4.09.2006

Itkemisestä


Another frozen thistle, originally uploaded by Wyrd.

Jeanie rakas, älä itke jäätynyttä ruusua, jonka terälehdet eivät koskaan ehtineet taipua, heteet ojentua. Ruusut repivät sukkahousut pelastajiltaan, raapivat sääret naarmuille ja mädäntyvät, jos ne tuodaan sisään sulamaan.

Itkisit mieluummin jäätynyttä ohdaketta. Ohdake on sitkeä, valpas. Sen maavarsi on kalvas ja suikertaa vaakatasossa koko puutarhan alla, poimii jokaisen kuiskauksen. Ruusu, se nikottelee, jos ei saa kompostoitua lantaa, mutta ohdake riemuitsee pakkaseen saakka. Kaikki maanpäällinen taipuu sulina päivinä mustaksi märäksi aineeksi, jolle ei ole järkevää nimeä.

Itkisit pulleita kiulukoita, ruislesettä, omenasosetta pakastimessasi, ryöpättyjä silpopapuja. Muistatko, kuinka keräsimme pimeästä puutarhasta omenia ohuisiin pusseihin, kalvaat kädet työntyivät taskulampun valokeilaan? Ja aiemmin, kun kävelimme pimeää polkua, ja ohdakkeet seisoivat sinervinä tasokuvioina metsän tiellä, ja taskulampun silmä läpätti kuraisella maalla, ja äkisti sanoin, että Jeanie, kai tiedät, meistä puhutaan jo.

Ne yöt kuluivat nopeasti. Omenayöt, polkuyöt, yöt tiikkipöydän molemmin puolin, yöt lattialla ilman patjaa, yöt kalliolla, jalat järvessä, pää samalla tyynyllä. Et koskaan kerinnyt haudata minua hiekkaan hengitysputki suuhun pujotettuna.

Älä itke, Jeanie. Katso suonia käsissäsi, katso kenkien kulumia, maista pettymystä, levitä sitä leivälle ja tee siitä lyönti, jonka sydämesi antaa poskillesi, viemäröi veri äkkiä pakkasta piiloon, niin että kun sinut nostetaan sulamaan, tyhjät suonet luhistuvat ja painut kokoon ja ihmiset sanovat, että Jeanie parka, hän uskoi hyvään ja kauniiseen ja katso häntä nyt, pelkkää mustaa tunnistamatonta möhjää.

Katsohan, mitä maailma meille tekee. Meistä tulee vanhoja ja katkeria, me puhumme imperfektissä. Jätämme taaksemme maan rikki repineen polun, jota voimme vain katsella, mutta kääntyä emme voi, vain päämme kääntyy, hartiat myötäävät vähän, mutta lantio suuntautuu aina eteenpäin, eikä meillä ole edes käsiä tarttua toisiimme tai omenoihin.

Totta kai minä itketän sinua. Se on aivan luonnollista. Rakkaus on elämäksi. Elämässä itketään, ei kuolemassa.

Ja kevät nostaa maavarsista uutta kasvua, aina jokin pala jää kitkemättä, emme me tästä näin vain pääse. Jeanie, älä itke niitä ruusuja, itke ohdaketta. Sen ei kukaan sallisi kasvaa puutarhassaan, parvekelaatikossaan, pihallaan, ei edes polkunsa varressa. Jeanie kulta, itke mieluummin ohdaketta, joka seisoo niityllä ja jota et huomaa kun sanon, että meistä puhutaan jo.

Lupaan pujottaa rintaani ensi kesänä tuon ohdakkeen kukan, joka muistuttaa violettia partasutia. Muistatko kuinka tupsutin nauraen kasvojani tuolla kukalla, ja seisoimme niityllä, jolla nimiä ei tarvita? Ja sinun torsoosi kasvoivat kädet, ja sinun huulesi aukenivat kuin olisit sanomassa jotakin, mutta sitten olitkin hiljaa ja ojensit vain vastapuhjenneen kätesi ja kosketit olkapäätäni, jonka tunnistin omakseni vasta sormiesi alla.

Tuosta kosketuksesta syntyivät sammaltarepivät metsäkoneen urat, galvanoidut parvekelaatikot ja kasvoni kahtia halkaiseva hymy. Jeanie, minun on sinua ikävä. Siksi pakkasin tavarani ja purin ne toisaalla.

Minun on oltava sinua ikävä. Joskus rakkaus on säilöttävä ikävään, kuten omenat säilötään pakkaseen rikki hakattuina, kun terä on silponut niitä ja kuumuus saanut pektiinin ja sokerin reagoimaan keskenään.

Jeanie, me poimimme omenoita pimeässä, kyykimme kumaraisten puiden alla. Mutta pian on kesä, öisinkin näkisi poimia valossa. Vaan kesäomenia ei ole olemassakaan. Kesä on omeniin liitettynä pelkkä suhdekäsite. Ethän unohda, kuinka olen sinetöinyt sydämeni ilmatiiviisti. Enkä tiedä, kauanko se tulee toimeen ilman happea.

Ja tarvitseeko sitä liottaa kenties ennen seuraavaa käyttöä, mitä luulet? Ajattelin liottaa sitä kyynelnesteessä, koska kyynelten ja Itämeren suolapitoisuus on melko vastaava kuin sen nesteen, josta sydän on tottunut täyttymään rummuttaessaan taustaa äänelle, jolla sinua tervehtii itkustasi huolestunut

Conniesi