Väärä osoite

Mary Poppins, originally uploaded by What What.

Olisinpa kuten sinä. Jättäisin maailmaan jäljen. Raastaisin lehdet mäkien päältä elehtien suurta tunnetta. Eikä minua voisi sitoa millään, hymyillä eikä kengännauhoilla. Pujottautuisin kaltereista ulos, tiiviistä säiliöstä katoaisin tyystin sinetin nielaisemana.

Vaikket äännäkään selkeästi olisin silti sinä. Koska tahansa, vaihdetaanko. Se on kiellettyä. Ojentaisin lavat, sipaisisin huurut ohimennen jonoon, venyttäisin niistä sukkahousut. Pukeutuisin valkoiseen, minulla ei olisi kumuloituvia vikoja.

Sanominen on erehdys. Sano, ja menetät kaiken. Kaiken paitsi ne jotka eivät jätä yölläkään, pitäisi nukkua, ne hihittävät nurkissa. Etkö voisi vihellellä karmien luona, luoda tunnelmaa sanojen mennä. Laittaisin levyn soimaan, tekisin vartalostani savupiipun, rakentaisin sen niin korkeaksi että kaikki siitä tuleva myrkky levittyisi laajemmalle kuin osaisin uneksia. Myrkkyäni olisi valasäidin maito, sulava Siperia, selittämätön ilme. Minut osoitettaisiin, sanottaisiin tuo se on, katsokaa tuota. Eivät pura sitä. Kyllä pitäisi. Niin osoitettaisiin. Mutta osoitettaisiin väärään paikkaan ilman lähettäjän tietoja.

Silloin olisin kuin hän. Levittäisin suojani, nousisin sinuun, kantautuisin toisaalle, jossa minua odotettaisiin. Pöytäni olisi katettu valmiiksi kolmijalkaisin lautasin, riisuisin takkini. Laskostaisin sen pehmeäksi neliöksi tuolille istuinluideni alle. Kapea lantioni olisi sinnepäin. Asettaisin suojani nojalle tuolia vasten.

Kääntyisin, ne näkisivät, tajuaisivat. Kevät kääntyy, saattaa olla valoisaa. Jotkut nimet ovat enteitä, kun niistä otetaan pois viimeinen aa. Se on hankalaa, jos nimen toiseksi viimeinen kirjain on äl, kuten äitini ja siskoni kaksinkertaiset nimikirjaimet tai toiseksi viimeinen kirjain sanassa lalallallala. Kuinka tuon äännät ilman viimeistä aata.

Minulla ei näet ole sanoja, joilla lentää tai pysyä ilmassa. Sanani putoavat yhtä määräisesti kuin kilo paperia sinutta. Yhtä paljon ne sanovat, yhtä kiireesti ja korvattavina. Laahustan mäensyrjää ylös, avaan oven. Jalan minun on mentävä, jaan kellon kahteentoista osaan. Aikaa en osaa jakaa enkä tunteita. Eikä kukaan työnnä minua tai vastusta, kun liikun. Ottakaa pois nämä punaiset portaat. Tämä unettomuus ei ole kotini.

Painaisit minut sänkyyn, olkapäistä. Otettasi ei voisi kieltää. Joskus käännän sinulle selänkin kun vihlot liikaa, nyt en. Olisitpa äitini. Olisinpa kuten joku teistä. Sinä tai se joka suuteli otsaani, samanlainen nauru. Mistä hän sen kuuli? Puutarhasta tietenkin, parvekkeen alta. Uneni keskeltä, sitä naurua en osaisi sanoittaa. On väärin nukkua niin toisen lähellä, unet jakautuvat. Hän kuuli sen naurun pinjojen luota, olin kahdeksan. Lähellä kulki rautatie. Ulkona parvekkeen alla kukki jasmiini. Siitä pitäen kun löysin sen tuoksun uudelleen olen pitänyt ikkunallani jasmiineja. Älä vie niistä kukkia uutteisiisi. Älä vielä tänäkään yönä.

Haluan vielä yhden yön muistella, tässä väärässä osoittessa, josta joku on vienyt kaikki huonekalut.

Huomenna ne tulevat, niillä on aikataulut, ne tutkivat takkiani aikansa, eivät löydä mistään lähettäjän osoitetta. Ne asettavat minut seinää vasten, valaisevat pupilleja tähtisädetikuin, käskevät raajat levälle, käskevät kumartua, laulaa, hyppiä yhdellä jalalla. Vielä ne sen minusta saavat, luulevat, ääntämisen. Niin ne saavatkin, mutta kun en enää osaa olla vaiti, äänteeni on silkkaa huutoa. En hae sitä kaukaa. Ne sitä hakevat, en minä.

Jos olisin sinä, lakkaisin niiden sulkiessa oven takanaan ja kuvitellessa kääntyvänsä puoleeni. Mihin se katosi, kysyisivät. Mutta olisin jo toisaalla, oikeassa osoitteessa. Koska maailma olisi kotini, jokainen utu säärystimeni, puut muovattavissa merestä poispäin. Uisin punaista suonta edestakaisin kunnes tavoittaisin sydämeni.

Kun kävisin siihen, se pysähtyisi.