan, parvekelaatikossaan, pihallaan, ei edes polkunsa varressa. Jeanie kulta, itke mieluummin ohdaketta, joka seisoo niityllä ja jota et huomaa kun sanon, että meistä puhutaan jo.

Lupaan pujottaa rintaani ensi kesänä tuon ohdakkeen kukan, joka muistuttaa violettia partasutia. Muistatko kuinka tupsutin nauraen kasvojani tuolla kukalla, ja seisoimme niityllä, jolla nimiä ei tarvita? Ja sinun torsoosi kasvoivat kädet, ja sinun huulesi aukenivat kuin olisit sanomassa jotakin, mutta sitten olitkin hiljaa ja ojensit vain vastapuhjenneen kätesi ja kosketit olkapäätäni, jonka tunnistin omakseni vasta sormiesi alla.

Tuosta kosketuksesta syntyivät sammaltarepivät metsäkoneen urat, galvanoidut parvekelaatikot ja kasvoni kahtia halkaiseva hymy. Jeanie, minun on sinua ikävä. Siksi pakkasin tavarani ja purin ne toisaalla.

Minun on oltava sinua ikävä. Joskus rakkaus on säilöttävä ikävään, kuten omenat säilötään pakkaseen rikki hakattuina, kun terä on silponut niitä ja kuumuus saanut pektiinin ja sokerin reagoimaan keskenään.

Jeanie, me poimimme omenoita pimeässä, kyykimme kumaraisten puiden alla. Mutta pian on kesä, öisinkin näkisi poimia valossa. Vaan kesäomenia ei ole olemassakaan. Kesä on omeniin liitettynä pelkkä suhdekäsite. Ethän unohda, kuinka olen sinetöinyt sydämeni ilmatiiviisti. Enkä tiedä, kauanko se tulee toimeen ilman happea.

Ja tarvitseeko sitä liottaa kenties ennen seuraavaa käyttöä, mitä luulet? Ajattelin liottaa sitä kyynelnesteessä, koska kyynelten ja Itämeren suolapitoisuus on melko vastaava kuin sen nesteen, josta sydän on tottunut täyttymään rummuttaessaan taustaa äänelle, jolla sinua tervehtii itkustasi huolestunut

Conniesi

4.08.2006

Kukallista kangasta


shijukara ha koe mo kawaii, originally uploaded by ponkan.

Rakas Jeanie, näin kaupassa kankaan, joka minun oli ostettava, koko pakka. Katsohan, joskus on uskottava siihen, mikä tuntuu järjettömältä kolmannenkin huonosti nukutun yön jälkeen. Ei, se ei ole sinun syytäsi, se. Valo tulee voimakkaammaksi, lihakset pidentyvät.

Olen ajatellut ommella kankaasta takkeja, useita erilaisia. Yhden askeettisen, yhden kohtalotarmaisen ja niin edelleen. Kaikki nykyiset takkini, mutta tuosta samankuosisesta kankaasta uudelleen tehtyinä. Se kangas on aivan erityinen. Ymmärrät kyllä.

Tänään mieleni tekee kirjoittaa sinulle oudoista yhdistelmistä. Tiaisesta kirsikankukkien keskellä, kun tahtoisimme nähdä tuhkanharmaita kyyhkysiä tai enintään sarvifasaanin. Ruisleivästä, jonka päälle on nostettu viipale kyyhkysenrintaa ja coctailkirsikoita. Katselen tiaisia tavallisissa pensaikoissa - syreeneissä - ja sydämeni hypähtelee niiden lätäkköistä tirskuntaa. Te pienet, ajattelen.

Me pienet, Jeanie, mekin pienet. Meitä ei ole vielä kynitty kaljuiksi saakka eikä asetettu viipaleina voileiville. Meillä on vielä tilaa astua varpaat märän kuraisiksi.

Olisitpa täällä kanssani, pesisimme tuon ikkunan ja näkisi paremmin työntää langan neulansilmään. Sillä Jeanie, on aika unohtaa kutominen. Talvi on miltei ohi. Nyt tarvitaan oksalakkaa, raffiaa ja teräviä veitsiä. Niin ja tietysti kaavapaperia, sen hankinkin jo.

Jos istuisit tässä vieressäni, näkisit kuinka ihmiset kutistuvat kaktusten läpi katsottuina harmaiksi hahmoiksi, jotka kiirehtivät edestakaisin pientä polkuaan siemeniään kantaen. Kylläpä he hämmästyvät, kun takkini valmistuvat. Projekteillani on vain ikävä tapa jäädä kesken.

