8.16.2011

Matkustaa kaksi ja puoli tuntia tunteakseen kodittomuutta instituution ovensuissa ja hälyauloissa. Seistäkseen ihmisten keskellä ilman yhtään kasvia sisällä (paitsi katkotut kukat sellofaaneihin käärittyinä: vainajia suudeltaviksi), tarkkailla huoneen nurkasta nousevaa aurinkoa ja ulkoisen sinisävyisempää hämärää, sen magrittemaisuutta. Että aurinko on tullut sisään ja ulkona hämärtää, että talon seinät heittävät varjon pihaan. Ja hämärässä seisovat suurpuut ja muistuttavat toisista ajoista. Pimeän pelosta. Muistan väärin runon. Muistan muistavani väärin.

Ja ehkä ihanteellisinta olisi valaistus jossa lähde siirrettäisiin huoneen nurkasta toiseen asteittain mutta portaattomasti ja ikkunankarmin varjo liukuisi katonrajaa kaaressa.

Ehkä jonakin päivänä lakkaan sairastamasta sanoja. Tulen immuuniksi enkä enää muista kuin kosketuksen, käännyn sitä kohti.

Kummallisia toiveita: luovuttaa munuaisensa ja ehkä muutkin sisäelimensä, maata koomassa sängyssä, osoittautua sittenkin hyödylliseksi.

Muistan sanoja väärin mutta joskus en erehdy. Muistan muutakin. Äiti otti tekosilkkisen liinan ja silitti sillä koomassa makaavan isoäidin kämmenselkiä ja poskia. Ehkä isoäiti tuntisi sen, hän perusteli. Ei, hän oli varma siitä, että se kantautui läpi kaikista niistä väitteistä, ettei toinen enää tunne tai ymmärrä tai koe.

En ole varma, silitänkö koskaan äitiä sillä tavalla. Eikä kukaan taatusti silitä minua sillä tavalla.

Mutta että sanat lakkaavat, siitä olen varma.

Sanat lakkaavat eikä kukaan odota kenenkään sanovan hyvästejä ja viimein valo tunneloituu seinien läpi ja ilmakehä lepää raajoilla ja vatsalla koko painossaan tunnettuna niin ettei sen lisäksi ehdi aistia muuta ja instituutiot menettävät merkityksensä eikä ole väliä vaikkei osaa käyttäytyä mitenkään ja että matkustaa pidempään kuin viipyy.

Tunnisteet: , ,