Missä on kampasi, kätkitkö sen hiljaisuuteen? Vai putosiko se ja vajosi oletusten vastaisesti? Painuiko se mättäiden alle, miksei vesi keinuttanut sitä taivaanpeilissä, kuronut piikkienvälejä umpeen lasiaisellaan?

Onhan meillä sormetkin.

Nystystä takaraivossa kasvaa lehdetön lumme, äänettömyydelle avaat hiuksesi yöksi. Mutta juhlissa kehot juoksevat, juoksevat ja kierivät ja tunneloituvat, pujahtavat tuolien alta ja kierivät ikkunalaudan reunaa, ovat osa musiikkia. Eikä ole astiaa, joka pitäisi meitä, sulkisi sisään katseemme harhailemasta aavikkoa.

Vedettä liikkuu käsien kasvusto, tapailee kipeitä kohoumia ja unien alkuja. Sisässään kuvat meitä keinuttavat, kunnes tulemme riittävän vahvoiksi repimään niiden kalvot, ponnistamaan niiden ulottumattomiin, näkemään liikkeen kuvioitta ja tuntemaan yhteyden, joka rätisee ihon takaa, kaiken kehoksi tunnistettavan syvyyksistä.