Kuten sinulla, Jeanie, kuten sinulla.

No, onneksi osaat pitää kuulemma itsestäsi huolta varsin mainiosti. Tässäpä pieni tilkku kangasta. Humpsautin siihen hieman hajuvettäkin. Nuuhki sitä ja kuvittele, millaista on, kun tässä kaupungissa jokaista ränniä koristaa spiraali veden tippumiskohdasta aina räystääseen saakka. Tiedän, että sen voisi hahmottaa toisinkinpäin, mutta pidän ylöskiertymisen ajatuksesta. Epäilemättä sillä on tekemistä paitsi pellin muotoilun, myös vuodenajan kanssa.

Siinä on jotakin keväistä.

Kaavapaperien päältä ja nuppineuloja suussa, Connie

4.07.2006

Jeanie, olen vähän miettinyt

Jeanie rakas, kevät on kaupungissa. Silitän vaatteita ja muistelen, kuinka olen silittänyt vaatteita sinun istuessasi pöydän ääressä ja korjatessasi kokeita punakynällä. Sinä olet nauranut, teetä on läikkynyt valkealle lautasliinalle. En pysty yksinkertaisiin taloustöihinkään ajattelematta sinua.

Kiillotan hopeapannun, kaipaan mustarastasta jota ruokin yli talven pimeyden toisella laidalla kaupunkia, jossa kävelimme käsikynkkää liukkaita mukulakiviä ja eksyimme rantaan marraskuussa. Sanoitko, että talvi on vasta tulossa, en muista enää, minulla on vain eleitä, jotka lausuvat nimeäsi.

Kun väännän suihkun auki, kuulen, kuinka kävelet viereisessä huoneessa, on kesä, tuuletin pitää ääntä. On kiire, hiki sivelee hiuksista sähkön. Ja kun nukahdan, on kätesi olkapäälläni. Sanot, että kuvittelen vain, mutta tunnen sen.

Tai ehkä se onkin jonkun toisen käsi, Jeanie. Olen vähän miettinyt tätäkin vaihtoehtoa. Että sinua ei ehkä ollutkaan ikinä, ei sitä Jeanieta joka rullasi ylipolvensukkansa nilkkarytyiksi ettei olisi yksissä juhlissa kuten muutkin tytöt. Tahtoisin ajatella nähneeni pitkän unen, jossa seinä on oranssi ja täynnä iloisia nuotteja keveitä kävellä.

Tiedätkö, siinä yhdessä laulussa lauletaan tavoista ja siitä kuinka niitä ei voi viedä kaiken muun kadottua. Aiemmin ajattelin, että se laulu on lohdullinen, mutta Jeanie, sinun muutettuasi kauas pois ja minun tänne olen tullut toisiin mietteisiin. Sehän on kamala laulu, joka kertoo kirouksesta. Ei ole ketään, jolle voisin puhua ja siten kadottaa sinut. Eivät ne pysty ottamaan tätä pois minusta, tätä tottumusta kääntää päätä ja kysyä, mitäs tästä pidät.

Sinä olet teen tekemistä, mullanvaihtoa ja kirjakaapin järjestelyä tarkasteleva olento, joka ei jätä minua rauhaan. Jeanie, olisitko hyvä ja koettaisit kadota maailmasta. Jos ne muut eivät saa sinua katoamaan, saisitko sinä itse?

Tällaista tällä kertaa. Olen pahoillani esittämästäni toiveesta, mutta Jeanie, jos et aio tulla luokseni ikinä teelle ja marmeladivoileiville, jotakin on keksittävä. Sitä paitsi, olen nähnyt unta, että tämä onnistuisi. Että päättäisit, että nyt Connie lopetat tuon älyttömän mieltämisen ja alat elää. Näin ajattelisit, ja äkkiä maailmani olisi tyhjä, polun voisi tehdä minnepäin valkeutta tahansa. Äläkä sano, ettei unia voi nähdä konditionaalissa. Minä teen sitä kaiken aikaa.

Conniesi

4.02.2006

Unohduksesta


Childhood Truths II, originally uploaded by Zen Cat.

Jeanie, sinä tahdot unohtaa. Mutta minä olen liikaa sanoja, ja kirjeeni leijuvat ilmassa seuraten sinua valokeilana. Me olemme tanssineet liian monta valssia toisen korvassa vasen, toisen korvassa oikea nappikuuloke, pimeä katsomo tuskin hengittäen punaisilla tuoliriveillään ja jokainen katu on tukittu pystyynnostetuin hetekoin, joiden takana seisovat bakkantit jotka eivät osaa hikoilla tuskasta.

