kakofoniassa

Kirkuvat puut, halkeilevat puut, haarautuvat puut, puiden välissä puikkelehtiva polun enne. Jos nousisin pystysuoraan, kumpaa haaraa pitkin jatkaisin, jatkaisinko oksankärkeen saakka, taipuisinko oksan kanssa takaisin maahan vai rysähtäisinkö alas lopullisesti, nousematta, painuisinko mullan sisään, mätänisivätkö silmät, mikä kohta puskisi ensiksi kuplivaa limaa.

Yksi ystävätär sanoo, että pitää ottaa rauhallisesti, toinen että noin hänkin käyttäytyy, kolmas että otat toisaalta matkavakuutuksen ja matkustat jonnekin muualle jonkun muun kanssa, kaikki on loppumassa, haluan leikata kasvit ja hiukset juurta myöten poikki ja lakaista polut piiloon. Äiti sanoo mennään elokuviin, mennään syömään, mennään teatteriin. Ihmiset ovat mukavia ja haluavat auttaa. Eikä kukaan pysty. Minun pitäisi auttaa itseäni, ponnistaa tästä eteenpäin tai ylöspäin, ottaa rauhassa ja jättää peruuttamatta menot matkat ihmissuhteet. Minun pitäisi olla tyytyväinen järkevään itseeni, mutta se on ennenkin pettänyt minut tunnontuskitta.

Enkä jaksa enää, en sekuntiakaan.

Jotain nämä enteet ovat, jonkin enteitä. Puran sillan takaani, ja kun näen kasvoni vedestä, en tunnista niitä enää.

Katsos, ne olivat jonkun toisen ihanteita, jonkun toisen muistoja. Selkeät pitkospuut koivikon halki, palaaminen etääntymisen jälkeen. En usko siihen enää. Lanka liestyy pidemmäksi, elastaani katkeilee. Liikaa sellaista, joka piti jakaa mutta jäi jakamatta. Leikkaan hedelmän puoliksi, koetan viedä lusikan suuhun, en pysty nielemään. Vien melkein ehjän hedelmän biojätteeseen ja katselen surullisena, miten se kierähtää kohtalotoverinsa päälle.

Komeetta on hieronut korvalliselle takun, sen häntä sähisee paheksuvasti. Olen samaan aikaan kirkuvien puiden metsässä ja keittiössä, makuuhuoneessa ja olohuoneessa ja vessassa ja niissä kaikissa on yhtä vähän mitään tuttua.