3.26.2013

Menimme rajalle saakka yhdessä. Seisoit hetken miltei jaloillasi, miltei tunnistin sinut ja katseesi. Palasin takaisin. Hengitän edelleen. Saatan hymyillä ja nauraa, ottaa roolin ja syödä ylimääräisen meloninviipaleen, mutta sormet eivät unohda, eivät sormet eivätkä korvat. Ja yhä uudelleen silmäsi avautuu kuvien sarjassa, avautuu ja katsoo. En ymmärrä, miten se sopii yhteen sen kanssa, että työnsin käsipaperia oksentavan suusi alle ja näin sinun makaavan melkein kuin kuollut, vain hengittäen, äänistä enää piittaamatta.

Puolituntisen aikana elämäni keventyi neljäpilkkuyhdeksän kiloa.

Ostin uuden huulipunan jossain omalaatuisessa tilassa, jossa huulet tuntuivat halkeilevan niin syvästi, että päähän voisi tulla massasärö. Mietin, kävelenkö lääkäriin ja sanon haluavani menettää kaiken lopunkin materian. Mutta kävelinkin keskustaan ja kohta menen töihin. Olen varma kaiken siellä sujuvan hienosti. Onhan aurinkoinen päivä ja kaikkea, ei lainkaan ruiskua pitelevään käteen kytkeytyneen pään ääneen lausuma paha maailma. Talot lähes levitoivat, sulavesi pulppuaa.

Sen haluaisin vielä kysyä, menetitkö voimasi samalla kuin minäkin, siirtyikö se jotenkin, kuten jännitys siirtyy niskahartiaseudusta käsivarsiin, lonkkiin ja lopulta pohkeisiinkin. Sen haluaisin vielä kysyä. Olisiko sinun sittenkin pitänyt palata, ei minun. Aina minä palaan sinne saakka etten enää palaa.

Tai ehkä minäkin palaan unissa. Niistä en tiedä vielä mitään.