Suukotat otsaani, mutta se ei riitä. Jeanie, unohtaisit värit, joiden et tunne repivän ihoosi hakasin haavoja. Et unohtaisi minua, muistaisit aina, kuinka katsahdamme toisiamme päiden ylitse, kuinka näet äänesi kantavan minut aukion yli kohosteisena. Ja että muistaisit kuinka miesystävällesi suunnattu selitys siitä mitä Connie tekee tanssiessaan äkkiä täsmentää liikkeeni. Minä tanssin sinulle.

Sinä sanot, että Connie tanssii, et sano, että tanssin sinulle. Mutta Jeanie, et voi olla näkemättä sitä. Siksi sanot, mitä sanot, kun näemme, ja silloinkin kun emme näe.

Jokainen päivä jolloin unohdat minut muutun yhä suoremmaksi ja kirkkaammaksi. Jeanie, sinä teet minusta pyhimyksen, sinä haluat minun olevan jotakin muuta kuin se tyttö, joka on lettosi, margariinirasiasi ja lompakkosi, lähestulkoon pohjaton olento, joka upottaa ja loppuu aina liian aikaisin.

Täällä sataa taas lunta, tanssin puiston halki pitäen kättä näkymättömällä vyötärölläsi. Hiukseni on nauhoitettu suikaleella punaista satiinia. Koditon mies taputtaa, hän ei tunne sinua kuten minä kämmenessäni tunnen, lakanoiden laskoskuvioina ja poskina aamuisin jolloin valvoin vierelläsi katsoen valoa jalkaterillämme ja halusin upota ja että kaikki loppuisi tähän eikä tulisi näitä kirjeitä, joissa pitää puhua muistamisesta ja unohtamisesta kun kaikki ympärillä kuolee hitaasti ja vaivalloisesti laji kerrallaan.

Olen epäröinyt puhelimen luona liian monta kertaa, olen pelännyt juosta luoksesi nähdessämme, olen arastellut koskettaa kättäsi. Ensi kerralla sivelen otsaani pikaliimaa, jotta takerrut huulistasi otsaani, eikä minun tarvitse enää kirjoittaa sinulle ikinä. Jeanie, minä en osaa unohtaa.

Sen vuoksi kai edelleen sinun Conniesi

Päiviä


sunysunrise, originally uploaded by Sunnyvaledave.

Jeanie, on päiviä, jolloin aurinko lakaisee puistoa eestaas huolimattomin kahdeksikoin, nuolee kaiken sileäksi. Tiedän, että puhut mieluummin suudelmista, mutta minä en usko sellaisiin. Auringon kieli on karhea, mutta en halua ajatella sille parransänkeä, vaikka iho välillä punertuu ja tuleekin araksi. Aurinko ei voi olla mies ja kuu nainen, ne ovat taivaankappaleita, eivät mikään riitelevä pariskunta.

Ei, älä saivartele lukiessasi, että miten muka taivaankappale nuolee pentunsa puhtaaksi, jos ei suutele. On kevät, Jeanie, kevät! Puut pyöristyvät ja alkavat kuiskia. Linnut eivät jätä meitä rauhaan öisinkään. Aina on sanottavaa. Jeanie, kirjoitettavaa, sinulle.

Ja pilvet, kuinka ne kulkevatkaan ikkunani toisesta laidasta toiseen ja kuinka kaipaankaan sinua tänne. Asun nyt uutta asuntoa, melkein kuin uutta kaupunkia, kävelen mäen ylös pelkäämättä, en ole ikinä arastellut täällä. Tämä on hyvä paikka asua.

Täällä kukkivat syreenit vähän myöhemmin, tuotko minulle sitten kimpun, jos ehdit luokseni? Nirhaat puukolla, vähäsen vain. Kunhan tuot parittoman määrän oksia, en tahdo kuolla vielä aikoihin. Odottelen sadetta, joka lakaisisi kadut. Sillä katuja aurinko ei lakaise, pikemminkin päinvastoin.

Ja puut, ne tahtovat kaikkea. Ne ovat kuin sinä, Jeanie, ja minä. Rakastavat jokaista vastaantulijaa, joka ei paljastu kirvesmurhaajaksi. Sellaista se on, keväisin.

Mutta eniten tietenkin rakastan sinua, sinulla on niin taivaansininen hamekin.

Connie