Mantereenlaajuisessa verkossa

railway station, originally uploaded by mirjam*.

Puut meitä kannattelevat. Palaan junalla. Rautatieasema on pönkitetty puin, samoin tori, kiskot, jopa takkisi on kiinnitetty puunpalasin. Duffelitakki.

Jottemme uppoaisi, niin kai se menee. Meissä on liikaa vettä ja liian vähän ilmaa.

On omituista saapua laiturille ja kävellä kohti asemarakennusta tietäen, että laattojen kivi on pelkkä metafora. Alla on veden jättämän merenpohjan muta ja puiset tuet.

Tunnen sinut sormenpäiden varmuudella, vaikka edellisestä kerrasta on aikaa. Ensin en näe takinnappeja, ainoastaan vaitonaisen selän lehtikioskin luona. Takkisi ei ole muotoonleikattu. Olet monumentaalinen. Käännyt. Ovatko kaikki nuo uurteet aikaa?

Kunpa jokin kerta, jolloin näemme, ilmeesi olisi luokiteltavissa iloksi tai suruksi. Hiki tulvahtaa kämmenpohjista lapasiin. Lumi narskuu. En kävele. Se joka kävelee on hengitykseni. Se työntää hiilidioksidia ilmakehään ja polttaa hapen.

Kosteus huurtaa pakkasen kuivattamaa ihoa, pitää kädestä enemmän kuin laukun turvallinen sanka. Kuka oikein olinkaan ja miksi, rahat taskussa kilahtavat askelmittaan, takki on jo liikaa, nyhdän sitä päältäni. Katoan ilmeeseesi enkä enää välitä mitä muut ajattelevat. Ajatelkoot rahaa tai levottomia metsiä ennen kuin niistä tehtiin mädäntyviä paaluja.

Kierrän unessasi. Muutama muukin on löytänyt sen oven ja käynyt vaunuista mädäntyvin puin pönkitetylle laiturille. Silmämme eivät kohtaa. Tiedän heistä vain yhden seikan. He eivät puhu, kuinka mikään ei toistu ja kuinka palaaminen on mahdotonta. Että puuta on jatkuvasti työnnettävä enemmän torin alle kuin laituri palaisi.

Ja tässä silti olen, kello on yhdeksän kaksikymmentäkaksi, univormupukuiset odottavat jo kulmalla sinua. Annahan kun suutelen sinua. Sitten he tietävät, kuka olet.