Erikeeper

Lisboetas (Lisbon, 2009)
Originally uploaded by Vejo tudo e não morro

Entä jos itseä ei olekaan ja tilanne on perustavampi, Jeanie, oletko ajatellut, mitä se tarkoittaisi, että siinä haluaisi pitää kiinni identiteetistään, tilanteen tunnelmasta, ei sietäisi sen liikahtamista mihinkään suuntaan? Ei, älä kysy, miksi joku siihen takertuisi, koska muistat varmasti sen yhden aamun kun valo putosi lattioille säpälöityen kuudeksi venykeneliöksi ja liikkuminen tuntui niin hitaalta että joku oli epäilemättä sekoittanut ilmaan sitkoa. Levitit erikeepperiä kirjoihin, hyllynrimoihin, takkaan, dokumentoit tilannetta nimeämällä jokaisen esineen ja tapahtuman siinä huoneessa ja mainiten siitä ja liimasta, sillä lailla liimasit kaiken muistiisi, eikö se ole ole tilanteesta kiinni pitämistä? Sillä sinusta tuntui, niin sen silloin ajattelin, sinusta tuntui varmasti siltä, että jos tilanne siitä etenisi ja olisi lähdettävä kouluun töihin nukkumaan junalle, asemalaiturille ja kauas pois, jos olisi lähdettävä kukin eri teilleen, ei olisi enää tilaisuutta tunnistaa itseään tai siis tilannetta, kaikki olisi repaleilla, ei olisi kokonaisuutta, nimet olisivat menettäneet merkityksensä, ilma kenties muuttunut hengitykselle vaaralliseksi, liian sakeaksi liimahuurusta.

Kylkeni liimautui lattiaan ja teekuppi käteeni, ääneen oli liimautunut kova korkea sävy, ei käskevä vaan kysyvä, koukkuinen. Tartunta loikki mattojen poikki pehmeästi, siirtyili sanattoman ylitse, silmät hakivat ja välttelivät vertaisiaan, kukaan ei kuvannut ääneen pyörrettä, mutta sen tunsi, jos hengitti sen kirjaston ilmaa.

Yksi kerrallaan liimautuivat asiat kokonaisuudeksi. Eivät sulautuneet, mutta jäivät yhteen. Liimaa ei auta mieltää niveleksi eikä rustoksi, elämät eivät luudu, ei ole mitään tapahtumien anatomiaa, ja silti liikahdus yhdessä iiriksessä, läikähdys kuin silmä olisi myrskyä täynnä, tönäisee matkaan useita tapahtumia, jotka etenevät jotakin kautta, miksei sitten liiman kautta?

Niin, periaatteessa me olisimme voineet ajatella niinkin. Kai me vieläkin voisimme. Jos käy nukkumaan erikeepperiä hiuksissa, voi tyyny liimautua päähän tai toisinpäin, ne eivät artikuloidu toisiinsa nähden, sitä vain hoippuu ylin äärimmäisyys laajentuneena, törmäilee ovenkarmeihin kuin leikkausvarjostettu koira. Mutta Jeanie, meille on opetettu, että hyvä nainen pesee aina meikin hiuslakan ja ties mitkä eritteet keholtaan ennen nukkumaanmenoa, miksei sitten liimankin.

Paitsi joinakin aamuina, Jeanie, joinakin aamuina käydään nukkumaan, koska yöllä ei ole nukuttu, kontaminaatio on syventynyt juhlien välillä, oli sen väliaine mikä hyvänsä, joinakin aamuina ei jakseta kävellä kymmentä askelta sängyltä lavuaarille, halvassa hotellissa matka olisi lyhyempi, helpompi etenkin jos jalalle ei voi varata painoa, niin, Jeanie, joskus periaatteet unohtuvat.

Ja silloin, Jeanie hyvä, unohtuu sekin, mihin liimaa sopii käyttää ja mihin ei. Maailma muuttuu suuremmaksi ja tahmeammaksi, ja pian, jos huonosti käy, ikkunoiden avaaminen käy mahdottomaksi ja matto pitää ratkoa lattiasta veitsellä, jotta sen saisi kannettua tampattavaksi.

Voi Jeanie, olen huomannut oman liimapurkkini (vessan kaapissa, työkaluhylly) muuttuneen suun tuntumasta kuivaksi. Jotta liimaa saa ulos, on pulloa sorkittava sukkapuikolla. Se tuntuu vähän väkivaltaiselta. Onneksi täällä ei ole mitään ihmeempää liimattavaa. Tahdon päivien vierivän pois ennemmin kuin jähmettyvän keskelle ilmaa kuulostelevina ja karehtivina. Ehkä sittenkin öljyän päivät, kirjat, sinut, tämän kirjeenkin.

Jeanie, ei auta kuin toivoa, että tämä kynä on öljynkestävä.

Sillä, niin, totta puhuen minusta on kurjaa, ettet ole tässä ja nyt.

Conniesi