Jeanie, puhkean sanoiksi

blossoms and blossoms and blossoms, originally uploaded by xamad.

Jeanie rakas, kevät etenee ja puhun merkkejä, jotka eivät ulotu, jotka osoittelevat mutteivät kietoudu, ne vain nousevat ja kuihtuvat seurauksin tai seurauksitta.

Puhkean sanoiksi, Jeanie, yö kerrallaan sanat työntävät kaksi tyynyäni reunoiltaan vuoristokohoumille, aine on pelkkää vipisevää tyhjyyttä, ja silti se soi. Siirrä oksa syrjään ja astu seuraavaan tuoksujen huoneeseen poistumatta ikinä puutarhasta. Sanoisit ehkä, että kyse on valosta, mutta en ole varma.

Koetat käskeä, että Jeanie, tästä ei sitten lauleta. Teen kiellostasi laulun, näin se käy, kuinka sanoa puulle ettei se puhkea kukkimaan. Tarvitaan kokonainen pitkästynyt suku kirves hollilla vailla vakaumuksia ja ilman iloa katsoa kukkivaa puuta, jonka alla isoäidit itkivät pieniä musertavia surujaan, onhan sentään kevät, kyllä tämä tästä, voi Jeanie, kerroinko kuinka sanoin silloin että jos tarvitsette jonkun joka köyttäytyy puuhun, asettuu sen ja kirveen välille, kirves tehty puille mutta puut eivät kirveelle, pyydä minua, minä nousen mahlana runkoa ja istun latvuksissa ja nostamme sinne ruoan korilla, kunhan se on kasvien antamaa ruokaa, kasveilla ja minulla on tästä sellainen sopimus, maailmalla ja minulla, Jeanie, mutta eläimiä en syö, koska en osaa pelastaa niitä tylsistymiseltä niiden seisoessa sumuisissa häkeissä ja ihmisten kutsuessa niitä pedoiksi.

Ja Jeanie, tämän kaiken takia, tämän kasvien veden yli yön taltuttavan hopeisen kannun ja mustarastaan ja kattoja luodoiksi luulevien lokkien ja rotan, joka pujahtaa kioskin alle hämärässä, kaiken tämän takia olen edelleen täällä. Jeanie, nämä eivät ole ihmisten sanoja, ei. Yhtä paljon nämä ovat hapen sanoja, ja ravinteiden kierron, ja yhtä vähän osaan niitä selittää tai omistaa kuin hymyä, johon sinä puhkesit sulkiessasi silmät ja tullessasi puutarhan lakaisemaksi.

Kuinka puhtaat kasvosi olivatkaan, Jeanie, kun kävelit varovasti, silmät suljettuina ja siksi kaiken niin paljon paremmin ymmärtäen. Minä istuin aidalla, kiillotin huiluani hameenhelmaan, aitaa ei olisi tarvittu, minne olisin karannut, liekaköyteni oli jo monen rungon ympäri kiristynyt ja jalkateränikin haljenneet. Jeanie, kun äkisti hengästyit ja kiepuit ja nauroit, ja sitten avasit silmäsi ja näit kaikki ne kukat, ja säikähdit ja juoksit sisään, mitä ajattelitkaan välttäväsi.

Minä en tiedä tästä kaikesta mitään, siksi puhkean sanoiksi. Kävelen puiden väliä, köysi kiristyy ja löystyy arvaamatta. Maa on vuoroin pehmeä, vuoroin juurien muhkuroima. Ja on kevät, ja laulan kielloista huolimatta.

Sillä sanat eivät ole ihmiseltä toiselle, ihmisten aluetta, ne ovat enemmän puiden ja taivaan sanoja, oksien karheat kohdat kasvoilla silmät kiinni tuoksua seuraten, laulu valuu aidan yli, ali ja läpi, hämmentää sen aineen aalloilla, kun aalto toistuu toistumistaan sitä aletaan kutsua mainingikoksi, ja sää kiskaisee ujosti puutarhani ylle kokonaisen pilvien meren.

Minkä sinä kuvittelet voivasi kieltää, Jeanie hyvä,

ihmettelee Connie