Jeanie, kun minun on oltava ihmisten kanssa samoissa kulmatiloissa ja käy ilmi, että heidän vaatteensa ovat huolletut ja he puhuvat kuulamiehestä ja muista tavalla, joka saa minut epäilemään, josko sittenkään lasin läpi meille suodattuu sama piha ja pimenevä kevään ilta, silloin minua helpottaa ajatella, että heilläkin on isovanhemmat. Isovanhemmat: kummalliselta haisevat, mutta tasaisen haisevat, toisin kuin äidit. Että he ovat olleet isovanhempien luona ja myöntyneet isovanhempien sääntöihin. Seisseet vajan luona ja tutkineet sen maalin hilseilyä. Ihmetelleet mummon nokkosvirityksiä ja marjapensaita. Saaneet olla kerrankin jotain, mitä ovat.

Niin monet unohtavat ja haluavat unohtaa hupsun lypsyjakkaran ja toisten aikojen laulut, jotka muuttuvat turvallisista noloiksi syistä, joita on mahdoton ymmärtää. Lauluihin ja leikkeihin palaa vasta vuosien jälkeen, jos palaa, ja huomaa muistin saksineen niistä paloja pois niin että ne ovat samalla tavalla kauhtuneita kuin vaja, lypsyjakkara, kastelukannu, puukärrit, iänikuiset suuret ravintolakoon peltitölkit, joista on ronksutettu huonolla avaimella kansi kokonaan pois ja nostettu hyllyille työkalusäiliöiksi. Niin toisenlainen säiliö kuin isällä, jonka työkalut ovat ikään kuin siististi muovisessa lokerikossa, josta ei löydä kukaan mitään. Näistä purkeista löytää, mutta on syytä tonkia hanskat käsissä. Reuna on veitsenleikkaava. Eikä heiltä liikene aikaa samalla tavalla. Joten saa olla, mitä on. Ajatella juuri niitä ajatuksia, astua vajan varjoon ja koettaa sormella purkin risoreunaa.

Sillä tavalla minä näistä kajalsilmistä ajattelen, ja vakavista miehennaamoista. Että siinä ne seisovat, tutkivat. Etteivät ne siitä etene sen enempää kuin minäkään. Rallattavat samaa laulua koska muutakaan tekemistä ei ole. Teeskentelevät etteivät kuule illan tulleen ja ikkunasta huudettavan. En minä kuullut. Minä olin leikkimässä. Pitää huutaa kovempaa.

Niin, Jeanie, siinä suhteessa en voi väittää olevani kuten pääskyset. Minä muistan ja leikin sanoja, kylmää toisten iholla ja nokkosten haurautta puulaatikon alla. Sellaista minä leikin kun minua pelottaa toisten vaatekangaiden laskeutuvuus ja tahrattomuus. Leikin että hekin ovat katsoneet aurinkoon kerta toisensa jälkeen koska se kiellettiin, vain testatakseen, tuleeko siitä sokeaksi. Kiivenneet muuntajan katolle ja hypänneet siitä alas. Jättäneet uhmakkaasti hampaat pesemättä ja pesseet sen sijaan naapurin kissan, jota ei sen koommin enää nähty.

Mutta miksi sinä pelkäät, Connie, leikin sinun kysyvän, enkä tahdo vastata siihen. Niinpä lopetan tämänkin kirjeen jääräpäiseen hiljaisuuteen, katseen toisaalle kääntämiseen. Ei, miten minä voisin ymmärtää pelkoa, kun seison siinä vajan luona ja tuijotan aurinkoon, kunnes silmiini syöpyy sisäkkäisiä mustiasinisiävioletteja aukkoja, miten minä voisin ymmärtää?

Connie