Rikotut mandalat

güell 16, originally uploaded by Olívio.

Jeanie, rakas. Olen matkalla rikottujen kaakelien kaupungissa. Äidistä tämä on tarpeen hermoilleni, muutto alkamassa ja kaikki. Seiniltä minua katselevat mandalanpalat.

Vietän aikaa matkalaukku kainalossa. Palattuani muutan valta-akselia pitkin lehmuskukkulalta hevoskastanjakukkulalle ja alan syödä korvapuustien sijaan silkkipaperiin käärittyä ruislimppua. Pelkään, että tuolloin lakkaat rakastamasta minua. Että sanot yhteiselle tutulle että Connie on viimeinkin palannut sinne minne kuuluu, yksinäisyyteen.

Että lakkaat rakastamasta minua kun minulla ei ole pulkkamäkeä eikä omaa laivaa siinä talon kupeessa. Ja etten voi teeskennellä olevani ruhtinatar joka on vain nainut itseään alempaan kastiin ja asuu nykyään tilustensa rajamökin kellarissa verratenkin aatelisempana kuin yläkerrosten asukit, joilla on ne romanttiset parvekkeensa. Mutta Jeanie, tajuat kai etten ole koskaan sellainen ollutkaan.

Mutta olen varma että kyyhkyset seuraavat minua minne menenkin. Täälläkin ne lehahtavat ilmaan, minne menen. Jeanie. Kunpa olisit täällä. Kävelisimme Itäistä Pitkäkatua ja radan sijaan se veisikin joelle. Sillalta syöttäisimme kaloja. Suuret välkähtelevät eläimet poimisivat herkin huulin leivänmurusemme.

Emme tietäisi, mitä ne ovat. Eivätkä ne, mitä me. Mutta leivänmurujen päälle me kaikki ymmärtäisimme, silkkipaperin taitteissa kahisevien leivänmurujen. Ja auringontunnun niskalla.

Joskus joki tulvisi, mutta ei tässä kuvitelmassani. Joskus eroaisimme lopullisesti, seisoisimme sillan luona pidellen vielä hetken toistemme käsistä ja tuntien lantionpohjassa maapallon monet kerroksittaiset kiertoliikkeet. Hymyilisit, kallistuisit lähemmäksi, vain aavistuksen verran, sen verran, että siihen olisi vastattava ajatuksetta.

Silmissäsi tanssisivat keltaiset kipinät. Vai ovatko ne tulikärpäsiä? Emmekä voisi vielä mennä. Sitten katsoisin maata, ja kun nostaisin katseeni, silmissäsi olisi enää rikottuja mandaloita ja nauruni putoaisi kiusallisesti kuin huulipuna, kilahtaisi miesseuran katseissa. Se olikin pelkkää maalia. Joku yskähtäisi, tuolinjalat raapaisisivat kiillotettuun kivilaattaan lähdön äänen.

Jeanie, lintujen parvi loikkaisi kuvioon joka on ohjelmoitu metsäkissojen varalle, kääntyisin pois, kävelisin pois.

Mutta Jeanie, tämä ei olisi se päivä. En odota enkä pelkää sitä päivää. Mutta toivoisin sinun nukkuvan sylissäni useammin, pää rintakehälläni. Että puhuisimme salaisuuksia pimeässä ja söisimme vähän toffeeta hampaidenpesun jälkeen. Että kävelisit katua kanssani, kävelisimme käsikynkkää, hyppelehtisimme yhtätahtia elävänä ehjänä mandalana, rautatieaseman sijaan tulisimmekin joelle.

Sanoisit että voi Connie olen aivan varma että joki on toisessa suunnassa ja tässä on rautatie. Liukastelisimme pengerrystä alas rantaan, riisuisit sandaalit, pitäisin toisella kädellä sinusta, toisella tukevasta oksasta, kurkottaisit toisen jalan varpaat veteen ja vannottaisit olemaan päästämättä otetta. Katsoisit minua hämmentyneenä, melkein voihkaisisit että Connie nyt en enää ymmärrä sillä tämä on kuin onkin vettä.

Me istuisimme auringossa vielä hetken, sillä Jeanie, märkä jalka sandaalissa on kuivaa alttiimpi hiertymille.

Mutta sinä olet siellä, minä täällä rikottujen mandaloiden kaupungissa ja kainalossani on matkalaukku enkä osaa kirjoittaa sinulle muusta kuin unistani jotka myötäilevät katuja lämmittävänä ja välkähtelevänä vuorikankaana. Ja kun palaan, muutan kukkulalta toiselle. Palaan kaupunkiin, jossa et asu enää.

Kunpa asuisimme naapureina tai ainakin muutaman korttelin välimatkoin. Vaikka tietenkin me silloin ohittaisimme toisemme tervehtien huolimattomasti ja ajattelisin, että huomenna vasta soitan Jeanielle, ei hän tuosta mihinkään häviä.

Ja kun muuttaisin kukkulalta toiselle, menettäisin sinut naapurina.

Jeanie, sitä en kestäisi. Parempi siis näin, että katselen tuota taloa mietteliäästi, tuota jossa olet asunut, ja toivon, että olisimme tavanneet jo aiemmin. Jeanie, me olisimme voineet tanssia kokonaisen yön puistossa, ja olisit tuntenut minut silloin. Et olisi pelännyt etkä uskonut kohtaloon. Et olisi sanonut, että kun tanssimme yhdessä puistossa pensaiden syli, et oikeastaan ulotu minuun, ainoastaan uniini.

Tai ainakin olisit uskonut, että meidän kohtalomme on olla tyytyväisiä rikottuihin mandaloihin. Ne ovat seinäpintana kiinnostavampia kuin tasaisesti toistuva kuvio.

Katsohan Jeanie, olen rikkonut näitä kaakeleita oikein olan takaa vasaralla. Nuo kaikki säkit jotka näet kuvassa, ovat täynnä tätä silppua. Ajattelin päällystää uuden kotini seinät sillä lattiasta kattoon. Ensin minun on kuitenkin keksittävä, kuinka maksan säkkien rahdin täältä kukkuloiden kaupunkiin, sinne jossa sinä et enää asu ja jonka puistossa emme koskaan tanssineet.

Mitähän miehet sanoisivat jos kirjoittaisin osoitelappuun lähtöpaikaksi kaupungin, jossa rata muuttuu kaloja välkkyväksi joeksi ja päämääräksi kaupungin, jonka puistossa emme koskaan tanssineet? He varmasti sanoisivat vanhan Connien täysin menettäneen holttinsa. Siinä he Jeanie hyvä olisivat oikeassa.

Mutta älä anna sinä sen häiritä.

Sinun, Connie