12.01.2013

Rakas Jeanie, ryhdyin eläintenkesyttäjäksi päähänpistosta

Hiukset korvien takana, korvat avoinna, kasvojen kaikukoppa vierasta päin asetan pahvilaatikot niitylle. Sataa räntää, pahvi imee kosteutta. Noihinko ne menevät? Onko mahdollista, että jokainen laatikko täyttyy muustakin kuin loskasta tässä lähiömetsässä, meluaidan takana? Jeanie, sinä muistat, kuinka päästin villipedot irti ja kävelin kesässä välittämättä niiden huudoista. Nyt päätin kutsua ne takaisin. Olen nähnyt kuvia, kuinka ne himoavat pahvilaatikoita yli kaiken. Kaikista maailman objekteista pahvilaatikoita, joita saa jokaisen kaupan takahuoneesta, kun vain viitsii kysyä ystävällisesti ja hieman alistumiselehtien. Eivät ne ajattele, että tämä on tuon uusi ammatti, että se virittää laatikoista ansat metsään ja istuu odottamaan kosteiden, hallanväristen koivunrunkojen ja liian korkeiksi kasvaneiden maitohorsmien väliin, horsmien jotka tunnistaa enää tyhjentyneiden siemenvaippojen kähärästä, ne ajattelevat että tuo muuttaa, ei että tuo muuttuu.

Sillä kas, äkisti lakkaan olemasta se Connie, joka päästää pedot irti, ja ryhdyn eläintenkesyttäjäksi. Päähänpistohan tämä. Huhuillako vai istua hiljaa? Ehkä kirjoitan ensin kirjeen sinulle. Rakas Jeanie, talot liikkuvat taas, kirjoitan. Kaduista on tullut epäluotettavia. Ne viettävät ja liu'uttavat. Jeanie, etkö voisi jokin päivä tulla luokseni ja sulkea minua syliin, kuten ennen. Mutta ettet sanoisi, että sinä Connie, sinä se vaan kuvittelet voivasi muuttua. Tiedän, etten sinusta muutu, että kaikki virheeni toistuvat, että ääneni soi yksitoikkoisesti puhelimen varaustuuttauksen varmuudella.

Jeanie. Ne ovat polttaneet talot. Pelkkiä rankoja enää. Mutta pieni metsä ja pieni niitty sen sisällä, ne vielä tunnistaa. Olen keksinyt, että voin maata selälläni kuurassa ja tuijottaa tähtiin, ja nimetä ne onnellisten tähdiksi, ja sitten odottaa unta, maan keinutusta, ainoaa oikeaa hengitystä, sitä joka virtaa pistävänkylmänä keuhkokäytäviä pitkin nivusiin ja puristaa kerran kuussa minusta esiin asioita, jotka saavat ajattelemaan enemmän petoja kuin tiskiveden lämpöä tai itsekseen hyräilemistä.

Kuulin, että olet kutsunut minua pystyväksi ja ajatuksiltani teräväksi. Mutta Jeanie, se ei riitä. Vaikka nukun onnellisten tähtien alla, sikäli kun tänä yönä nukahdan kylmältä ja hengityspilviltä, sikäli kun taivas pysyttelee auki ja laatikot täyttyvät eläimistä, vaikka olen ryhtynyt ainutkertaisiin päätöksiin ja hetkiin, päähänpistoihin, tiettyjen asioiden suhteen pysyttelen puoliksi sisällä, puoliksi ulkona.

Kuten kaipauksen suhteen. Kaivatako vastausta vai ei. Nukahtaako. Uskaltautuako aamulla tarkistamaan, löytyykö pahvilaatikoista eläimiä, jotka voisivat raadella tuosta noin vain ajattelemattoman

Conniesi