Surullisesta harmonikkatanssista

Sunny spoons, originally uploaded by Sud.

Jeanie rakas, odotan kovasti niitä häitä. Kerroinhan, että pääsen taas häihin? Istun penkissä ja tarkkailen asioiden tapahtumista kyyhkysen nopeudella, käännän lupaukset omalle kielelleni. Lintu olen tietysti toisessakin mielessä: laulan käsittämättömiä, tepastelen oksa suussa, pörhistän höyheneni tavalla, jonka Nikean kirkolliskokous kielsi meiltä naisilta.

Ja sen sijaan, että hautajaisasuiset miehet, naimaikäasuiset miehet sanoisivat, että kas Connie on löytänyt maata ja että nyt voimme viimeinkin päästä tästä hölskyvästä merenkäynnistä eroon, ne katsovatkin pitkään ja kuiskuttavat verhojen luona, että minuun on iskenyt pesänrakennusvietti. Katsokaa nyt tuota oksaa. Jotakin se punoo. Ja Jeanie, silloin ikävystyttää raskaasti, ja toivoisin sinun olevan siellä, koska me voisimme yhdessä maata oksapedillä pöydän alla jalat tuoleilla ja kiiltelevät jälkiruokalusikat silmäpusseilla, lusikoiden päällä nokare kaurakermaa.

Jeanie, hillitsehän tahtia. Mistä ihmeen valloituksista sinä oikein kirjoitat? Olenko minä jokin armeija muka, sellainen joka on harjoitellut käsivaralta hurmaamista ja vallittanut itsensä nisäkkäänluin kovaksi ja litteäksi? En ole raiskannut kenenkään äitejä, siskoja enkä tyttäriä, en ole edennyt juonitellen enkä työnnellyt karttaan erivärisiä nuppineuloja. Neulat on edelleen työnnetty sovitusnukkeni pääkoppaa mallaavaan neulatyynyyn.

Puhuisit ennemmin lounaista, lusikoista mustalla liinalla, häähautajaisista pienissä kaupungeissa joissa toiset tunnetaan ja muistetaan, kuka juo kahvinsa tummana, kuka poutapilvin, kuka tahtoo vaahdolle linnunkakan näköisiä suklaaströsseleitä. Mitäpä lintu ulapalla söisi? Tuskinpa uppopuita, risuja tai kelluvia oksia.

Se lentäisi maalle saakka. Vaan kun se palaisi hyvyyttään oksa suussa, miehet sanoisivat: katsokaa nyt tuotakin lisääntymiskonetta. Heidän arkkiaan paikattaisiin lauta laudalta, ja he istuisivat ruumassa ja seuraisivat merenkäynnin liikettä ruskeassa pahanhajuisessa nesteessä, jonka ääressä he vasta laulaisivat.

Vaan surullista harmonikkatanssia hekään eivät, Jeanie hyvä, voisi vastustaa. Sillä kun moni voihkaisee yhtä mittaa soittoa kyytiä, hypähtävät sydämet samassa tahdissa, sama sävelkaava avaa sormien kimput ja punoo niistä koreja. Ja silloin saan tanssia, Jeanie, aivan varmasti, oksa suussa tai ei.

Mutta sillä kaikella ei ole mitään tekemistä sotimisen ja valloittamisen kanssa. Ei ole leiriä, jossa kengät kiskottaisiin pois väsyvistä jaloista ja keitettäisiin vatsat sekoittava keitto lumesta sulatettuun tilkkaan ja kaivettaisi puoliksi jäätyneeseen maahan kuoppaa lusikalla. Ehei, kun musiikki alkaa, asetutaan niin, että kädet ovat yhdessä kuin toisiinsa loksautettuina, ja juuri ennen kuin keinahdamme matkaan välinpitämättömyyden laiturista, ovathan köydet jo irti, haistan meren takaa maan.

Niin, älä turhaan huoli, Jeanie-tyttö. Olen aina sinun, sillä sinä et koskaan vaivaudu käskemään minua sylkäisemään oksaa lattialle ennen kuin käymme seisomaan keskilattialle. Mutta lupaathan pitää peukkuja, että ne soittavat surullisen harmonikkakappaleen. Koska olen harjoitellut sitä itsekseni kieppuen, kädet näkymättömään punoutuen.

Connie