2.12.2006

Kirsikkalihaa


Kirsche, originally uploaded by apreussler.

Viistät kirsikoita partakoneenterällä hyvin ohuiksi siivuiksi kaakeloidun pöydän päällä. Kasaat kiviä turkoosinsiniseen kulhoon. Muutama erehtyy lattialle, sydänkivet, punaiset tahrat. Liha on pelkkä kiven koriste, kaunis hahmo. Lattialla kivet halkeavat, kukkivat ja monistuvat huomaamatta. Huoneesi on pyöreä, neljännen kerroksen porrastasanteen oikealla syrjällä, ovessa tunnistamaton hahmo vieraan kulttuurin kirjoitusta.

Seinät on joku telonut päärynänvihreällä. Somistat suljetuin jalopuuovin, joissa ei lue mitään. Opeta minut lukemaan, sitten löydän yksin kevään. Kirsikkapuuta kenties, ajattelen kulkiessani.

Luen kuljen kirsikkapuuta kiviä kavioin murskaten. Rikon hiljaisuuden äänet, liikun, tuoksun hevoshieltä. Viistät surullista märkää kirsikkalihaa kulhoon. Jotain on uhrattava, ihmiset eivät siedä vääryyksiä viilloitta. Et ajattelisi ihmisiä, minä tässä. Osaisinpa tulkita ilmeesi. Ehkä keskityt.
Kerrohan, keneltä tuon korillisen sait. Ehkä kevään tullen laidunnan tuossa tarhassa, kiiltävän päältä putoaa takkuinen kylmänkyhmy, poimin kukkia, työnnän yhden oksan korvani taakse, avaan haat ja kaarnat, nousen syihin, verimahlaan koko ympyrän, lennätän sinne mustarastaat.

Tiedäthän, mitä hevoset tekevät hedelmäpuille.

Kerrohan, keneltä tuon korillisen sait. Sopikaamme hänen kanssaan tapaaminen kolmannentoista kuun ensimmäisenä päivänä. Lupaan ottaa linnut mukaan, jos tulette ilman järjellisiä motiiveita. Lupaan että silloin sataa ja jaloistani pääsee yksinomaan moiskahtavia maan ääniä.

Kuulette minut kaukaa, puut ovat sateentummia, linnut hiljaa. Pölyttäjät ovat pesissään. Vain kasvot pilkistävät sadehupuista. Kirsikoita vasta suunnitellaan. Kyse on toisesta vuodesta, ehkä ei koskaan toteutuvasta. Tai ehkä tulet yksin, kori käsivarrellasi, poimit kukkivan oksan korvani takaa, saat nimeni kirjaimet kuin melodian.

Toteat, ettet muista, osasitko lukea vai et.