Unohda avain kotiin, Jeanie

Red Slippers, originally uploaded by xrodgers.

Kuinka kirjoittaisin sinulle valosta, Jeanie hyvä? Sinulle, joka et ole ihminen, vaan kirjalliselle penkille pudonnut kivi, kovempi kuin kukkia kahiseva maa?

Et jaksa nostaa itseäsi, tuskin luot aikaa liikkein. Mutta kirjoittaa sinä jaksat, kun kävelet toisen kaupungin katuja, kirjoittaa seinät täyteen tekstiä, jota muut eivät näe. Kaikki ne köynnökset, joita et jaksa ripustaa, tallautuvat öiden jalkoihin.

Jeanie nämä rannat ilman seurueita, nämä laiturit kiinteän käveltävän keskellä - nämä muistuttavat kirjeenvaihtoamme. Hittoako minä sinulle kirjoitan, jos tiedän, missä seisahtaisit hymähtäen, työntäisit kalvaan etusormesi avainrenkaan lävitse taskussa. Kukaa muu ei huomaisi kilahdusta.

Jos tiedät kaiken naisista, Jeanie, mistä kirjoittaisin? Jos tiedät kaiken naisista tässä kaupungissa ja unessasi, paremmin kuin minä.

Mutta sinä et Jeanie ehkä muista. Jalkasi eivät kosketa kahisevaa maata, puiden ja ruohovartisten lakanoita joiden alle kasvillisuus pakenee pimeää. Me elämme kirkasta pimeää, ohimenevää. Keuhkomme eivät laajene levollisina. Kirkas pimeä jäätyy kaulaliinaan.

Mutta kappaleet liikkuvat avaruudessa, unohdat mihin oviin avaimet nipussa liittyvät. Koetat avata vintinovea päiväkirjan avaimella. Lasket avaimet, niitä on yhteensä viisitoista. Nimeät vaivatta kuusi ja pienen muistelun jälkeen viisi. Mutta neljä avainta on turhia. Ja avaisiko joku sinulle nuo toisetkin ovet, jos vaivautuisit soittamaan kelloa?

Jeanie rakas, eivät miehet pidä noin itsenäisistä naisista.

Ja silti takkiisi ilmestyy lantion kohdalle pieni kohouma, taskunippu on kantamasi vapauden lapsi. Mitäpä sitä vapaudesta muistamaan paitsi että se voi olla vapautta kylmästä meille, jotka emme ryömi kuiviin lehtiin selvitäksemme seuraavaan kesään. Ja se toinen, siitä emme voi tietää. Se on yhtä kirjoittamaton kuin kirjeesi minulle.

Nämä avaimet, muistan sinun sanoneen viime kesänä, kun istuimme pitkillä kiviportailla, nämä neljä avainta ovat jonnekin, en voi heittää niitä pois. Mutta usko minua: ne syövät takintaskusi kankaan rikki, kilahtavat siihen vapauteen, joka on meille mysteeri.

Ja minä, voin kuulla sinun hymähtävän, Connie kirjoittaa koska sillä on minua ikävä. Connie joka ei osaa ajatella ilman ajatusta kirjeestä, niin minä kuulen sinun hymähtävän, työntävän sormesi avaimenrenkaan lävitse, tarkistavan, että asiat ovat edelleen hallinnassasi kuten haluat.

Mutta kirjottaisit silti takaisin.