Kukkia sisälläni

hana tsunami, originally uploaded by ponkan.

Ilma on silkkaa terälehteä, liukuu suonen sisään sileästä avanteesta. Hitaasti avautuvat näkyviin heteet ja emit, mesikehät ja symmetria, joka kannattaa. Jeanie, et kysyisi, kannattaako kauneuden näkeminen.

Kannattaa se. Ajattele, missä voisimme olla. Voisimme seistä reittä myöten lantalassa, mutta tässä vain olemme, sinä siellä, minä täällä, ojennan kieleni, sille leijuu yksi kauniista turhuuksista, makean kartta.

Hyödyllisimpiä ovat nämä päivät, kovin työ näinä tehdään. Iltaisin olo on pienten nyrkkien nuijima, kaukainen ydinkesä on haurastuttanut lisää kollageenia ja manannut pigmentin. Voi Jeanie, kaivahan esiin kesätakkisi. Kohta jo istumme kukkien alla, ne ojentelevat kaikista kehonaukoistani ja täyttävät ilman imelänä puurona.

Pian on helluntai eikä meillä heiloja edelleenkään. Mutta sisälläni kukat vyöryvät hyökyaalto kerrallaan, jättävät jälkeensä sydänkidusten onnettomat yritykset sopeutua puhtaaseen happeen, kipu on yhtä paloa, rakkulat nousevat kaikkeen kauniin koskettamaan. Jeanie, nenänpiini on polttomerkitty.

Ottaisit takkisi, Jeanie, tulisit luokseni puistoon. Kävelisit nurmea pitkin, katsoisit tietä halveksien, astuisit vyöryn alle, laskisit hiuksesi nutturalta, levittäisit kätesi, ojentaisit sormesikin, nuljahtaisit pyörivään liikkeeseen, kukat tuiskuaisivat pyörteessä, kiertyisivät maan liikettä, nurmelle paljastaisit jalkapohjasi, et ajattelisi yötä.

Ja yö tulisi ajattelematta ja lihakset pitenisivät ja kidukset surkastuisivat, sydän saisi keuhkot, se kiskaisisi ensimmäistä kertaa sisäänsä maailmaa ja huutaisi äänellä, jonka tunnistaisit unien takaa, ovien takaa, käytävän toiselta puolen.

Ja Jeanie, voisimme käydä kyljittäin rinteeseen, kietoutua toisiimme, kieriä alassuin. Kengät jäisivät mäenharjalle morsiuspuiden juureen, mutta me repisimme jo ennen kierimistä kukkien hunnuista suikaleita kurittomille suortuvillemme ja istuisimme toistemme letitettävinä, ja mäkeä alas kieriessämme jälkeemme jäisi käenrieskojen pälviä.

Ja kun aamu tulisi, silmämme olisivat tuskin enää sivuille kinnaavat.

Ja kukat sisälläni, Jeanie rakas, olisivat lentäneet puiden oksille rastaiden hämmästykseksi. Ja koskettaisit kyynärvarteni sisäpuolta varovaisin sormenpäin, henkäisisit, oi Connie, nyt on todella kesä, katso noita puita. Ja hiuksemme olisivat niin täynnä kukkahuntujen harsoja, että linnut ja mehiläiset seuraisivat meitä pyörryksissä, kun me kapuaisimme aamun mäkeä väsyneinä, kenkiämme etsien, helmat kuraisina.

Jeanie, kirjoitat, että tässä maailmassa ei saisi tajuta, mikä on kaunista, koska siitä vain rankaistaan. Siinä olet väärässä. Jeanie, pitäisinkö sinusta jos et ojentaisi sormiasi ja jos kasvoillesi ei nousisi lähes julmuus kaiken ihanan alla? En välitä, vaikket koskaan uskaltaisikaan katsoa kukkia sisälläni, vaikka mieluummin sulkisit silmäsi ja valittaisit väsymystäsi ja sydäntäsi, joka sairastaa tajuisuuden surua.

Pian on taas yö, ja kukat ovat vasta sisälläni.

Connie.