Samalla tavalla palaamme

urchin, originally uploaded by omnia.

Taivaalta sataessaan ei meri ole suolainen. Kastelee ruutukaavakorttelit, sisäpihat, kukkalaatikot. Iho ei tee suoraa kulmaa, se kurkottuu, kaartuu, taipuu, nousee kuun paukamille, näkymättömien höyhenien pörhölle. On vaikea uskoa sinun olevan kaukana, silti sisälläni, elossa. Jos lennänkin, lennän ympyrää mustassa yössä, ulvova lumi.

Livuta huopa sään ylitse, huputa tähdet tavallisin adjektiivein, satuloi pilvet, pidä korvaa kämmenellä kuoriutumattomana lintuna. Älä murra tätä kaarta, palaa korkealla sateen siltaa, laulut palaavat jäsen kerrallaan, valve järjestyy hahmoksi siinä missä iho lakkaa kuulumasta.

Sisäkkäiset ympyröiden kehät, kehien ympyröiden askelmat, samalla tavalla palaamme sisäkkäin, meren ääni, pyörivän maan heite, auringon sulkeutuva luomi, vain sen silmässä näkyvä maailma. Selkään kaivautuneet timotein siemenet, hien kuulien kirkkaus, maalaistalo peltojen takana, palaat pilvinä aukean ylle, äkkiä on helppo hengittää.

Tämä kehä oli joskus panssari, sokeankirjoitus piikkejä ja viiltävää terästä, pistimien kahahtava aluskasvillisuus. Kipu, se lukeutui. Enää vaimea maininki, hauras merkityksetön kuori sisäkkäisin ympyröin kaarin. Seuraa niitä sormellasi keskelle, laidalle, keskelle. Näin me palaamme.

Kierrymme kehä kerrallaan sanamme kadottaneina, ilman kykyä haavoittaa pysyvästi poissaolevalla. Tunnustelemme tyvikyhmyt: piikki vai sulka? Ja tyytyväisenä panemme merkille, että sillä, jolla on hauras kaareva kuori, ei ole sisällään mitään kovaa. Ja että se, jolla on pehmeän tuivertuvan alla ohut kalvo, on luiltaan riittävän kevyt suitsimaan ilman pyörteet.

Ja että jos toinen on paikallaan, on toisen palattava ympyröiden kiertymiseksi. Ja että toisinaan tie on suorin silmät kiinni. Ja että kaikki laulut kertovat samasta aiheesta: vedestä joka valuu uskaliaasti aavikolle vetäytyäkseen sitten takaisin laulujen syliin ja jättää hiekalle valkeiden lintujen hämmennykseksi tyhjän kuoren, jossa on aamurusko tai kelluva vihreä pystysuoraan kurkottava metsä, kirkuvan pilvitanssin kulissi.

Palaamme lentokentillä laitureilla rannoilla, elementtien rajoilla alueelle joka näkyy käden asennossa valokuvassa, lepona suun nurkissa, palaamme ei kenenkään maalle jossa iho on vaiti, tavat lakkaavat. Pilvet painuvat nukkumaan ja ilmeet kieltäytyvät nimistä. Palaamme puhtaaseen iloon, jätämme suolan kentät, sekoitumme hengitykseen kasvoilla ja kaulan alueella, jätämme nimemme ja vaatteemme ja palaamme kenenkään viheltämättä sormenpäillä kävellen.

Kuinka kutsuisitkaan kesää tai pääskysiä? Sillä lokkien piirejä korkeammalla lävistävät raskaan harmaan mustat ristit, palaavat vuosi toisensa jälkeen, kuvittavat taivaan liikkeellä, johon voi vain kuvitella pisteet. Siivet lyövät, taivaankierron sydämet, ei meri sada taivaalta suolaisena. Palaamme kuurojen kylkien kujanteille, käsipunoksessa voi vain kuvitella kuoren ja syvyyden, meren ja rannan, taivaan ja maan, yön ja päivän, lumen ja kesän, ja äänesi on lauluni ja silmäni ovat kaukana, raajat satavat taivaalta yksi kerrallaan kiinnittymättä kunnolla vartaloihin.

Palaamme sisäkkäisin kehin kuvitelluin sulin piikein, eivät pisarat ehdi lämmetä syöksyessään kohti avautuneita kämmeniä, ranta täynnä velttoja ruumiita, kuljen viileään, rukoilen paluutasi sormikehiä nopeammaksi.