8.20.2010

Entä jos lakkaisi jokin päivä näkemästä? Heräisi pimeässä, hapuilisi, kutsuisi sitä tilaa pimeäksi, sumuksi, sakeaksi. Ja kun silittäisi tuolin päällistä tai tapailisi koiran turkkia tai sormeilisi hiuspompulaa, muistaisi värit ja hyökyisi niiden mukana eestaas kunnes pää iskisi rantakiviin ja tajuaisi, että iltapäivät etenevät, kuukauden imeytyvät muistinvaraiseen ja on palattava, syötävä, tutkittava ihon hilsehtimistä ja varottava lasinsiruja. Että ei näe enää. Mutta sitä ei osaa kuvitella, ettei olisi koskaan nähnytkään. Että tämä sametti olisi vain tällainen karheansileä lipaus ilman välkettä ja väriä. Millaiseksi värit kuvittelisi? Tuntuisivatko ne pelottavilta, jos lukisi kuvauksia niiden vaikutuksista ihmisen psyykeen? Miltä tuntuisi valita vaatteita tajuamatta värejä edes summittaisesti, ja samalla tietäen, miten paljon ne muille voivat merkitä?

Millaista olisi kuvitella näkeminen? Olisiko se samanlaista kuin koettaa kuvitella, miltä voisi tuntua haluta lapsi? Tai kuvitella, millaista olisi varmuus rakkauden kestävyydestä?

On palattava kotiin, kun pää iskee rantakiviin mielettömänä poijuna. Aivot nesteessään ja aivojen vaimennettu koppa valumavesimeressä. Kotiin, joka tihentyy ulko-oven ja eteisen ympärille, ikkunan ääreen. Kotiin, joka ei pidä vaan vuotaa. Jossa takertuu kankaaseen eikä ihmiseen sen sisässä, koska siihen ihmiseen sattuu, ja tulee melkein sokeaksi pään limasta. Eikä osaa kuvitella päivää, jolloin lakkaa rakastamasta niin, että itkettää.

No niin, tämä ikkuna, siis. Välillä unohdan lasin ja ihmettelen, miten lumen sataessa voikin tuntua näin lämpimältä.

Tunnisteet: , , ,