9.07.2016

Kuvat, jotka jäävät

Seutu, jossa talvi on kylmä ja kesä kuuma sitten kun kuuma viimein saapuu. Ja hamsteri pahvilaatikossa, onko se enää hamsteri, kuoltuaan, ja isä, joka kyykistyy isomman lapsen puoleen ja sanoo painavasti, että pienempi lapsi järkyttyy, jos luut kaivetaan myöhemmin ylös, että se on legendaarisen huono ajatus. Ja lapsi miettii, mistä aikuinen voi tietää, että juuri siitä hän on haaveillut: selkänikamista, pääkallosta, kiinteästä kaiken sen toiminnan ja tuhinan alla.

Koetan kuvitella, millaista siellä on, millaista on olla lapsi, jolle huomautetaan näin. Ystävällisesti mutta painokkaasti. Millaista on otsan takana, silmien takana, vuosien takana.

Millaista on olla sekään lapsi, jonka tuntee, se, joka katseli suu mutrussa isän tehdessä lumiukolle lumitissit. Mistä sitä muistaa senkään, miltä häntähatun häntä maistui, ja oliko sitä kielletty imeksimästä, sen täytyi olla täynnä kaikenlaisia kemikaaleja.

Niin että kun jään yksin näiden kuvien kanssa, ja ne jäävät vaivaamaan, tunnen outoa kaihoa siihen lapseen, joka seisoo valokuvissa pää kallellaan ja näprää aina käsillään jotakin. Pihlajan oksalla tai rannan kivellä tai joulujuhlassa tamburiini kädessä, kilisten. Kaikki ne hetket, painavat kuvaamattomat ja silti kuviksi muuttuneet kivettyneiden saksansämpylöiden hetket ja eloleipien kiekot, tyhjissä kodeissa turhaan soivat puhelimet. Lapsi, joka ei tiedä, että jonkun muunkin mielestä merirokko on ihme eikä jotain, joka on poistettava. Nainen, joka muistaa ensimmäistä kertaa asuneensa saaressa, jota ympäröi ihme: meri, jossa ei ole vuorovettä.