Tuskien metsästäjä

broccoli-on-sea, originally uploaded by Janesdead.

Rakas Jeanie, kävelin tänään unohdettujen kirjeiden rannalla. Täällä hiekalla ei kamelia tarvittaisi, painaumaan kertyy pieni suolajärvi. Avasin jokaisen kuoren, jonka löysin.

En löytänyt yhtään kärsimyskuulaa, hiertokiveä lävistettäväksi ja kaulalle nostettavaksi. En tiedä oletko Jeanie kuullut mutta nuo omalaatuiset valkeanhimmeät pallot eivät ole jäätä vaan uskollisuutta. Kenties jos koiran keittäisi, sen silmät kävisivät valkeiksi kuin kalan, lasiainen jähmettyisi helmiäiseksi.

Ei, älä sano, etten liekaisi niitä. Varmasti, varmasti. Kuinka voisin olla pujottamatta niitä maailman kertomukseen ja ripustamatta puiden väliin pilviä kalastamaan? Sateesta puheenollen, se saapui jo. Ja kävelin sateessa märkää aavikkoa, nostin pussiin lokkien paiskaamia aihelmia, siruissa kiilsi jotakin josta olisi voinut tulla sileänpyöreä, kannettava.

Mutta nämä kuoret ovat villejä, niillä viiltää helposti ihoon haavaa. Jeanie, lapsena kysyin isältä, eikö niihin saisi porattua jotenkin reikää, ripustaisin ne kaulalle mieluummin kuin pinnanalisen kuplien vanan. Isä arveli kaiken säröytyvän vain pahemmin.

Astiassa ne makaavat, karheanraidalliset, sileänpehmeät. Eivät laula, kilahtavat, kahahtavat, maatuvat kovin hitaasti. Jeanie, metsästin kirjeistä tuskaa, mutta löysin ainoastaan sateen enteet, lokkien tanssin pilvivuoristojen solissa. Ja Jeanie, minua huimasi, ja toivoin, että mukanani olisi sittenkin kameli.

Ja jos tulisi oikein kuuma, meri kiehuisi pois ja hiekka sulaisi lasiksi, ja sen pintaan palaisi suolan himmeä kuvio. Ja silloin voisin ottaa luistimeni ja ylittää meren kesälläkin ilman laivojen apua. Ja Jeanie, toisinaan lasiaisen alta näkisin valkean kuplan kangistuneena matkalleen ja ajattelisin ihoa, joka päivittyy ja saa linnunmunien läiskiä.

Tietenkin muistutat, ettei lasilla voi luistella. Niin.

Mutta ainahan saan kuvitella vaeltaessani kuorenjäänteiltä toiselle ja vääntäessäni kokoon kuivuneet lihakset rikki. Se on jotakin, jota minulta ei voida ikinä ostaa. Mutta jota voin silti myydä, jäätyneen pisaran merenä, näkinkengän maininkina, tuskankierteen helmenä. Eikä kukaan ymmärrä, että meri kuohuu heissä, samat sanat ja samat välimerkit. Myyn heille heidän omaansa hiuksiini pujotettuna.

Nostan tuskan toiselle iholle, samalla tavalla herkille lihaksille, ne värähtäisivät samalla tavalla kylmyyttä jos osaisivat.

Voi tänään en tahdo lainkaan avautua, olen lukenut liikaa vieraita kirjeitä, siispä lopetan tähän.

Connie.