Kevät

Ensiksi näen ne vain auton ikkunasta, ohikiitävinä ja tavoittamattomina. Polttava hakaspäällysteinen kivi on ottanut päkiän paikan ja  ulottautunut sydämeen saakka. Järkevä, olen halunnut olla osin järkevä, laskenut riskejä, pelkoja ja hyötyjä, kuvitellut etten jaksa, etten osaa, etten pysty ja ettei vaihtoehtoa ole, että on vain koetettava koettamistaan. Että on oltava tai pyrittävä olemaan ymmärrettävä.

Nyt, kivellä ja aamun venyttäytyessä ympärillä, tunnen viimeisenkin rihman katoavan. Vaahterantaimet nostavat pitkulaisia peukaloitaan mullasta, korret ja juurista puskevat erimuotoiset lehdet kirjovat maanpintaa. Ne kaikki puhuvat toista kieltä kuin palava kivi ja huoneet, ihmiset ja lomakuvastotoiveet, suunnitelmat ja järkevyys. Puiden saarekkeen lävitse kulkiessa valo ja varjo leikkivät päikehtien. Kuuntelen hämmentyneenä kehoa, joka vielä äsken tunsi jääneensä liian yksin päätöksissä. Miksi se niin haluaa kuvitella tarvitsevansa toisia? Väittääkseen heille vastaan? Kuvitellaakseen, että nämä tarvitsevat sitä?

Tässä on hyvä olla, maan tuoksu ja kasvien muodot. En palaisi, en palaisi, kukaan ei tempaisi minua tulesta. En lähtisi, en ottaisi kehonpainoani ja ryhdistäisi sitä, en noudattaisi suunnitelmia säyseästi. En ymmärtäisi itse tai kuvittelisi ymmärtäväni. En puhuisi sattumasta enkä nauraisi elämän omituisuudelle.

Kun palaan sisään ja minut torjutaan, sanon taas jotain järkevää, arvaan sen jo ennalta. En pidä itsestäni sisällä, ihmisten kanssa. Ei minusta ole siihen. Makaan hetken scillojen vieressä ja katselen katselemistani, miten ne värähtelevät ilmavirran käydessä niihin. Läheltä ne muodostavat koko maailmansa, aikansakin. Hevoskastanjat ja vaahterat ovat jo pitkällä. Jos edes yrittäisin olla kohtuullinen, minun tulisi olla kuten ne ovat. Elää vain kuunnellen tarkasti. Värähdellä ilmavirrassa ja biopalautteessa.

Joskus tarvitaan sitä, että päästää irti kaikesta. Vaeltaa turtana päivän huoneesta toiseen, menettää halunsa sanoa mistään mitään, huomaa miten helposti on korvattavissa. Miten on mitattavissa ja ennakoitavissa kaikissa relevanteissa suhteissa, miten on suhteissa enemmän kuin ilman niitä. Miten on jossain toisaalla kaiken aikaa koska ei halua muistaa, millaista on elää tätä hetkeä, tuntea kipeästi ja karata puistoon ja metsään, karata vain poispäin, koska ei ole ketään, jonka luokse voisi paeta turvaan. Ettei ole turvaa. Että puu voi kaatua, jalka kehrätä tulehduksen, että mikä hetki hyvänsä maailma repii pilviin aukkoja, öihin aukkoja, ja äkisti makaa kyljellään puistossa ja on aamu, scillojen hetki, ja pian on kesä ja se kaikki katoaa tummemmiksi, taivaankattomaisemmiksi massoiksi.

Ettei tiedä millaista on hyvä elämä, se minkä inttämistään inttää niin tärkeäksi. Ettei tiedä lainkaan. Ettei edes aavista. Että vain tekee asioita jotka johtavat toisiin asioihin ja sitten koettaa pysyä tilanteiden mittaisena.

Me kaikki etäännymme niin nopeasti. Te taivaiden poikki, minä polkua pitkin.

Kikatan kyljelläni kukkien liikkeelle. Luulin, että taivaalta pudotaan, ei polulta. Oksavarjot raidoittavat kehoni, muutun tiikeriksi. En jaksa ajatella jatkuvuutta. En jaksa ajatella. Kehrään auringonviiruissa, haukottelen. En minä mitään ymmärrä, mutta olen enemmän elossa kuin aikoihin.

En tiedä, mitä kaikki tämä tarkoittaa. En ole ikinä tiennyt, mutta olen kuvitellut tietäväni. Tai ainakin halunnut arvailla. En haluaisi palata sisään, koska sisällä on sanottava asioita. Pystyttävä ottamaan vastaan eleitä ja asentoja. Älä toivo minulta mitään. Älä odota mitään. Älä etenkään toivo voivasi ymmärtää. Itseäsi tai minua, tai mitään, mikä oli tässä välissä joskus.

Me etäännymme niin nopeasti. Kutistun kutistumistani, kunnen olen pilkku ja sitten en enää sitäkään. Hahmon kadotessa tulevat sanat. Eivät ajatusten sanat vaan kasvien sanat. Niitä ei muotoilla. Toivon aurinkoa, toivon sadetta, talvi on ohi. Voisiko sen selkeämmin ilmaista?

En haluaisi palata sisään, mutten haluaisi huolestuttaakaan. Kävelen kävelen nopeammin havupuiden välistä, hartsintuoksu uhoaa niistä, ne eivät voi sille mitään.