Mikä tämä ei minun

BelcourtTheater, originally uploaded by cariephoto.

Mikä on tämä työntyvä ilmamassa, joka karhentaa pinnastani talojen kuvat ja tekee minusta pelkän matalan mudan? Et mahdu minuun, vastustan, et saa minut harjaksille. Hierot minusta juoksua, mutta se on vain tempoilua paikallaan, tuskin annetun altaan liukeiden reunojen yli läikähtäen. Mikä tämä ei minun veitsi joka leikkaa rintalastaani, veriraspi, huljuu edestakaisin armotta, näkymätön käsi, joka puristaa sydäntäni armotta kuin tiskirättiä?

Ja nämä illat, jotka venyvät. Illat eteisissä, kämmenet ristiselän takana, toinen jalkapohja paljaana seinää vasten, toinen korkeakorkoisen tohvelin kaarteisiin myöntyen. Illat jolloin en halua nukkua, illat joina en nuku, illat joina kapuan lakanoista parin tunnin välein tarkistaakseni, että olen edelleen yksin. Iltoja on liikaa, täytänkö ne nyt sitten kirjoilla, ajattelenko olevani ennenaikainen ruumis vällyn ja vällyn välissä, yksin tai jonkun luona, ainaisia kirjoituksia ja puhetta siitä miten sanat aiheuttavat aamupahoinvointia.

Kenen on tämä levottomuus, lokkeihin niitatut silmät? Miksi en herää jonkun vierestä, hymyile, sano huomenta? Lipeän kivellä, hiekalla, pitkospuilla, painun maan sisään, pian minussa ei ole hitustakaan taivaan kuvaa, myrsky sekoittaa ja jalat polkevat, putoan suorin jaloin seinään, toivon kaiken olevan ohi. Miksen turhaudu sisätiloissa? Mikset istu keittiössä ja mieti, mitä oikeastaan tahtoisin sanoa puhuessani tuntitolkulla kytkentäkaavioista?

Ja juoksen korvat kaikuen ohi portaikoissa, heityn seiniin pysähtymättä, hauli liikkuu kertauksena leukojeni läpi, opi kipu, opi keskivartalon kanto, karsi raajat liikkeeseen, kuitenkaan et ulottuisi. Mikä on tämä ei minun pelkoni, virhe joka ei lienny, kenelle voin kirjoittaa anomuksen, kuka kääntyy metsän sisällä ja liikuttuu? Onko takiaisten läpi mahdollista juosta jäämättä hiuksista kiinni, repeytymättä? Mistä lähtien tätä toria ei ole kitketty, mihin saakka valvontakamerat pysyvät pimeinä?

Liikun ruutujen pimeyksissä, ehkä ne pian ottavat kuvan ultraäänellä tai infrapunalla. Mikä tämä liikkuu salaa kuin sikiöt, siteeraa Shirley Templeä Platonia kerkeämmin, jaloittelee? Ja sitten on näitä iltoja. Saksilla on sisällä juhlat, silmät sytytetty, käsi nousee huomaamatta rintalastalle, koputtaa vaatien lepoa. Luupatteri kolisee. Koetan pidätellä hengitystä, mutta neula tikkaa keuhkoa mekaanisella varmuudella, nielua kiristää paininjalkaan jäänyt loukkulanka.

Juoksen hitaasti, tuskin eteenpäin päästen, kuten leija juoksisi laituria, tempoilen ja pingotun, palmikoitu häntäni läiskyttää kuraa jalkojeni välistä. Kerran olin lapsi, et uskonut villieläimiin heinikossa, juoksin luoksesi enkä ollut henkiin puhallettua tomua enkä myrskyä. Ja sanoin katso, ja ihmettelit ehkä, mitä. Tiesinkö itsekään? Mutta jotakin se oli, jotakin joka ei ollut minun.

Eräänä syntymäpäivänä kuume nousi kaksi päivää aiemmin, veit väkisin kylmään suihkuun jotta lakkaisin puhumasta sormieni silmistä. Seisoin kylmää valuen ja ajattelin, että kaikki on ohi. En koskaan täyttänyt kuutta. Kakkua ei leivottu, oli vain sapelitanssi, painaminen sänkyyn ja suihkuun, suuhun ujutettava pahanhajuinen neste. Mutta sekään ei ollut minun, myöntö niellä perusteiden edessä. Tai silmät, jotka puhkesivat ihon kierteistä.

Mikä eläin luettelee helposti tällaisia tosiasioita kykenemättä päättämään? Koetan iloita sydännuorasta, joka purkautuu ja liestyy säässä, etenen puuskittaisesti jonnekin päin, saattaa tämä siltakin olla, junat tulevat siltojenkin luokse, ylittävät ne, kantapäät ottavat saumauksiin, köysi nitisee. Ja kaiken aikaa näen torin, jota ei ole kitketty. Aivan turhaan murehdin takiaisista. En osaa liikahtaa vastatuuleen sen enempää kuin muutkaan tasokuviot, joita ilma varaa itseensä. Ja juna, viimeinen juna, lähenee, hidastuu, eikä sekään ole minun, enkä tiedä, lähteekö se ennen yötä takaisin sinne, mistä tuli.