Ilha do Cirue

This is not a phallic symbol / Ceci n'est pas un symbole phallique, originally uploaded by WaFuSan.

CD-soitin on epäkunnossa. Teemme harjoitetta kyllästykseen saakka ilman musiikkia, vaikka ulkona olisi kevät ja olemme jo yliajalla. Kuulemma sama musikki löytyy levyltä, ja flyygelin päälle on raahattu levysoitin. Levyt ovat pukukopissa.

"Vielä kerran. Teette itseksenne, haen levyn. Ja sitten sama musiikilla."

Lattia narahtelee, tömisee. Valo tanssittaa pölyä, lankkujen poikki on piirtynyt vääränlaisen kengänkumin viiva. Hiljaisuus laskeutuu, kehot hakeutuvat takaisin alkuasentoon, katse ikkunarivistöä kohti. Aavistuksen verran liian jäykkä hahmo kulkee lattian poikki trikoissaan, sylissä kasa levyjä. Avaa soittimen kannen, laskee oikean levyn lautaselle, nostaa neulavarren, laskee sen sille, mikä pian muuttuu musiikiksi.

Käsi sivulla vapisee, jalat ovat jo tulessa. Neula ratisee vahvistettua pölyä, toisen aikakauden tunteja, hahmo laskee varoen suojakuvun alas, kääntyy. Kulmakarvat koholla, pää odottavasti eteentyöntyneenä hän katsoo jokaisen silmiin vuorollaan. Ja sitten musiikki jo vyöryy ja heittää meidät toivottuihin asentoihin. Se nostaa, menee nenään, puhdistaa kivusta, tekee täsmälliseksi ja kevyeksi.

Hahmo seisoo, katselee. Valo putoaa, musiikki kuohuu. Kädet ja jalat löytävät tiensä, elämä etenee. Me voisimme olla kaukaisella rannalla nyt, tai kietoutuneena johonkuhun, mutta me olemme tässä, musiikki kasvattaa meidän jalkoihimme kyhmyt. Olemme koruttomia, hiuksemme on kiinnitetty päänmyötäisesti, emme peitä kehomme virheitä.

Kun musiikki sammuu neulan noustessa, kipu palaa. "Ihan hyvä jo, paitsi että te näytätte siltä kuin olisitte juuri kuolleet kuolemantuomionne." Katson ikkunan läpi kaupunkiin. "Keveys, helppous, keveys, viehättävyys." Liian jäykkä hahmo tahtoo vielä kerrata erään liikkeen, josta puuttuu täsmällisyyttä. Hän järjestäytyy kipeille varpailleen, taipuu, ilman musiikkia hänen kasvonsa ovat ankarat ja päättäväiset, suorastaan uhmakkaat. Ne imevät huomion käsistä, joita pitäisi katsoa.

"Ja sama musiikilla." Kääntyy, laskee neulan kierteelle, kääntyy meihin päin. Musiikki tulvii hänen lävitseen, kasvoille värähtää hymy, hyvyyden perhoset karkeloivat hiusrajassa, silmissä asuu lempeys. Musiiikki on vanhempi kuin hän, vanhempi kuin talo tai sen peilit, tankoja vanhempi, rasitusmurtumia ja kylmänkyhmyjä vahvempi ja tinkimättömämpi. Se ei kysy, nouseeko hän siihen, elääkö hän sitä. Se nostaa, kantaa, heittää, hänen silmäripsensä värisevät kadotettuja käsiä ja kuiskauksia, käsi miltei kurkottaa, mutta pysyy kuitenkin notkeana ja kaartuvana.

Sinä tahdoit paljon. Sinä tahdoit, muttet ikinä ojentanut sormiasi, et suostunut jäykistämään kättäsi. Annoit sen vain levätä ilmassa ja musiikissa, liikkeessä. Ja kun musiikki nousee kaarelle, ja kätesi nousevat ylemmäs ja kasvosi kohoavat niitä kuvastamaan, melkein uskon sinun olevan yksi meistä.

Ja sitten, vaikka musiikki jatkuu, lävähdät äkisti kokojalalle, musiikki sinussa sammuu, ja huudat äänen yli kiukkuisesti, että on oltava täsmällinen, täsmällinen, täsmällinen, mutta samalla kevyt. Ja onnut takaisin levysoittimelle, nostat neulan, katsot luokkaan päin, tuo on kipua, ja sanot: "Vielä kerran. Tämä on viimeinen kerta."

Ajattelen joutsenia, joita syötän toisinaan käveltyäni ensin kahdet pitkospuut kosteikon ylitse. Kuinka ne pohjaa tonkiessaan näyttävät kumotuilta styrokslaatikoilta.

Tunnin jälkeen huomaan unohtaneeni vaihtopaidan. Läpimärkä trikoo villapaidan alla juoksen kiviportaat alas ja hahmon ohitse, huikkaan nopean viikonlopun, kengät jalassa tuntuvat ihanan väljiltä. Vasta elokuvassa, käsi kaulana olalla levätessä, tunnen vilun, joka sahaa rintakehää.