Sinä päivänä tuiskutti kaiken aikaa. Istutin selkääsi sipuleita. Niiden päälle vedettiin paita, villapaita, takki. Lähdit.

Ei, kevät ei ole myöhässä, tämä on lempeä sää. Lumi kietoo sisäänsä kaninraadot, puut, maan, selät, sipulit. Riikinkukot ovat menneet pensaiden alle, räpyttävät märkiä silmäripsiään, niiden heltoista tippuu helmiä otsalle ja nokanpiiille. Jos pudottaisin lautasen kadulle, se ei menisi rikki. Pääsisikö edes ääni, tekisikö lautanen lumilautasen vai peittyisikö se vaan? Ja silti lautasella on taipumus särähtää melkein missä muualla vain. Tajuntani tuiskuaa nauruhiutaleita. On ulkonakulkijan oma asia, miten hän ne ottaa, onko hän riikinkukko vai sipulipenkki, pensaiden alle oikaissut maa.

Kevät ei tule yksin, tai jos tulee, ei se tule krookuksina istuttamatta. Kokoan työkaluni ja lähden, minäkin. Juuttikankaalle istahtaa pehmeiden naurujen armeija, kamala kevään merkki, kostean tiivistymä. Minne olisin matkalla? Odottaako jossakin kupillinen vihreää teetä, ruohikko?

On käveltävä kevein sydämin, laulettava jalkalaulu, oltava ottamatta mukaan kunniaansa, todistuksiaan, tämä on kaikki mitä tarvitaan. Ja jos kuljen pyryssä, näytän vähemmän kokonaiselta kuin poudassa, vaitonaisemmalta. Sipuleja istuttaneelta. Selkiin.

Mutta on muutakin. Kinosten alla kevät, riikinkukkojen verkkaiset hahmot, sipulikasvien ojentautuminen, taloton tila metsä pöheikkö, kulku kaiken sen läpi erityisesti minnekään samoilematta.